Olen aina kokenut isojen päätösten tekemisen haastavaksi. Tai no, rehellisesti sanottuna saatan saada kunnon päänsäryn jo aika pientenkin ratkaisujen tekemisestä, jos koen, että niiden peruminen jälkikäteen olisi hankalaa, jos ne vaikuttavat jotenkin tulevaisuuteeni tai ne tuntuvat jollain tapaa merkityksellisiltä. Olen ollut sellainen aina. Yläkoulussa puntaroin ikuisuuden, mitä valinnaisaineita ottaisin, vaikka valinta kuvaamataidon ja tekstiilikäsityön välillä ei lopulta vaikuttanut mihinkään muuhun kuin siihen, missä vietin pari vuotta pari tuntia keskiviikkoiltapäivisin. Lukiovalinta aiheutti viikkokausien arpomista ja maanista valintaoppaan selailua. Sen päätteeksi päädyin juuri siihen kouluun, jota olin miettinyt jo ala-asteikäisenä ja jonne kaikki parhaat ystävänikin menivät.

Päätöksenteon hetkellä minua usein ahdistaa, koska haluaisin tietysti aina tehdä mahdollisimman hyviä valintoja. Entä jos valitsen väärin? Mitä jos myöhemmin kaduttaa? Tosiasiassa en kuitenkaan ole lähes koskaan valinnut väärin elämän isoissa asioissa. Vaikka nimittäin olen päätöksenteon äärellä auttamaton jahkailija, lopulta valinnan tehtyäni en melkeinpä ikinä jää jossittelemaan tai harmittelemaan ratkaisujani. Kun saan lopulta tehtyä valintani, se tuntuu selvältä ja oikealta. Seurustelun alussa kriiseilin yhtenään, onko tässä nyt se ihminen, johon oikeasti haluan sitoutua loppuelämäkseni. Yhdeksän kuukauden päästä menimme kihloihin ja asia ei ole käynyt mielessäni sen koommin. Huoleton asenne olisi varmasti helpompi ja säästäisi stressiltä, mutta minä tarvitsen tuon prosessin, eri vaihtoehtojen kyseenalaistamisen ja edestakaisen jahkaamisen saavuttaakseni varmuuden.

Vain yhtä isompaa päätöstäni olen katunut, ainakin jossain määrin: alavalintaani. Abikeväänä korkeakoulujen yhteishaun lähestyessä arvoin viime metreille asti, minne hakisin opiskelemaan. Halusin suoraan kouluun, koska en kokenut, että vastahakoinen välivuosi hanttihommissa selventäisi ajatuksiani millään tavalla. Opiskelumielessä minua kiinnosti melkeinpä kaikki, mutta sellaista alaa, jolle olisi mielekästä myös työllistyä, tuntui hankalammalta hahmottaa. Mitä hallintotieteilijä ja tuotantotaloutta opiskellut edes tekivät käytännössä? Lopulta päädyin hakemaan hyvin työllistävälle, tiettyyn  selkeään professioon tähtäävälle alalle, joka tuntui todella mielenkiintoiselta ja merkitykselliseltä. Päätin kuitenkin, että jos en pääsisi sisään ensimmäisellä yrittämällä, hakisin seuraavana vuonna jonnekin muualle. Se olisi selvä merkki siitä, että valintaa pitäisi harkita uudelleen.

Pääsin heti sisään. Opinnot olivat kiinnostavia, olin innostunut alastani ja koin tulevan ammattini erittäin tärkeäksi. Ja olen edelleen sitä mieltä. Mutta pikkuhiljaa opintojen jatkuessa olen alkanut miettiä koko ajan enemmän ja enemmän, onko tämä ala todella oikea juuri minulle. Olen joutunut myöntämään, että itseni sijaan taisin valita ammatin jollekulle, joka haluaisin olla. Tuleva työni sisältää paljon ihmisten kanssa olemista, päivät ovat hyvin vaihtelevia ja yllättäviin käänteisiin on osattava reagoida nopeasti. Alaa ja sen työtilannetta pidetään erittäin kuormittavina. Ajattelin koko ajan, että oppisin kyllä työssä vaadittavia ominaisuuksia, ja se on varmasti ainakin osittain totta. Se ei kuitenkaan välttämättä ole paras mahdollinen lähtökohta. Miksi teen asiat itselleni niin vaikeiksi, kun voisin hyödyntää jatkuvan epämukavuusalueella liikkumisen sijaan työssä omia vahvuuksiani, niitä, jotka minulla jo luontaisesti on?

Alanvaihto ei sinänsä ole mikään maailmaa mullistava juttu, varsinkaan nykypäivänä. Mutta en ole ikinä nähnyt sitä osana omia elämänsuunnitelmiani. Olen aina edennyt elämässäni aika suoraviivaisesti ja luulin, että ammatinvalinta ja työllistyminen seuraisivat niin ikään simppelin selkeää normipolkua. Omassa ajatusmaailmassani alanvaihto on jotain, mikä tehdään ehkä kolmevitosena aikuiskoulutustuella, kun työelämästä on kertynyt jo rutkasti kokemusta. Ei juna, johon loikataan ennen ensimmäistäkään oman alan työpaikkaa.

Tässä ammattiasiassa huomaan sortuvani toisinaan jossitteluun. Miksen vain voinut valita ykkösellä oikein? Vai valitsinko kuitenkin? Miksei minulla voi olla selvää unelma-alaa, jota ei tarvitsisi kyseenalaistaa? Alan vaihto tuntuu jo ajatuksenakin väsyttävän mutkikkaalta ja epäkäytännölliseltä. Se tarkoittaisi paitsi lisävuosia koulussa, myös taloudellisia miinuksia. Tosin sisimmässäni kyllä tiedän, että takerrun opintolainahyvityksen kaltaisiin käytännön seikkoihin siksi, että todellisuudessa isoin este muutokselle on pelko. Mitä jos valitsen väärin uudelleen? En voi jäädä ikuisiksi ajoiksi yliopistoon jumittamaan. Pahinta olisi vaihtaa alaa ja huomata, että enhän minä tätä uuttakaan työtä tahdo tehdä. En ole sitä tyyppiä, joka jaksaisi opiskella työnteon ohessa, joten valmistuttuani toivoisin alan oikeasti olevan (ainakin lähes) loppuelämän juttu. Ja minulla ei ainakaan vielä ole selkeänä mielessä, mikä se joku muu unelma-ammattini olisi.

Yksi vaihtoehto on toki vain jatkaa samoja opintoja ja yrittää löytää oman alani sisältä minulle mahdollisimman hyvin sopiva työ. Yliopisto-opinnot eivät onneksi koskaan varusta suoraan vain tiettyyn työpaikkaan, vaan liikkumavaraa kyllä löytyy jonkin verran. Fakta kuitenkin on, että ne erikoisemmat ja kevyemmät hommat ovat myös enemmän kilpailtuja. Enkä tiedä, olisivatko nekin vain tekohengitystä. Hain alalle, koska koen paloa nimenomaan sen raskaan kenttätyön aihepiireihin, mutten tiedä, kykenisinkö oikeasti tekemään töitä siellä. En myöskään oikein voi kokeilla työelämää ennen valmistumista, koska en halua lapsemme joutuvan täysipäiväiseen päivähoitoon vielä ainakaan vuoteen. Opiskelu mahdollistaa paljon lyhyemmät hoitopäivät. Lisäksi mikäli etenen oman alani opintosuunnitelmien mukaan, ensi kesänä minulla on jo gradu tulilla. En tiedä, onko silloin enää otollista mennä testaamaan työelämää, pohdiskella asiaa ja potentiaalisesti päätyä vaihtamaan alaa juuri ennen valmistumista. Ainakin siinä tapauksessa olisi fiksua tehdä myös tämä tutkinto valmiiksi.

En ole vielä saanut tehtyä mitään lopullista valintaa sen suhteen, mitä opiskelujen suhteen teen. Tuntuu, että aika käy vähiin, mutten vain saa mitään järkevää päätöstä tehdyksi. Haluaisin aina suunnitella kaiken selkeästi ennalta. Nyt epävarmuustekijöitä ja tuntematonta on liikaa. Löytäisinkö kuitenkin kivan työn omalta alaltani? Onko toinen harkitsemani ala vaihtamisen arvoinen? Millaisiin hommiin voisin sillä tutkinnolla työllistyä? Olisiko unelma-alani sittenkin jotain ihan muuta, mitä en vielä ole tajunnut edes ajatella?

Koska järeämpiinkään toimiin en ole uskaltanut heittäytyä, näillä näkymin jatkan syksyllä omalla alallani ihan niin kuin ennenkin. Otan kuitenkin valinnaisiksi kursseiksi perusopintoja tyystin toisesta aiheesta. Tuo toinen ala ei liity nyt opiskelemaani tutkintoon juuri mitenkään, mutta on potentiaalinen vaihtoehto, jolle voisin ehkä vaihtaa. Mikäli kurssit vaikuttavat mielenkiintoisilta, päätös tuntuu hyvältä ja saan kerättyä riittävästi rohkeutta, voisin mahdollisesti hakea keväällä siirtoa kyseisen alan maisteriohjelmaan. Mutkia matkaan tuo tosin se, että kyseisellä alalla kurssit järjestetään yksinomaan läsnäolo-opetuksena. Osallistuminen vauvan kanssa tulee olemaan kimuranttia, koska meillä ei ole hänelle mitään hoitopaikkaa virka-aikana. Mutta katsotaan nyt, miten tässä käy.

Kaikesta tästä stressistä, pohtimisesta ja toisaalta-toisaalta -jahkailusta huolimatta uskon, että kyllä tämä jotenkin järjestyy. Enkä pohjimmiltani kadu valintaani, vaikka niin postauksen otsikkoonkin kirjoitin. Tein opiskelupäätöksen parhaan kykyni mukaan. Alassani on paljon hyvää enkä vieläkään edes tiedä, olisinko voinut valita paremminkaan. Lisäksi en usko valintani olleen suoranaisesti väärä, vaikken ikinä saisi tutkintoa valmiiksi tai tekisi näitä töitä. Uskon Jumalan johdatukseen ja siihen, että jokaisella mutkallakin on tarkoituksensa. Vaikka tähän tutkintoon käytetyt vuodet osoittautuisivat myöhemmin näennäisen hyödyttömiksi, jotain merkitystä sillä varmasti on, että käytin aikani nimenomaan tähän. Ehkä kaikkea ei tarvitse tietää ja suunnitella etukäteen, vaikka se minulle niin luontaista olisikin.

Olen ollut äiti kymmenen kuukautta. Siitä huolimatta, että olen tehnyt töitä päiväkodissa, ollut vapaaehtoisena seurakunnan pyhäkouluissa ja seurannut vuosikaudet lukuisia perheblogeja, vanhemmuuden arki tuli minulle yllätyksenä. Vaikka raskausaika on periaatteessa yhdeksän kuukauden jakso lapsen odottamista ja tulevan valmistelemista, ainakin omalla kohdallani valmistautuminen vauvaan oli raskaana ollessa aika pinnallista. Päällimmäisinä mielessä olivat käytännön askareet, kuten erilaisten hankintojen tekeminen sekä tiedon haalinta, koska henkisestä puolesta tuntui niin vaikealta saada otetta. Enhän voinut etukäteen tietää, millaista arkemme olisi tai millainen lapsestamme tulisi. Ajattelenkin, että tietyllä tapaa äitiyteen ei voi varautua ennalta.

Toki monet miljoonaan kertaan toistellut faktat olivat tiedossa: vauvaa rakastaa eri tavalla kuin ketään muuta, päivät tulevat täyttymään hänen hoitamisestaan, oma aika vähenee, yöt ovat katkonaisia. Mutta etukäteen oli vaikea kuvitella, mitä muutokset tarkoittaisivat käytännössä juuri minun kohdallani tai miltä ne ihan oikeasti tuntuisivat. Mielikuvat päivistä vauvan kanssa olivat sumuisia, en tiennyt, mitä ne konkreettisesti meidän perheessämme pitäisivät sisällään. Tavallaan ehkä sysäsin asian tarkemman pohdinnan eteenpäin, koska en vain osannut valmistautua mihinkään niin tuntemattomaan.

Monesti puhutaan siitä, miten vapaaehtoinen lapsettomuus lisääntyy ja nuorilla aikuisilla on negatiivisia mielikuvia ”Prisma-elämästä”, jossa lapset vievät pois kaiken mukavan. Minulla oli päinvastoin etukäteen hyvin ruusuinen kuva vanhemmuudesta. Tietenkin tiesin, että rankkaa voi olla eikä äitiys ole pelkästään kivaa, mutta minulle se oli enemmänkin ajatuksissa pyöriteltävä mantra kuin konkreettinen ja sisäistetty tieto. Luotin koko ajan siihen, että kyllä meillä kaikki hyvin menee. Jopa vähän loukkaannuin, kun äitini sanoi lapsihaaveista kertoessani, että ensin kannattaa nauttia rauhassa kahdenkeskisestä parisuhdeajasta. Kyllä minä olen valmis, ajattelin. Edelleenkin olen sitä mieltä, että olen nyt yhtä valmis äidiksi kuin olisin ollut kymmenen vuoden päästäkin, mutta nyt ymmärrän paremmin, mitä äitini tarkoitti sanoessaan, että aika pienten lasten kanssa voi olla oikeasti tosi raskasta.

Vaikka äitiyden haasteista puhutaan nykyään aika avoimesti, lopulta kaikki tekstit päättyvät aina sen korostamiseen, että kyllä se on silti sen arvoista. En oikein osannut varautua, tai ymmärtänyt, miten kokonaisvaltainen henkinen muutos äidiksi kasvamiseen liittyy. Ja miten olisin voinutkaan? Äitiys on niin intensiivistä, lapsi on läsnä 24/7. Vaikka olisi periaatteessa tottunut lapsiin, vanhempana oleminen on ihan muuta kuin lastenkerhon vetäminen kerran viikossa. Meillä arki on sujunut monella tapaa aivan loistavasti. Mitään suuria vastoinkäymisiä ei ole tullut eteen, vauva on nukkunut ja kasvanut pienestä pitäen hyvin, enkä ole kokenut vauvavuotta siinä mielessä mitenkään suunnattoman raskaaksi. Vaikka kaikki on sujunut pintapuolisesti tosi mallikkaasti – tai ehkä juuri siksi – äitiyteen liittyvä sisäinen myllerrys on kuitenkin ollut paljon voimakkaampaa kuin odotin.

Äitiys on ollut erilaista kuin ajattelin, ja siihen on ollut välillä kipeääkin sopeutua. Ehkä isoin pettymys on ollut huomata, että olen monissa tilanteissa ihan erilainen äiti kuin luulin olevani tai haluaisin olla. Sitä tietää mielessään tietynlaisen ihannekäsikirjoituksen, tarinan ja roolin, jota kuvitelmien minä seuraa, mutta tosiasiassa valitsee kerran toisensa perään mennä sieltä, missä aita on matalin. Vaikka olen äiti, omat henkilökohtaiset toiveeni ja tarpeeni eivät ole maagisesti kadonneet, vaan niitä täytyy tietoisesti opetella laittamaan sivuun. On luovuttava minusta ykkösprioriteettina ja siitä itsekkyydestä, jonka lapsettomuus mahdollistaa. On luovuttava siitä idealistisesta ajatuksesta, että juuri minä voisin olla se upea superäiti, joka toimii aina ja joka tilanteessa lapsensa parhaaksi.

Äitiydestä huolimatta koen olevani edelleen monella tapaa ihan sama ihminen kuin ennenkin. Mielenkiinnonkohteeni ja identiteettini ovat pysyneet samoina, vaikka äitiys onkin tuonut niihin jonkin verran lisää. Olen edelleen nopeasti innostuva, tykkään puuhailla itsekseni, nautin virkkaamisesta, konsolipeleistä, kirjastossa käymisestä ja ystävän kanssa kahvittelusta. Silti aiempi ajatusmaailmani ja arkeni tuntuvat nyt kaukaisilta, vierailta ja myös aika naiivin huolettomilta. Ajankäyttö tulee priorisoitua nyt aivan toisin kuin lapsettomana. Omaa aikaa on vähän, ja sen haluaa käyttää oikeasti hyvin: niihin asioihin, joista todella nauttii ja jotka tuottavat aidosti hyvää mieltä ja rentoutunutta oloa. Toisaalta elämä on aiempaa hidastempoisempaa. On aikaa – ja suorastaan tarpeen – vain istuskella paikallaan olohuoneen lattialla ja katsella lapsen leikkimistä. Vauvan touhujen äärelle pysähtyminen on vaatinut opettelua ja tuntuu edelleen usein vaikealta, koska olen niin tottunut puuhastelemaan jatkuvasti jotakin.

Ennen lasta ajattelin, että voisinpa vain olla vuosikaudet kotiäitinä, ja että lapsia voisi ihan hyvin tulla kolme tai neljäkin. Nyt ajattelen, että kaksi lasta lienee oikein sopivasti, ja suhtaudun syksyllä koittavaan opintojen jatkumiseen levollisen odottavaisesti, jopa innolla. Olen ymmärtänyt, millaisia voimavaroja vanhemmuus kysyy ja tullut siihen johtopäätökseen, että en pystyisi olemaan vuosikausia pelkästään kotona lasten kanssa. Tarvitsen muutakin kuin kodin ja lapsen kanssa vietettyä aikaa.

Tämä postaus on lojunut luonnoksissani ties kuinka kauan, koska on tuntunut hankalalta muotoilla asia niin, ettei äidiksi kasvaminen kuulostaisi pelkältä ankealta pettymysten sarjalta. Koska vaikka äitiys on myös tylsyyttä ja ärsyyntymistä, se ei ole koko totuus. Vauva on aivan ihana, paras enkä luopuisi hänestä ikipäivänä. Hän tuo niin paljon iloa. Kirjoitin aikaisemmin, että lopulta kaikki tekstit päättyvät siihen ”on tämä silti kaiken sen arvoista”-toteamukseen, ja niin tämäkin. Vaikka elämä äitinä ei aina ole ollenkaan yhtä kivaa kuin ennen lasta, on se silti mielekkäämpää ja arvokkaampaa. Ja ne kivat hetket ovat kivoja paljon syvemmällä tasolla kuin vain sellaisella ”olipas mukavaa surffailla koko päivä tietokoneella”-tavalla.

Äitiys ja aika lapsen kanssa on arvokasta ja oikeasti antoisaa. Lisäksi se muuttuu koko ajan. Tiedän nyt jotain siitä, millaista on olla vauvan äiti, mutta muutaman vuoden päästä hän on leikki-ikäinen, sitten koululainen, teini. Ja siitä en tiedä vielä mitään. Paitsi sen, että saan luultavasti yllättyä vielä monta kertaa.