Aika usein, kun katson vauvani viisaan syvänsinisiin silmiin, mietin, millainen tulevaisuus häntä mahtaa odottaa. Vaikka jokaisella ihmisellä on jo aivan pienestä pitäen oma persoonallisuutensa, tiedän lapsen silmien takana odottavasta maailmasta vielä niin kovin vähän. Mistä asioista hän kiinnostuu sitten vanhempana? Millaisen ammatin, harrastuksia tai perheen hän haluaa? Mitä minä toivoisin hänelle?

Haluaisin, että hän oppisi näkemään itsensä ja muut arvokkaina. Että hän arvostaisi itseään ja toisia eikä antaisi kenenkään kohdella kaltoin, kumpaakaan. Haluaisin, että hän voisi katsoa peiliin ja nähdä siellä upean, viisaan, herkän, rohkean, kauniin ja ainutlaatuisen Jumalan luoman tytön ja naisen.

Niin, toivon, että hän oppii tuntemaan Jumalan. Kristittynä eläminen on minulle ja puolisolleni tosi tärkeä juttu ja arvomaailmamme perusta, joten toivon myös lapseni kokevan uskon sellaiseksi ja näkemään sen totena. Ehkä joskus myöhemmin kirjoitan vielä tarkemman postauksen siitä, mitä ajattelen kasvatuksesta ja uskonnosta, mutta lyhyesti sanottuna: kasvatus ei ole ikinä arvoneutraalia. Vanhemmat siirtävät väistämättä omia ajatusmallejaan eteenpäin, olivat ne sitten poliittisia, uskonnollisia tai spesifimpeihin mieltymyksiin liittyviä. Se ei tarkoita, etteikö lapsen annettaisi itse valita omaa polkuaan tai että häntä painostettaisiin johonkin, vaan sitä, että aikuiset luontaisesti pyrkivät ohjaamaan lasta siihen suuntaan, jonka kokevat itse hyväksi. Ja minä uskon, että kristinusko on paitsi totta, myös tuo elämään todella paljon hyvää.

Toivon, että tyttäreni uskaltaa ja pystyy aina tukeutumaan meihin vanhempiin. Tiedän, että minä voin kääntyä oman äitini tai isäni puoleen asiassa kuin asiassa ja että he tekevät aina parhaansa auttaakseen. Haluan olla omalle lapselleni samanlainen tukipilari. Jokainen äiti varmasti toivoo lapsensa olevan onnellinen.

Toivon, että lapseni löytää elämäänsä mielekkäitä kiinnostuksenkohteita, itselle mieluisan työn ja asioita, jotka tuottavat hänelle iloa. Minulle puoliso ja perhe ovat ehdottomasti sellaisia, hän saa tietysti tehdä niiden suhteen valintansa itse. Toivon, että hän ei jää koskaan yksin tahtomattaan, vaan löytää rinnalleen muitakin rakkaita ja läheisiä ihmisiä tämän lapsuudenperheen lisäksi. Haaveeni on, että saamme hänelle tulevaisuudessa ainakin yhden sisaruksen.

Ihan arkisia asioita ajatellen haluaisin, että tyttäreni löytäisi itselleen ainakin yhden iloa tuottavan harrastuksen. Lajin hän saa valita täysin itse. Urheilua, musiikkia, käsillä tekemistä – sillä ei ole minulle niinkään merkitystä, vaan pidän harrastamista ylipäätään tärkeänä ja kehittävänä juttuna. Niiden kautta saa arkeen mielekästä tekemistä, oppii uutta ja voi löytää hyviä ystäviä. Kaikista hienointa olisi, jos pieni löytäisi sitten vanhempana sekä liikuntaan että luovuuteen liittyvän mieluisan harrastuksen. Minulla oli läpi kouluaikojen aina ainakin pari harrastusta, pääasiassa pianon soittoa, luovaa kirjoittamista ja liikuntaa tanssina tai ratsastuksena. Koen, että niistä oli paljon hyötyä: opin konkreettisia taitoja, kuten juuri musiikkia tai kirjoittamista, mutta myös elämässä monipuolisemminkin sovellettavia kykyjä, kuten sitoutuneisuutta, pitkäjänteisyyttä, ryhmässä toimimista ja itseilmaisua. Toki ohjattujen harrastusten lisäksi myös kotoa käsin on mahdollista harrastaa monenlaista aina uimahallissa käymisestä käsitöihin ja lukemiseen.

Toivon, että lapseni elämä kulkee juuri siten, kuin on tarkoitettu, ja että minä osaan täyttää roolini tuossa tarinassa parhaalla mahdollisella tavalla.

Mitä meille kuuluu, mitä on puuhailtu viime aikoina? Varmaan sitä samaa kuin kaikki muutkin eli no, eipä juuri kummempia. Hengailtu kotona, käyty vaunukävelyillä koiran kanssa, tehty kotitöitä. Viime viikolla meille iski oksennustauti, joten olemme olleet oikein erityisen tiiviisti neljän seinän sisällä. Siksi blogikin pääsi vähän unohtumaan. Onneksi tauti ei ollut pahimmasta päästä, vaan selvisimme muutamalla oksennuskerralla ja parin päivän päästä olo oli jo ihan ookoo.

Ensin itse sängynpohjalla lepäillessä ja sitten yksin vauvanhoitovastuussa ollessa miehen sairastaessa ehdin kuitenkin jo vähän väsähtää. Vauva päätti  myös tervehdyttyään ottaa kunnon valvomispurtin. Aluksi herättiin muutamana aamuna jo neljältä, sitten yhtenä yönä tuttia oli ikävä kerran tunnissa (tämä saattoi johtua hampaistakin – nyt meidän kahdeksankuisella on kaksi söpöä pikku nököstä alahuulessaan) ja nyt tilanteen normalisoiduttua unet tuntuvat jääneen pysyvästi aiempaa vähäisemmiksi. Kahdet päiväunet ovat olleet neidille jo jonkin aikaa riittävästi, mutta nyt yöunetkin kestävät puoli yhdeksästä kuuteen. Nukuttuja tunteja ei siis kerry vuorokauteen kahtatoista enempää. En tiedä, onko 11-12 h vuorokaudessa tyypillinen unimäärä kahdeksankuiselle, mutta Facebookin heinäkuisten ryhmien perusteella väittäisin, että suurin osa nukkuu vielä tässä kohtaa enemmän. Pikkuneiti ei siis näytä perineen äitinsä suurta unentarvetta!

Tänään ohjelmassa oli jotain muutakin kuin kotoilua, kävimme nimittäin kahdeksankuisten neuvolassa. Hauskaksi yllätykseksi lääkäriksi osui tuttu äiti samasta perhekerhosta. Paljon emme tosin saaneet kuulumisia vaihdettua, kun reppana vauva vierasti niin paljon, että itki pää punaisena kaikkien tutkimusten ajan. Eroahdistus ja vierastaminen eivät siis ole juuri osoittaneet helpottamisen merkkejä, vaikka pari kertaa neiti on yllättänyt innostumalla mummeista tai istumalla kasuaalisti tovin jonkun sukulaisen sylissä ilman itkua. Viimeksi isovanhemmilla vieraillessa ehdin jopa pestä rauhassa koirien mutaiset tassut kylpyhuoneessa sillä välin, kun tyttö leikki kaikessa rauhassa siskoni kanssa keittiössä. No, neuvolatarkastuksessa vauvalla oli kaikki kunnossa, paino tsukuttaa keskikäyrällä ja pituutta on -1. Selvisi myös, että neiti on oppinut salamyhkäisesti pinsettiotteen. Väitin lääkärille, että vauva tarttuu esineisiin pelkästään kämmenellä, mutta niin se vekkuli vain onki helmen pöydältä näppärästi etusormellaan. Taitava tyttö!

Minä täytin myös tuossa taannoin vuosia ja ikää mittariin pyörähti 23 vuotta. Syntymäpäivä kului aika tavanomaisissa tunnelmissa. Tilasimme kotiinkuljetuksella hampurilaiset ja herkuttelimme illalla mutakakulla ja jäätelöllä, vaikka meillä on nyt maaliskuussa käynnissä herkuton kuukausi. Tämä yksi lipsahdus synttäreiksi oli kuitenkin sovittu jo etukäteen. Jouduimme tosin tekemään toisenkin poikkeuksen, että saimme syötyä kakun loppuun ennen pilaantumista. Olimme ajatelleet antaa kakunlopun ystävälle, joka käy meillä yleensä joka perjantai, mutta hän ei päässytkään tänään tulemaan. Siispä söimme kakun itse ja joudumme rangaistukseksi jatkamaan herkuttomuutta yhden ylimääräisen viikon. Oikeastaan se ei haittaa minua yhtään. Kuukausi ilman sokeria ja sipsiä on sujunut superhelposti, enkä ole kaivannut naposteltavaa oikeastaan ollenkaan. Aiemmat kahviherkut ovat korvaantuneet hedelmillä tai rahkalla ja vielä alkukuusta kokoontuneisiin kaveritapaamisiinkiin veimme viinirypäleitä. Yritämme jatkaa terveellisempää linjaa myös haasteen jälkeen. Kunnon herkuttelu silloin tällöin on ihan ok, mutta jokapäiväinen karkin napostelu ei tuo elämään mitään lisäarvoa. Omena tai banaani toimii aivan yhtä hyvin.

Mitäs teille kuuluu?