Blogiani pidempään lukeneille ei varmastikaan ole jäänyt epäselväksi, että synnytys on minulle tosi tärkeä juttu ja olen perehtynyt siihen paljon. Kaikki vauvamme ovat syntyneet sujuvasti, nopeasti ja lääkkeettömästi – kaksi ensimmäistä sairaalassa ja viimeisin kotona. Näin neljännellä kerralla voisi kuvitella, että synnytyssuunnitelmat olisivat jo selvää pässinlihaa, mutta paljon pohdintaa aiheen tiimoilta on saanut jälleen käydä lävitse.

Viimeisin synnytykseni tapahtui tosiaan kotona. Kaikki sujui tosi hienosti ja kokemus oli ihana ja mieleenpainuva. Meille oli palkattu yksityinen kätilö, mutta nopea synnyttäjä kun olen, hän ehti paikalle vasta istukkaa ihmettelemään. Varsinainen action-osuus hoitui omatoimityyliin kahdestaan miehen kanssa. Kotisynnytyksessä ehdottomasti parasta oli oma tupa ja oma lupa. Ei tarvinnut yhtään miettiä, mitä sairaalan henkilökunta tai käytänteet asiaan x, y ja z tuumaavat, tai vääntää siitä, sopivatko toiveeni protokollaan. Synnytysympäristö oli tuttu ja rauhallinen ja stressin aiheet minimoitu. Supistusten kanssa ei tarvinnut istua autossa ja vauvan saavuttua maailmaan oli ihana vetäytyä omaan sänkyyn lepäilemään.

Yleisesti synnyttäjien keskuudessa tuntuu olevan niin, että jos kertaalleen kotona onnistuneesti synnyttää, ei sairaalaan enää tulevissa synnytyksissäkään tule ilman perusteita lähdettyä. Useimmiten esikoinen tai ehkä vielä muutama seuraavakin lapsi synnytetään sairaalassa, ja sitten, kun kotisynnytyspolulle astutaan, siellä mielellään pysytään jatkossakin. En ole kuullut juuri kenestäkään äidistä, joka olisi ensin synnyttänyt sujuvasti kotona ja sitten seuraavalla kertaa valinnut mennä sairaalaan ihan muuten vain, ilman vauvan vointiin tai muuhun vastaavaan liittyvää syytä. Monilla kotisynnytykseen saattavat motivoida aiemmat huonot sairaalasynnytyskokemuksetkin.

Jos hintalappu olisi sama ja kätilön palvelut kotiin yhteiskunnan tukemia, en minäkään epäröisi hetkeäkään jäädä uudemman kerran kotiin. Aika varhaisessa vaiheessa meille puolison kanssa oli kuitenkin selvää, että tässä neljännessä synnytyksessä realistisia vaihtoehtoja on käytännössä kaksi. Joko menemme sairaalaan, tai sitten vapaasynnytän avustamattomasti kotona siten, että yksityinen kätilö tulee vasta jälkikäteen ei-päivystyksellisesti vauvaa tsekkaamaan. Tämä nimenomaan taloudellisten syiden vuoksi – kätilöavusteinen kotisynnytys ei ole halpaa lystiä. Alle kahden tonnin hintalapulla ei saa ainakaan meidän alueeltamme ketään, ja usein kätilöpalveluiden hinnat pyörivät etenkin kahden kätilön paketeissa lähempänä kolmea tuhatta euroa. Se on tosi iso summa verrattuna siihen, että sujuvasta sairaalasynnytyksestä tulee ehkä parin sadan euron lasku.

Viime raskaudessa kotisynnytys tuntui tosi tärkeältä jutulta ja halusin ehdottomasti päästä sen kokemaan. Siksi rahallinen uhraus ei jäänyt kaivelemaan. Jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että jos ”hinta-laatusuhdetta” voi tällaisessa asiassa edes järkevästi puntaroida, kotisynnytys ei nyt tällä kertaa tunnu enää niii-iiiin tärkeältä, että voisin hyvillä mielin perustella itselleni ja puolisolle sen kymmenenkertaisen hintalapun sairaalaan verrattuna. Silläkin on iso vaikutus hinta-laatusuhteen kokemukseen, että synnytykseni ovat olleet niin nopeita. Viimeksi kätilö ehti tosiaan mukaan vasta istukan syntymään. Tilanne tuskin olisi eri tällä neljännelläkään kertaa, joten vaikka ymmärrän hyvin, mistä kotisynnytyksen hinta muodostuu, ei vain tunnu wörtiltä sijoittaa kahta tonnia siihen, että kätilö on paikalla pari tuntia.

No entäs sitten vapaasynnytys? Tavallaanhan synnytimme avustamattomasti jo viime kerralla, koska kätilö saapui paikalle vasta vauvan jo maailmaan saavuttua. Itse koen kuitenkin ison eron siinä, että valitsisin tietoisesti synnyttää ilman kätilöä, ja siinä, että hän ei yksinkertaisesti ehtinyt ajoissa sujuvaan ja vauhdikkaaseen synnytykseen. Edellisessä synnytyksessäni minulla oli kuitenkin koko ajan tiedossa, että kätilö on matkalla ja olen tehnyt kaikkeni, jotta hän paikalla olisi. Kätilöstä oli paljon apua jälkeisvaiheessa ja hän pystyi tarkastamaan vauvan voinnin heti tuoreeltaan. Vapaasynnytyksessä olisimme ihan oikeasti omillamme, niin tilanteen arvioimisen kuin henkisen tuenkin kannalta.

Iso kielteinen tekijä avustamattomalle kotisynnytykselle kohdallani on myös se, että mies ei ole siihen halukas. Toki hän varmasti olisi paikalla ja tukisi parhaansa mukaan, mutta puolison oma kanta on kuitenkin aivan selvä: hän toivoo, että synnytän sairaalassa. Vaikka edellinen kotisynnytyksemme oli hänellekin ihan myönteinen kokemus, mies kuuluu siihen ihmisryhmään, joka ei voi ohittaa sitä pienen pientä todennäköisyyttä, että jokin kuitenkin menisi vikaan. Ja ilman edes puolison täyttä tukea avustamattomasti synnyttäminen olisi minulle liikaa. Varsinkin, kun itsekin näen kätilön roolin kotisynnytyksenä olennaisena ja turvallisuutta lisäävänä.

Näillä näkymin olen siis nyt neljännen synnytyksen kohdalla tekemässä paluun sairaalaan! Se tuntuu omituiselta, sillä edellisestä sairaalasynnytyksestäni tuntuu olevan valovuosia aikaa. Synnytystoiveeni ovat kyllä hyvin selvät ja olen ne sähköiseen neuvolakorttiin jo kirjannutkin. Ei turhia puuttumisia, toimenpiteitä tai ohjausta, ei lääkkeellistä kivunlievitystä, mahdollisimman paljon omaa rauhaa. Haluan pystyä liikkumaan vapaasti ja mahdollisesti hyödyntää jälleen ammetta. Kotisynnytyksessä en ammetta kaivannut, mutta sairaalassa koin sen helpottavan oman tilan ja mieluisan ponnistusasennon saamista.

Tiedän, että sairaalaympäristö asettaa jonkin verran rajoituksia, mutta uskoisin, että voin saada ihan hyvän synnytyskokemuksen sielläkin. Nimittäin vaikka kotisynnytys oli tietysti kokemuksena aiempia sairaalasynnytyksiäni mieluisampi, en koe saaneeni sairaalasta(kaan) mitään synnystraumoja tai vastaavia. Toki käytänteet ovat välillä ärsyttäviä ja saattavat olla ristiriidassa niin omien näkemysteni kuin tutkitun tiedonkin kanssa, mutta kaiken kaikkiaan olen saanut sairaalassa aina ihan asiallista kohtelua. Toiveitani on kunnioitettu vähintään pääpiirteittäin.

Koska sairaalakin on omalla kohdallani ollut ihan mukiinmenevä synnytyspaikka, kynnykseni sinne palaamiseen ei varmasti ole yhtä korkea kuin joillain muilla kotisynnyttäjillä. Tietysti silti vähän jännittää, miten homma sujuu ja kuinka häiritsevältä ympäristöltä sairaala sitten tosipaikan tullen tuntuu. Sairaala on loppujen lopuksi myös aika ennakoimaton synnytyspaikka, koska etukäteen ei yhtään tiedä, millaista henkilökuntaa kohdalle osuu. Kotikätilön sai valita itse ja toiveet oli keskusteltu jo ennakkoon läpi, mutta sairaalassa en varmastikaan pysty enää puhumaan kätilöille supistusten keskeltä mitään siinä kohtaa, kun paikalle ehdimme. Täytyy vain luottaa, että tälläkin kertaa vastassa on asiallista henkilökuntaa ja synnytystoivelista luetaan.

Kolmannella raskauskolmanneksella jo mennään! Hassua, miten nopeasti aika on kulunut. Raskauskuvia on edelleenkin tullut otettua vain aivan muutamia, ja tämäkin otos on melkein kuukauden takainen. Ylipäätään arki tuntuu pyörivän paljon enemmän töiden, kotitöiden ja lasten ympärillä kuin tulevassa vauvassa. Pientä listaa ennen vauvan tuloa hoidettavista asioista olen kyllä koonnut puhelimen muistioon, mutta suurin osa niistä odottaa edelleen hoitamistaan. Esimerkiksi vaatehankintoja en ole viime viikkoina tehnyt oikeastaan lainkaan. Toisaalta lahjaksikin tulee luultavasti jonkin verran pojalle sopivia kuteita, joten arvelen kokoelman olevan jo suht riittävä.

Varsinaisia raskausvaivoja minulla ei ole ollut oikeastaan ollenkaan. Toki sukkia jalkaan vetäessä tai kylppärin lattiaa pestessä huomaa, että maha alkaa olla jo aika iso, ja portaita noustessa hengästyttää ja supistaa. Lisäksi suonenvetoja on ollut aina välillä, ne ovat kyllä rasittava riesa! Mutta yleisesti ottaen olen voinut tosi hyvin ja raskaus on kulkenut arjessa enemmänkin taustajuonteena kuin pääroolissa.

Kävin hiljattain neuvolassa, ja siellä kaikki oli oikein hyvin. Hemoglobiini oli edelleen hieman laskenut, joten vaikka arvo ei edelleenkään ole hälyttävä, terkkari sanoi, että oman harkinnan mukaan voin rautakuuria ottaa. Sain kaveriltani käyttämättä jääneitä raskauden monivitamiineja, jotka sisältävät myös rautaa, joten olen ajatellut vaihtaa pari postausta aiemmin esittelemäni, tämänhetkisen lisäravinnekomboni hetkeksi niihin. En sinänsä ole huolissani rauta-arvoista, sillä vointini on hyvä enkä ole esimerkiksi erityisen väsynyt. Mutta eipä se pahitteeksikaan ole, jos tässä kohtaa tankkaa vähän ekstrarautaa varmuuden vuoksi.

Seuraavan neuvolakäynnin koittaessa olenkin sitten jo raskausvapaalla. Jään kotiin joulukuun puolivälin tienoolla ja ehdin äippälomailla viikon, ennen kuin koko muukin perhe jää joululomalle. Lasten on tarkoitus palata päiväkotiin sitten loppiaisen jälkeen pienimmällä tuntisopimuksella. Ja tammikuun puolivälin jälkeen häämöttää jo laskettu aika! Olemme alustavasti ajatelleet, että tällä kertaa mies ei tuhlaa kaikkia yhteisiä vanhempainvapaapäiviään heti vauvan synnyttyä, vaan on kotona vähän tilanteesta riippuen viikon tai maksimissaan pari. Siten yhteisiä vapaapäiviä jää vielä jemmaan tarvittaessa käytettäviksi.

Tämä neljäs vanhempainvapaani onkin siitä erilainen, että esikoisen eskarikuskaukset täytyy hoitaa päivittäin, vaikka pienemmät olisivat kotona. Eskari loppuu vieläpä vähän kehnoon aikaan kesken kuopuksen ryhmän päiväunien. Olen alustavasti suunnitellut, että joinain päivinä kaikki lapset menevät hoitoon puoli ysistä puoli kolmeen, jolloin voin viedä ja hakea heidät kaikki kerralla ja välipalaa syöneinä. Sitten joinain satunnaisina päivinä haen eskarilaisenkin jo puoli tuntia etuajassa, jolloin 2-vuotias ehtii kotiin päiväunilleen. Ja tietysti pienemmälle kaksikolle haluan järjestää myös ekstravapaapäiviä, vaikka onkin vähän kurjaa, että esikoisen täytyy silloinkin eskariin mennä. Katsotaan, millainen tyyppi uusi vauveli on ja millainen rytmi päiväkotiarkeen lopulta muodostuu!

Saa nähdä missä kohtaa alkaa oikeasti tuntua siltä, että vauvan syntymä on lähellä. Nyt on vielä viimeisten työviikkojen puristus meneillään, sitten tulee varmasti keskityttyä pitkälti jouluvalmisteluihin ja lasten lomailuun. Ehkä sitä siis joskus tammikuussa ehtii oikeasti pohtia, että niin, meille syntyy ihan totta pian uusi ihana pieni perheenjäsen! Mutta onneksi vauva kasvaa ja raskaus etenee riippumatta siitä, kuinka syvällisesti itse ehdin asiaan keskittyä.