Meillä on ollut aivan alusta asti käytössä vauvalle sekä kantoreppu että vaunut. Hankimme molemmat kuljetusvälineet eli Tulan Free to Grow -kantorepun sekä Brion Happy-yhdistelmävaunut jo raskausaikana. Vauva matkusti kummassakin ensimmäistä kertaa noin viikon ikäisenä, ja siitä lähtien olemme käyttäneet vaunuja ja kantoreppua sulavasti rinnakkain hänen kuljettamiseensa. Koen, että molemmille on tarvetta ja omat parhaat käyttötarkoituksensa.

Kantoreppu on ensinnäkin ollut tosi kätevä silloin, kun olen ulkoiluttanut yksin koiraa. Hauva ei oikein tajua sivulla kulkemisen päälle, joten vaunujen kanssa koira kiertää ne tuon tuostakin hankalasti väärälle puolelle. Lisäksi rattaissamme ei ole kääntyviä etupyöriä, joten niiden ohjaaminen yhdellä kädellä ei ole ihan niin näppärää. Sadesäällä kantoreppu myös mahdollistaa sen, että minulla riittävät kädet sateenvarjon pitelemiseen. Tungoksessa ja ahtaissa tiloissa on kätevää, että vauva on minua lähellä eikä vie samalla tavalla ylimääräistä tilaa kuin vaunuissa ollessaan. Valitsimme kantoreppuun neutraalin kuosin, jotta mieskin voisi käyttää sitä luontevasti, mutta tähän mennessä hän ei ole edes testannut vauvan kantamista. Free to Grow on kuitenkin niin ergonominen, etten ole kokenut kantamisen rasittavan selkää eikä minua siten ole haitannut yhtään kantaa vauvaa kaikilla yhteisillä reissuillamme. Onpahan säästynyt repun asetusten säätämiseltä, vaikka se kyllä varmasti ihan simppeliä olisikin.

Yhdessä miehen ja koiran kanssa lenkkeillessä käytämme aina vaunuja, koska vaikka reppu on tosi mukava, on tietysti kevyempää, kun vauva on vaunuissa eikä repussa. Myös muilla paljon kävelyä sisältävillä menoilla, kuten kaupungilla ystävän kanssa kierrellessä, vaunut ovat näppärät. Niihin saa kätevästi kaikki tavarat ja vauvalle on paikka, johon hänet voi laskea. Jos nimittäin on pelkän kantorepun kanssa liikenteessä ja vauva ei viihdykään siinä, täytyy häntä kantaa sylissä, mikä ei ole kovinkaan käytännöllistä. Paras yhdistelmä pitkään pois kotoa ollessa on mielestäni kuljettaa vauvaa vaunuissa, mutta ottaa kantoreppu silti mukaan. Mikäli vauva kyllästyy vaunuissa oloon, voi hänet siirtää reppuun.

Vauvan pukeminen on helpompaa vaunuihin kuin kantoreppuun, koska vaunuissa voi käyttää makuupussia ja pieni on muutenkin paremmin suojassa tuulelta ja kylmyydeltä. Kantorepussa etenkin vauvan kädet ja jalat ovat esillä ja siten alttiit palelemiselle. Jos kantamista haluaa jatkaa pakkasilla, on meidän varmaankin pakko ostaa kunnollinen kantotakki. Käytettynäkin niiden hinnat tuntuvat pyörivän lähempänä satasta, mikä tuntuu aikamoiselta summalta, kun on tottunut ostamaan kaikki vaatteet halvalla kirpputorilta. Kantaminen on kuitenkin helpottanut elämää siinä määrin, että tuntuisi vaikealta viettää talvi pelkkiä rattaita hyödyntäen. Saa siis nähdä, mihin ratkaisuun päädymme. Toistaiseksi pitkävartiset tumput ja villasukat, pipo sekä hupullinen haalari ovat onneksi riittäneet vauvalle.

Vaikka yhdistelmävaunujen ja kantorepun yhdistelmällä pärjää loistavasti suurimman osan ajasta, olemme pohtineet vielä yhden hankinnan tekemistä sitten, kun vauva vähän kasvaa. Kevyet ja pieneen tilaan menevät matkarattaat olisivat nimittäin hyödylliset automatkoilla. Brion Happyt ovat loistavat, tukevat ja kaikenlaisessa maastossa kulkevat vaunut ulkoiluun, mutta vievät massiivisuutensa vuoksi paljon tilaa auton takakontissa. Farmariautomme takatila on yleensä ison koiramme valtakunta, joten vaunujen mukaanotto edellyttäisi koiran siirtämistä takapenkille vauvan viereen. Emme olekaan kuljettaneet rattaita autossa kertaakaan vaan käyttäneet autolla liikkuessa kantoreppua.

Millaisia kuljetusvälineratkaisuja te olette vauvojenne kanssa hyödyntäneet? Oletteko kokeneet pelkät yhdistelmävaunut riittäviksi, vai oletteko käyttäneet myös kantoreppua, -liinaa tai matkarattaita?

Asia, joka tuntuu ärsyttävän ei-uskovia kaikista eniten uskovaisissa on se, miten he kertovat näkemyksistään muille. Uskosta puhuminen koetaan rasittavana tuputtamisena ja uskovaiset itseään täynnä olevina besserwissereinä, jotka kuvittelevat, että heillä on kaikki oikeat vastaukset. Moni tuntuu ajattelevan, että uskokoot muut mihin haluavat, kunhan he eivät tule tuputtamaan sitä minulle.

Näin uskovaisen näkökulmasta olen kuitenkin vähän eri mieltä. Jos ihminen todella uskoo, että ainoastaan Jeesuksen sovitustyön kautta voi pelastua, ei usko voi olla vain henkilökohtainen asia. Esimerkiksi tunnettu ateisti, taikuri ja koomikko Penn Jillette on todennut, että uskovan täytyy todella vihata toista, jos hän ajattelee, että ikuinen elämä on mahdollista, mutta jättää kertomatta siitä kadotukseen matkalla olevalle kanssaihmiselleen. Vaikka kristityn puheet omasta uskosta tuntuisivat kuinka ärsyttäviltä, on hyvä muistaa, että taustalla ovat yleensä hyvät aikomukset. Jalot tarkoitusperät eivät tietenkään oikeuta painostamista, mutta auttavat ehkä ymmärtämään, miksi kristitty kokee evankelioimisen tärkeäksi.

Uskosta voi tietenkin kertoa hyvin monella tavalla. Jos Jeesuksesta puhuminen koetaan luotaantyöntäväksi ahdisteluksi, on lähestymistavassa luultavasti jotakin pielessä. Toki joillain ihmisillä saattaa myös olla jo ennestään mielikuva näkemyksiään tuputtavista uskovaisista, ja siksi kiihkottomaan ja vastavuoroiseen keskusteluyhteyteen pääseminen ei aina ole ihan helppoa. Paasaaminen ja tuomitseminen eivät kuitenkaan takuulla tuo ketään lähemmäs kristinuskoa, päinvastoin. Itse ajattelen, että ylhäältä päin tulevan saarnaamisen sijaan helpoin keino lähestyä ihmisiä on elää uskoaan todeksi arjessa, kertoa siitä luontevissa yhteyksissä ja osoittaa ihmisille rakkautta. Varsinainen evankeliointityö on sekin mielestäni todella hyvä juttu, mutta sitä tekevän täytyy olla erityisen tarkkana, millä sävyllä ihmisiä lähestyy. Moni ateistiksi tai agnostikoksi itsensä mieltävä olisi kyllä varmasti kiinnostunut keskustelemaan uskosta ylipäätään, kunhan keskustelu tapahtuisi kunnioittavasti, tasavertaisesti ja nimenomaan omien kokemusten ja mielipiteiden kautta asiaa lähestyen.

Monia tuntuu ärsyttävän se, että uskovaiset ajattelevat heidän uskonsa olevan ainoa totuus. Olenkin aiemmin kirjoittanut (näin jälkikäteen luettuna aika jyrkästi ilmaistun) postauksen liittyen nykymaailmassa tyypilliseen ajatukseen totuuden suhteellisuudesta. Näin tiivistetysti sanottuna fakta kuitenkin on, että jos Jumala on olemassa, ateistit ovat väärässä ja päinvastoin. Vaikkemme voi todistaa todeksi esimerkiksi mitään teoriaa siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, joku on kuitenkin siitä oikeassa tai kaikki väärässä. Se, ettemme tiedä varmaksi, mikä mielipiteistä on totuus, ei tarkoita, että ne kaikki olisivat. Voimme ainoastaan tutkia erilaisia todisteita ja lähteitä ja punnita niiden perusteella, mihin uskomme. Itse ajattelen, että totta kai jokainen uskoo oman mielipiteensä olevan se oikea asioissa, joissa ei voi olla kuin yksi mahdollinen oikea vaihtoehto. Eiväthän he muuten ajattelisi niin. Pitäisin esimerkiksi erikoisena ja ristiriitaisena, jos harras muslimi, joka uskoo ainoastaan muslimien pelastuvan, olisi sitä mieltä, että hindulaisuuden harjoittaminen on aivan yhtä hyvä vaihtoehto kuin islamiin kääntyminen.

Kaikki eivät tietenkään voi olla kiinnostuneita samoista keskustelunaiheista. Minä en erityisemmin halua keskustella moottoripyöristä tai jalkapallosta, enkä jaksaisi kovin kauaa olla sellaisen henkilön seurassa, jonka puheenaiheet pyörivät jatkuvasti vain niiden ympärillä. On siis täysin ok, että kaikki eivät halua keskustella uskonnosta lainkaan. Mielestäni uskon puheeksi ottaminen on sopivissa yhteyksissä vain hyvä asia, mutta lähestymistavan kanssa pitää olla tarkkana ja toisen toiveita kunnioittaa. Jos tilannetta lähestyy sopivasti tunnustellen, ihmisestä yleensä huomaa nopeasti, onko hänellä minkäänlaisia intressejä puhua uskonnosta. Mikäli vastapuoli ei ole kiinnostunut puhumaan aiheesta, on keskustelua turha jatkaa.

Itse koen kuitenkin olevani aivan liian arka avaamaan suutani hengellisistä aiheista. Helposti sitä ajattelee, että ei toinen kuitenkaan halua kuulla, vaikka itse asiassa omien kokemusteni perusteella aika monia kiinnostaa, mitä tosissaan kristitty tyyppi ajattelee. Loppujen lopuksi olemme kuitenkin aika pieni vähemmistö. Tärkeintä kaikissa keskusteluissa on joka tapauksessa se, millä sävyllä puhuminen tapahtuu. Jos dialogista halutaan saada jotakin irti, ennakko-oletusten, tuomitsevuuden ja vihamielisyyden sijaan kaikkien osapuolien tulee panostaa avoimuuteen, kunnioitukseen ja rakkaudelliseen kommunikaatioon.