Kuten jo aiemmin kerroin, vapaa-aikani kului huhtikuussa tiiviisti virkkuukoukku kädessä. Tänään katsotaan, mitä kaikkea ehdin saada aikaiseksi!

Ensimmäisenä projektinani valmistui kesäinen shortsiasu vauvalle. Aloitin sen virkkaamisen jo kauan sitten, mutta muiden kiireiden syrjäytettyä virkkuuinnostusta viimeistely oli jäänyt puolitiehen. Tein nyt asuun taskun, virkkasin lahkeet valmiiksi sekä päättelin langanpätkät. Shortsipuvusta tuli mielestäni tosi söpö! Mittasuhteiltaan se ei ehkä mennyt aivan nappiin, koska virkkasin minulle ominaiseen tapaan ilman mitään valmista ohjetta tai kaavaa. Asusta tuli siis melko kapea ja pitkä. Se on luultavasti vielä liian suuri vauvalle nyt kesällä, mutta onneksi sukkahousujen, alusbodyn ja vaikka neuletakin kanssa sitä voi kyllä käyttää muinakin vuodenaikoina. Oranssi väri ei ole tyypillisin valinta vaalealle tyttärelleni, mutta innostuin sen käytöstä alkuvuodesta äitiyspakkauksen samansävyisten housujen myötä. Kun housut jäivät pieniksi, kaipasin vielä vähän mangopiltin pirtsakkaa fiilistä neidin vaatekaappiin.

Huhtikuun suurin työsavotta olivat erilaiset virkatut pipot. Ostin vauvalle kevääksi käytettynä trikoopipon, mutta huomasin nopeasti siinä ongelman: perusmallinen pipo oli aina joko silmillä tai korvat paljaana. Siispä virkkasin neidille itse vaaleanpunaisen tupsupipon, jossa on korvien suojaksi läpät ja päässä pysymistä helpottamaan leuan alle solmittavat nauhat. Koska toimin jälleen näppituntuman varassa, jouduin siirtämään korvaläppien paikkaa moneen kertaan ja pipon taakse jääneestä saumasta ei tullut kovin huomaamaton. Mutta on tämä mielestäni tosi suloinen, erityisesti karkkimaisen herkullisen värin ja päälaella keikkuvan tupsun ansiosta!

Kaksi muuta tekemääni pipoa ovatkin lähes identtisiä: vaaleansininen on omalle vauvalleni ja shortsipuvun kanssa samanvärisestä oranssihtavasta langasta virkattu ystäväni lapselle. Mietin kivaa lahjaa vuoden täyttävälle kummitytölleni, ja mieleeni tuli virkata hänelle turbaanityylinen rusettipipo. Koska halusin varmasti siistin lopputuloksen, hyödynsin virkkauksessa valmista ohjetta. Ohje oli tosin suunniteltu vastasyntyneelle ja minulla oli tarve liki taaperoikäisten koolle, joten lisäsin silmukkamääriä ja kerroksia sekä sovittelin pipoja tiheään oman vauvani päähän. Näistä tuli heti yksi suosikkitöistäni: nättejä, tyttömäisiä, käyttökelpoisia ja melko nopeita tehdä. Kuvasta pipojen turbaanimainen malli ei erotu kovin hyvin, mutta sen ansiosta vauvan korvat on helpompi pitää suojassa ilman, että hattu roikkuu silmillä.

Pienempinä välipaloina hurautin pari simppeliä onnittelukorttia. Ykköskortti on tietenkin kummityttöni syntymäpäiväkortti, kukkakortti puolestaan äitienpäiväksi. Aloitin myös kuun alussa jälleen norsujen virkkaamisen. Mieheni sisko odottaa vauvaa, joten aikomuksenani on  tehdä tulokkaalle lahjaksi vaunulelu, jollaisia olen tehnyt aikaisemminkin jo pari kappaletta. Tällä hetkellä valmiina on kaksi norsua, eli kolmas elefantti sekä tietysti koristeen kokoaminen ja kiinnittäminen vielä uupuvat. Onneksi pikkuisen laskettu aika on vasta elokuussa, joten viimeistelyyn on vielä hyvin aikaa, haha! Huhtikuussa virkkasin tosi paljon äänikirjojen säestämänä, mutta nyt sovelluksen ilmaisjakson päätyttyä olen pitänyt vähän taukoa kirjojen kuuntelusta. Voi siis olla, että toukokuussa otan vastaavasti taukoa käsityöhommista ja palaan taas lankakerien äärelle, kun inspiraatio iskee uudelleen. Virkkausharrastuksessa parasta on se, miten se ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn aikaan, paikkaan tai tilanteeseen. Virkata voi aina sen mukaan, miten itsellä innostusta riittää.

Taannoin kylppärin kaappia penkoessani käteeni osui puolentoista vuoden takainen raskaustestipakkaus. Paketissa oli vielä muutama tikku jäljellä, ja päiväysmerkintä kertoi testien vanhentuvan ensi vuodenvaihteessa. Hetken mielijohteesta päätin huvikseni tehdä yhden. Olimme juuri jutelleet hyvän ystäväni kanssa toisen lapsen ajankohtaisuudesta ja olin todennut tälle pikkusisaruksesta haaveilevalle bestikselleni, että meillä uusi vauva ei ole suunnitelmissa vielä aikoihin. Pikemminkin päinvastoin: olen koko ajan ajatellut, että vähän pidempi ikäero lasten välillä sopisi meille parhaiten, ja ajatus on nyt vauvavuoden aikana vain vahvistunut. Lisäksi kuukautiseni eivät ole vielä edes alkaneet heinäkuisemme syntymän jälkeen. Uusi raskaus olisi siis aikamoinen todennäköisyyksien supersattumus, mutta päätin silti ihan muuten vain kokeilla, kun testeille ei näillä näkymin ollut muutakaan tarvetta.

Huolettomin mielin tekemääni hupitestiin piirtyi välittömästi haalea toinen viiva. Sydämeni jätti pari lyöntiä välistä. Siis mitä? Tiirailin tikkua ja kyllä, vaikka viiva oli tosi vaalea, testi näytti erilaiselta kuin ne selkeän negatiiviset, joita olin esikoista yrittäessämme tehnyt. Kaivoin heti puhelimen esiin ja tein laskutoimitukset. Jos tulos pitäisi paikkaansa, meille tulisi luultavasti tammikuussa toinen vauva. Esikoinen olisi silloin juuri ja juuri puolitoistavuotias. A-pu-a.

Googlettelin epäuskoisin ja ristiriitaisin fiiliksin nettikeskusteluita pienestä ikäerosta. Koska haamuviivat ovat ihan mahdollisia ja viiva oli oikeasti melkeinpä huomaamaton, en uskonut tulokseen mitenkään varauksetta, mutta pieni ahdistunut olo kolkutti kyllä takaraivossa koko päivän. Totta kai uusi pieni olisi tervetullut, ja sopeutuisin kyllä tilanteeseen, jos todella olin raskaana. Ei tämä mikään katastrofi ollut. Mutta kaikki käytännön järjestelyt, oma jaksaminen, suunnitelmat tulevalle vuodelle… Kaikki oli mietitty sillä ajatuksella, että toinen vauva syntyisi joskus hamassa tulevaisuudessa. Ei vielä ensi vuonna, eikä varsinkaan tammikuussa.

Odotin kuumeisesti seuraavaa aamua, jotta voisin testata uudelleen. Vauvan herättyä neljän kieppeillä tuttia ikävöimään en malttanut enää mennä nukkumaan, vaan tein jännittyneenä uuden testin. Se oli selvän negatiivinen. Okei, kyseessä taisi siis olla ensimmäisellä kokeilukerralla vain joku haamuviiva tai viivanpaikka, ajattelin helpottuneena. Vielä ei ollut tämän aika, onneksi. Menin takaisin sänkyyn levollisin mielin.

Kerroin episodista seuraavana päivänä ystävälleni. Hän kannusti kuitenkin testaamaan kaiken varalta vielä kerran parin päivän päästä. Päätin tehdä niin, kun pakkauksessakin oli sopivasti vielä yksi testi jäljellä, vaikka olinkin jo aika varma, että ensimmäinen tulos oli vain huonon tuurin haamu. Mutta siis, voiko ollakaan – kolmannella yrittämällä testiin piirtyi taas samanlainen hyvin haalea, mutta kuitenkin nähtävissä oleva kakkosviiva! En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Ei auttanut kuin marssia ainoaan sunnuntai-iltana auki olevaan apteekkiin, sijoittaa melkein viisitoista euroa digitaaliseen raskaustestiin ja ottaa vielä neljäs yritys. ”Ei raskaana”, totesi Clearblue vihdoin selkeän sanallisen kantansa.

En tiedä, olivatko ensin tekemäni perinteiset testit menneet säilytyksestä jotenkin pilalle vai mistä oli kysymys, mutta ainakin tiedän nyt sen, että juuri ja juuri erottuva haalea viiva ei välttämättä ole plussa, vaikka saman merkin negatiiviset tulokset ovatkin aina aiemmin olleet täysin selkeitä. Useinhan myöhemmin negatiivisiksi muuttuvia haamuviivoja selitetään varhaisvaiheen keskenmenolla, mutta omalla kohdallani en usko siihen, sillä kahden ”positiivisen” testikerran välissäkin tulos oli negatiivinen. Lisäksi raskaus oli jo lähtökohtaisesti äärimmäisen epätodennäköinen tilanteessani. Noh, helpommalla olisin joka tapauksessa päässyt, jos olisin vain antanut tikkujen vanhentua kaapin perällä…

Ainakin sen epäonninen episodi kuitenkin vahvisti, että vielä ei ole aika pikkusisarukselle. Vaikka kaverien raskausuutiset ja lapsemme ensimmäisten päivien valokuvien selaaminen saavat välillä pienen vauvakuumeen nostamaan päätään, haluan keskittyä nyt rauhassa esikoiseemme. Haluan, että hän saa olla vielä hyvän aikaa perheemme pienin. Toivon, että vauva numero kakkonen saapuu, kun ajatus uudesta vauvavuodesta oikeasti houkuttelee niin järjen kuin tunteenkin tasolla. Tässä välissä jatkan mielelläni opintoja, hengähdän hetken ja nautin yhden ihanan tyttären äitiydestä.