Vauvan (tai vanhemmankin lapsen) jättäminen hoitoon puhututtaa säännöllisin väliajoin blogeissa. Minkä ikäisenä on ok lähteä jonnekin ilman jälkikasvua, ja kuinka pitkäksi aikaa? Itse olen miettinyt asiaa erityisesti nyt lähiaikoina, kun vauva on kasvanut ja alkanut lähestyä puolen vuoden ikää. Saimme myös joululahjaksi miehen kanssa leffalippuja ja lupauksen hoitaa lasta elokuvareissun ajan. Mutta joko hänet raaskii jättää muiden hoteisiin, ja miten meillä ylipäätään on toimittu vauvasta erossa olemisen suhteen?

Minä en ole halunnut juurikaan olla erossa vauvasta. Mielestäni perinteinen ”yhtä monta tuntia erossa vanhemmasta kuin vauvalla on kuukausia iässä” on varsin käypä ohjenuora. Toki sitä ei välttämättä tarvitse noudattaa orjallisesti, ja erilaisia joustoa vaativia tilanteita voi aina tulla vastaan – mutta itse olen kokenut sen toimivana raamina vauvasta erossa olemiseen. Käytännössä poissaoloni vauvan luota ovat kuitenkin olleet aina lyhyempiä, kuin mitä tuo ohjenuora opastaa. Minulla on ollut hyvin vähän tarvetta käydä missään ilman häntä. Vaikka vauvalla on ikää jo yli viisi kuukautta, emme ole jättäneet häntä kertaakaan kunnolla muiden hoitoon niin, että sekä minä että mies olisimme olleet muualla. Hän on ollut erossa meistä molemmista vanhemmista vain yhden kahdenkymmenen minuutin kauppapiipahduksen ajan.

Isänsä kanssa ilman minua vauva on toki ollut jonkin verran enemmän. Vauvan hoitoon jättämisen yhteydessä puhutaankin usein isän roolista. Isä ei ole lapsen hoitaja vaan toinen vanhempi, ja isä voi olla vauvalle aivan yhtä läheinen ja turvallinen ihminen kuin äitikin. Käytännön tasolla vanhemmat eivät kuitenkaan usein ole vauvalle tasa-arvoisen läheisiä, mikä on tosi harmi. Valitettavasti todellisuus monessa perheessä kuitenkin on se, että isä joutuu palaamaan töihin jo varsin pian vauvan syntymän jälkeen ja äiti jää kotiin lasta hoitamaan. Jos toinen vanhempi lähtee aamulla töihin ennen kuin vauva herää ja palaa siinä viiden korvilla, ei yhteistä aikaa ennen vauvan nukkumaanmenoa ehdi tulla välttämättä kuin pari hassua tuntia. Se on todella paljon vähemmän kuin koko päivän kotona olevalla vanhemmalla, vaikka työssäkäyvä kuinka olisi aktiivinen hoitamaan vauvaa ja kiinnostunut luomaan suhdetta häneen.

Meillä mies on opiskelija ja tekee paljon opintoja kotoa käsin. Läsnäoloa koululla saattaa tulla viikossa vain muutaman tunnin verran. Koska hän on yleensä fyysisesti kotona, pystyy hän osallistumaan päivän mittaa vauvan hoitoon monessa käänteessä: sylittelemään vauvaa, kun itse käyn suihkussa, höpöttelemään, kun vauva pötköttelee vieressä leikkimatolla tai vaihtamaan vaipan, kun minulla on kiire lähteä perhekerhoon. Kokopäivätöissä käyvän poissaolotunnit venyvät matkoineen helposti vähintään yhdeksään tuntiin, kun taas meillä mies ei käytä opiskeluun läheskään niin paljoa aikaa. Olemme siis monella tapaa tosi etuoikeutetussa asemassa ja pystymme jakamaan vanhemmuutta vaivattomasti. Silti henkilökohtaisesti koen, että vauva on imetyksen vuoksi vahvemmin kiinni minussa ja on eri asia, että mies lähtee omille menoilleen kuin että minä lähden jonnekin ilman vauvaa. Mies pärjää vauvan kanssa kaksin vallan mainiosti ja vauva pystyy juomaan pumppaamaani maitoa tuttipullosta, mutta en silti halua lähteä hänen luotaan pois kuin aivan satunnaisesti.

Kuluneen viiden kuukauden aikana olenkin ollut vauvasta erossa muutaman kerran. Ensimmäistä kertaa vauva oli kaksin isänsä kanssa noin kahdeksanviikkoisena, kun olin ystäväni häissä kaasona. Otimme ennen vihkimistä hääkuvia ulkona viileässä syyssäässä. Mies olisi toki voinut hengailla kuvauspaikalla, mutta tuntui paljon kätevämmältä, että he odottivat vauvan kanssa kotona ja tulivat suoraan vihkimiseen. Erossaoloa kertyi alle kaksi tuntia, eikä vauva ollut siitä milläänsäkään. Pitkässä päivässä hääjuhlissa oli hänelle jo ihan riittävästi virikettä. Kaksi kertaa olen ollut seurakunnan työryhmässä ja pois kotoa niin ikään parista kolmeen tuntia. Vauva pystyisi olemaan kokoontumisissa mukanakin (ja olikin ekalla kertaa alle kuukauden iässä, kun en raaskinut jättää häntä), mutta minun itseni on paljon helpompi keskittyä, kun ei tarvitse viihdyttää samalla käsipuolessa keikkuvaa vauvaa. Lisäksi olen piipahtanut pariin otteeseen hierojalla puolen tunnin hieronnoissa ilman vauvaa.

Nyt, kun vauvalla alkaa olla reilummin ikää, voisin hyvin olla muutaman tunnin poissa useamminkin. Vielä sille ei kuitenkaan ole ollut tämän enempää tarvetta. Minulla ei ole ennen vauvaakaan ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia, ja kavereita tavatessa tai kaupungilla vauva kulkee kätevästi mukana. Saan sopivasti omaa aikaa kotona päiväunien yhteydessä, joten en kaipaa muita menoja kodin ulkopuolella vauvasta erossa. En ole erityisesti kieltäytynyt mistään menoista tai tekemisistä siksi, etten voisi jättää vauvaa kaksin isänsä kanssa. Usein on vain tuntunut luonnolliselta ja helpolta ottaa hänet mukaan, minne ikinä menenkin. Isän kanssa jättäminen ei siis siinä mielessä juuri mietitytä minua – enemmänkin olen pohtinut viime aikoina vauvan jättämistä ”kunnolla hoitoon”, eli vaikka isovanhempien luokse viemistä ja miehen kanssa treffeille poistumista.

Kun jätimme vauvan sen ainoan kerran isovanhemmille lyhyen kauppapiipahduksen ajaksi, homma ei mennyt kovin hyvin. Emme halunneet herättää nukkuvaa vauvaa ulkovaatteiden pukemista varten ja oletimme, että vauva torkkuu koko poissaoloaikamme. Hän oli kuitenkin herännyt hetken kuluttua lähdöstämme, ja pari minuuttia vaarin höpsöttelyjä ihmeteltyään tajunnut, että hetkinen – ja alkanut itkeä lohduttomasti.  Vauva ei ollut vielä aikaisemmin vierastanut ketään, mutta oli näköjään tässä kohtaa oppinut erottamaan vieraammat ihmiset meistä vanhemmista. Minulle jäi tapahtuneesta paha mieli ja vähän huono omatuntokin, vaikka vauva ei ehtinytkään itkeä kuin kymmenisen minuuttia ennen paluutamme. Hän oli niin reppana, kun sitten lopulta pääsi äidin syliin ja tuijotti minua kyyneleet poskillaan loukkaantunut ilme kasvoillaan: ”en päästä sinua enää koskaan silmistäni”.

Nyttemmin vierastaminen on helpottanut paljon, ja minun vanhempiani vauva ei oikeastaan enää vierasta lainkaan muutoin kuin todella väsyneenä. Omille vanhemmilleni voisinkin ehkä jo kohta antaa pienen hoitoon muutamaksi tunniksi. He hoitavat vauvaa mielellään ja hän on tavannut heitä säännöllisesti koko elämänsä ajan. Kiinteiden aloituksen jälkeen myös ruokkiminen olisi hoidossa helpompaa, kun pumpattua maitoa ei ehkä edes tarvitsisi muuta kuin varmuuden vuoksi varalle. Jotenkin vauvan hoitoon jättäminen tuntuu silti tosi isolta askeleelta. Vaikka todellakin tiedän, että suurin osa vanhemmista jättää lastaan hoitoon jo kauan ennen viiden kuukauden ikää ja paljon pidemmiksi ajoiksi. Ehkä viimeistään helmikuussa vauvan puolivuotissynttäreiden jälkeen mekin raaskimme lähteä käymään jossakin, ihan kahdestaan?

Onko täällä muita, jotka eivät ole juurikaan antaneet vauvaansa muiden hoitoon?

Uusi vuosikymmen starttaa aivan kohta. Itse vuoden vaihdos ei tunnu minulle miltään erityiseltä uuden alulta: jatkan elämää tammikuussa ihan samaan tapaan kuin nyt tänäkin vuonna. Olen kotona vauvan kanssa, seuraan hänen kasvuaan, nautin yhteisestä ajasta ja perheeseen keskittymisestä ja palaan syksyllä takaisin tuttujen yliopisto-opintojen pariin. Mitään superihmeellistä ei ole ainakaan vielä näköpiirissä vuodelle 2020. Mutta vaikka arkeni ei muutu vuosiluvun mukana, juuri tähän vuodenvaihteeseen liittyy silti mielessäni tietynlaista erityistä haikeutta ja merkityksellisyyttä. Ei niinkään kokonaan uuden vuosikymmenen muodossa, vaan sen muodossa, mitä kymppiluvulta pois siirtyminen jättää taakse.

Minulle 2010-luku on ollut ennen kaikkea siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen. Tuntuu hurjalta ajatella, miten paljon kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Koko minun nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni. Vuonna 2010 olin yläkoulua aloitteleva epävarma teini, nyt vuosikymmenen viimeisenä vuotena olen äiti ja vaimo. 2010-lukuun ovat mahtuneet niin yläkoulu, lukio kuin yliopisto-opinnotkin. Parisuhderintamalla olen matkannut siitä tytöstä, joka kirjoitteli matikantunnilla kaverin kanssa ihastukseen liittyviä viestilappuja, ensin seurustelukumppaniksi ja sitten kihlatuksi ja aviovaimoksi. Olen muuttanut lapsuudenkodista omilleni yhteen miehen kanssa. Vuoden 2010 alussa olin 12-vuotias lapsi, nyt 22-vuotiaana minulla on oma pieni tytär. Aika uskomatonta.

Mitä kaikkea näihin vuosiin sitten oikein on mahtunut? Vuonna 2010 kävin kesäleirillä, joka oli ehkä ensimmäinen pieni sysäys kohti oman uskonelämäni vahvistumista. Aloitin yläkoulun, joka oli ala-asteeseen verrattuna ihan uusi maailma, paljon raadollisempi. Onneksi tuttu alakoululuokkamme säilyi ennallaan ja porukkamme hyvä yhteishenki toimi suojakilpenä ympäristölle, jossa hierarkialla, hupparin merkillä ja hiustenpidennyksillä oli enemmän väliä kuin missään. Vuoden 2011 määrittävintä sisältöä oli ratsastusharrastukseni. Kävin vuokraamassa erästä hevosta hyvän ystäväni kanssa ja lähennyimme hurjasti. Talleilun lisäksi meitä yhdisti toive omasta poikaystävästä ja siitä seurannut jatkuva ihmissuhteiden analysointi. Hänen ja parin muun luokkalaiseni kanssa meillä oli myös yläasteiässä oma bändi.

Vuonna 2012 kävin oman seurakuntani rippikoulua vastaavan leirin, jossa koin henkilökohtaisen uskoontuloni. Aloin käydä seurakunnassa vuosikausien tauon jälkeen, ja vaikka alku oli kivikkoista ja koin oloni yksinäiseksi (en niinkään muiden käytöksestä vaan omasta suojamuuristani ja epävarmuudetsani johtuen), en halunnut luovuttaa. Peruskoulun viimeisenä vuotena luokkamme teki ja esitti yhdessä musikaalin, jota olin mukana käsikirjoittamassa. Se oli ihana viimeinen yhteinen projekti vuosikausia tiiviinä pysyneelle luokallemme.

Vuonna 2013 aloitin lukion ja pääsin vähitellen kunnolla sisälle seurakuntakuvioihin. Menin mukaan vapaaehtoistoimintaan, ystävystyin nykyisen parhaan ystäväni kanssa ja pyörin kirkolla parhaimmillaan neljäkin kertaa viikossa. Pidin lukio-opiskelusta, vaikken onnistunutkaan saamaan koulusta samanlaista selkeää omaa kaveriporukkaa, jollainen minulla oli ollut yläasteella. Sosiaaliset kuvioni olivat pääasiassa seurakunnassa. Vuosina 2014 ja 2015 teimme kirkkopoppoolla reissut Lontooseen hengelliseen tapahtumaan, mistä jäi hyvät muistot. Vuoden 2014 kesänä myös tapailin ensimmäistä kertaa jotakuta. Suhde itseäni reilusti vanhempaan, vaikeasta taustasta tulleeseen mieheen oli lyhyt, epätasapainoinen ja jälkikäteen ajateltuna aika vahingollinenkin. Onneksi ymmärsin lopettaa sen melko nopeasti.

Vuoden 2015 keväänä seurakuntaporukkaamme tuli uusi tyyppi, komea vaaleatukkainen poika, joka oli minua muutaman vuoden vanhempi. Tykästyin hänen ulkonäköönsä heti, mutten ajatellut minulla olevan mitään mahdollisuuksia, joten pyrin unohtamaan asian saman tien. Olin muutenkin kyllästynyt jo ajat sitten läpi yläkoulun ja lukion jatkuneeseen seurustelukumppanin toivomiseen ja tuumin, että tapahtukoot kun tapahtuu. Kaiken lisäksi eräs toinenkin henkilö kirkolta oli pojasta kiinnostunut enkä halunnut saada mitään turhaa draamaa aikaiseksi. Pakkaa sekoitti vielä toinenkin poika, joka ilmaisi olevansa minusta kiinnostunut. Kunnon kolmiodraamameiningit! En ollut ihan varma, mitä tuumin tästä toisesta pojasta: hän oli ihan jees ja arvelin, että olisi hyvä idea antaa hänelle mahdollisuus, mutta aika pian totesin, että ei nappaa. Ja sitten ihan yllättäen tämä komea blondi kertoi tykkäävänsä minusta. Olin hämmentynyt mutta onneni kukkuloilla! Aloimme saman tien tapailla tiiviisti ja olimme hommassa mukana täysillä tositarkoituksella. Vaikka omat epävarmuuteni ja sitoutumiseen liittyvät pelkoni värittivät alkutaivaltamme vahvasti, hän ei ollut lähdössä minnekään. Pian vietin lähes kaiken vapaa-aikani hänen luonaan.

Syksyllä 2015 starttasi abivuoteni. Olin koko tuon lukuvuoden 2015-2016 varsin keskittynyt seurusteluun enkä ehtinyt stressata kirjoituksia niin paljon kuin mitä olisin ilman parisuhdetta varmasti tehnyt. Mutta se oli oikeastaan yksinomaan positiivinen asia. Helmikuussa viimeisetkin epävarmuuden rippeeni suhdetta kohtaan olivat karisseet ja menimme kihloihin. Olen aina ollut sitä mieltä, että kihlaus on nimenomaan lupaus avioliitosta asap eikä mikään ”katsellaan sitten muutaman vuoden päästä” -kortti, ja koska emme haaveilleet suurista häistä, saimme juhlat kasaan vaivatta neljässä kuukaudessa. Kaksi viikkoa ylioppilasjuhlien jälkeen astelimme alttarille parinkymmenen lähimmän ihmisen läsnäollessa. Parin viikon päästä pidimme vielä erilliset kekkerit kavereille.

Avioliiton alkutaival kesällä 2016 oli raskasta, koska olin samaan aikaan hääjärjestelyjen kanssa ensimmäisissä kesätöissäni siivoojana. Lisäksi muutimme heinäkuussa mummoni vanhaan asuntoon, joka oli vielä pullollaan hänen vanhoja tavaroitaan. Tuntui, että mielessä oli miljoona asiaa. Yhteinen arkemme sujui kuitenkin hyvin ja syksyllä aloitin opiskelut yliopistossa. Nautin tosi paljon korkeakouluopinnoista, kuten kaikista muistakin kouluista siihen asti.

Vuosi 2017 kului opiskeluiden ja tavallisen avioelämän ehdoilla. En saanut kesäksi töitä, mikä oli lopulta aika ihanaa, koska ehdimme lomailla rauhassa yhdessä ja käydä muun muassa avioliittoleirillä. Mies vielä etsi suuntaansa työelämässä ja oli työkokeilussa ja palkkatuettuna työntekijänä eräässä diakoniajärjestössä. Keväällä 2018 olin oman alani harjoittelussa ja pidin siitä kovasti. Opinnot eivät kuitenkaan olleet vielä tarpeeksi pitkällä, jotta olisin saanut oman alan kesätöitä, joten olin kesän töissä kaupassa. Koin työn todella stressaavaksi ja olinkin koko kesän aika väsynyt ja ahdistunut.

Mies oli innostunut kevään aikana kunnolla erääseen alaan liittyvistä teemoista ja päättänyt pyrkiä tosissaan opiskelemaan. Syksyllä 2018 hän starttasi korkeakouluopintonsa ja minulla alkoi kolmas opiskeluvuosi. Aloin myös kirjoittaa tätä blogia. Kesällä olimme alkaneet puhua vakavissamme lapsen yrittämisen ajankohdasta ja syksyllä jätimme ehkäisyn pois. Marraskuussa tein positiivisen raskaustestin. Kevät 2019 kului kandin teon ja raskausmeininkien parissa. Sain kanditutkinnon sopivasti keväällä pakettiin ja pystyin ottamaan kesän lomailun ja loppuraskaudesta nauttimisen kannalta. Mies teki kesäopintoja. Heinäkuussa pieni tyttäremme sitten syntyi ja mullisti arkemme. Tämän syksyn olen ollut kotona hänen kanssaan miehen jatkaessa opiskeluja.

Tuskin mikään muu vuosikymmen tulee olemaan näin mullistava ja elämää muuttava. Selasin tätä postausta kirjoittaessani vanhoja kuviani vuosien takaa, ja vaikka minulla ei edes ole tietokoneella muita kuin kännykkäräpsyjä suunnilleen vuodesta 2014 eteenpäin, jo niiden katsominen toi mieleen lukemattomasti muistoja. Miten erilaiselta kaikki, minä mukaanlukien, näyttävätkään!  Harmi, etten voi anonymiteettisyistä julkaista kuin tällaisia satunnaisia otoksia esineistä ja hetkistä. Mutta olen tosi kiitollinen ja onnellinen kaikista noista vuosista. Minulla on ollut ehdottomasti hyvä vuosikymmen.

Seuraavalta kymmeneltä vuodelta toivon työuran aloittamista, lisää lapsia sekä omaa kotia. Mutta tuskinpa elämäni on 32-vuotiaana niin radikaalisti erilaista kuin verraten nykyhetkeä vuoteen 2010. Tykkään muistella menneitä ja miettiä tulevaa, mutta on aika ihanaa huomata, että kaikki ajanjaksot elämässäni ovat olleet ainakin jollakin tapaa hyviä. Erilaisia, mutta silti tärkeitä ja pääasiallisesti onnellisia. Toivottavasti voin kymmenen vuoden päästä sanoa samaa 2020-luvusta!