Postaustahdista sen hyvin huomaa – olen paitsi raskaana, myös kokopäivätöissä. Parin viikon kesäloma meni tosi kivasti, jaksoin hyvin ja olo oli selvästi parempi kuin aikaisemmin. Vaikka helleputki alkoi vasta lomani lopulla, saimme nauttia yhteisestä ajasta ja kivoista puuhista. Nyt töihin paluu selvästi kuluttaa voimiani iltapäivistä, jotka ovat muutenkin raskaustuntemusten kannalta heikoin hetkeni päivästä. Olemme silti käyneet muutamaan otteeseen arki-iltapäivisin uimarannalla kaveriperheen kanssa. On mukavaa, että lapset saavat nauttia pitkästä kesälomasta miehen kanssa, vaikka itse olenkin pitkälti kiinni töissä.

Ensi viikolla minullakin on vielä viikko kesälomaa. Esikoisella on kolme lyhyttä eskaripäivää, mutta muutoin saamme viettää rauhallista koko perheen aikaa. Tälle tokalle lomapätkälle ei ole mitään suunnitelmia, saa nähdä mitä keksimme. Toisaalta ihan sellainen kotoisa oleilukin tuntuu tervetulleelta. Tosin mies on nyt kotoillut lasten kanssa jo useamman viikon, joten saa nähdä, kaipaako muu sakki jo aktiivisempaa touhua!

Raskauspahoinvointini helpotti aika hyvin pari viikkoa sitten, mutta iltaisin ihan pientä etovaa oloa saattaa edelleen välillä olla. Lisäksi oksensin yllättäen jokunen päivä sitten iltaisen hampaidenpesun yhteydessä, vaikka en edes ole oksennellut koko raskauden aikana kuin ihan muutamaan otteeseen. Kokonaisuudessaan ruokahalu on kuitenkin palautunut ja ihan koko aikaa ei enää tarvitse napostella, mikä helpottaa arkea.

Pahin väsymyskin lienee näin 16. raskausviikon startatessa takanapäin, vaikka edelleen olen iltaisin normaalia uupuneempi. Aika usein jaksan valvoa jopa kymmeneen! Edelleen vetäydyn silti enimmäkseen pehkuihin tavallista aikaisemmin. En myöskään jaksa iltaisin mitään kovin ihmeellistä, lähinnä katson jotain YouTube-videoita.

Puutarhakauden olen todennut tänä vuonna menneen auttamattomasti sivu suun, enkä ole jaksanut oikeastaan edes mennä kasvimaalle kesäkuun täydellisen hoitamattomuuden aikana villiintyneitä rikkaruohoja ihmettelemään. Jonkin verran mansikoita olemme iloksemme kasvimaalta saaneet, ja raparperi nyt kukoistaa kuten aina. Porkkanat ja salaatit tuskin nousevat, basilikan osalta ei ole enää toivoa ja tomaatintaimikin kuoli saman tien, kun siirsin sen kylmään alkukesään nähden liian aikaisin ulos. Noh, katsotaan jos sitten ensi vuonna, vauva kantorepussa…

Emme menneet raskauden ensimmäiseen ultraan, jota viime tekstissäni vähän pohdiskelin. Maha on kuitenkin kasvanut selkeästi, ja olen miettinyt, ovatko kaikki työpaikalla tajunneet uutiset kertomattakin. Korkeavyötäröisillä housuilla mahaa ei juuri huomaa, mutta näillä säillä enemmän käytössä olleet hellemekot tuovat sen hyvin esiin. Lomakauden jälkeen aion joka tapauksessa kertoa vauvasta töissäkin.

Olemme edelleen seurailleet lasten kanssa raskaus-apista vauvan kasvua. Nyt hän on kuulemma sitruunan kokoinen. Pari päivää sitten tunsin myös ensimmäiset selkeät liikkeet! Ne ovat aina yhtä ihana virstanpylväs, ja sittemmin liikkeitä on tuntunut ainakin yksi selkeä joka päivä. Keskimmäinen kyselee jo kovasti, milloin vauvan potkut tuntuvat mahan ulkopuolelle. Jopa kuopus taputtelee mahaani ja toistelee ”vauva, vauva”, vaikkei varmaan asiasta oikeasti mitään ymmärräkään.

Vähän harmittaa, että blogi on jäänyt näin vähälle huomiolle. Olisi kiva kirjoitella enemmänkin kesästä sekä tietysti taltioida raskaustunnelmia. Niihin on aina ollut kiva palata, kun ajan mittaa yksityiskohdat unohtuvat. En silti uskalla lupailla aktivoitumista, varsinkaan, kun mieskin palaa kohta töihin ja iltapäiviin pitäisi mahduttaa vielä kaikki kokkaus- ja kodinhoitoaskareetkin. En ole vielä ottanut yhtään mahakuvaakaan.

Jos olette muuten ihmetelleet, miksei kommentointi tai tykkäily enää onnistu, niin tämä Lilyn blogipohja uudistui, enkä osaa laittaa toimintoja takaisin päälle. Lisäksi esteettistä silmääni häiritsee, ettei tekstejä pysty enää tasaamaan reunasta reunaan. Mutta luotan siihen, että näitä raapustelmia joku edelleen lukee – tai jos eivät muut, niin ainakin voin itse palata vanhoihin ”päiväkirjamerkintöihin” aina halutessani.

Olen nyt suunnilleen yhdennellätoista raskausviikolla. Kuten hiljaisesta blogistakin ehkä on voinut päätellä, alkuraskaus ei ole ollut mikään kaikista ruusuisin elämänvaihe. Olen ollut todella väsynyt, ja vaikka oksennellut en olekaan kuin ihan satunnaisesti, jatkuva etova olo ja heikotus vaivaavat yhtenään. Näin neljännellä kerralla tiedän konstit, miten välttää itse oksentaminen, mutta mikään niksi ei tunnu tuovan lisää energiaa tai vievän ällötystä mennessään.

Kaikissa paitsi ensimmäisessä raskaudessani minua on kiusannut aurallinen migreeni, joka aktivoituu alkuraskauden hormonaalisista muutoksista. Tähän mennessä olen selvinnyt yhdellä migreenikohtauksella, joka iski tällä viikolla. Näkökenttä kapeni, käsi puutui, sanat katosivat ja tunnin viiveellä tulivat myös päänsärky ja oksentelu. Vielä seuraavan päivänkin makasin aamusta iltaan sängyssä. Vaikka migreenit onneksi menevät melko nopeasti ohitse, ovat ne aina sen verran rajuja koettelemuksia, että toivoisin kovasti niiden pysyvän nyt poissa. Ihan tässä ”tavallisessa” pahoinvoinnissa ja väsymyksessäkin on riittävästi!

Töissä olen selvinnyt kohtalaisesti. Napostelen jatkuvasti jotakin ja työhuoneen suojassa voi välillä rauhassa huokailla kenenkään huomaamatta. Minulla on onneksi nyt kesälle tosi rennot aikataulut töissä, joten ei tarvitse stressata, vaikkei tahti olisi normaalin veroinen. Lisäksi olen ylipäätään energisimmilläni aamupäivisin, mikä sopii hyvin yhteen päivätyön rytmin kanssa.

Perhe-elämää iltaa kohti kasvava väsymys ei kylläkään palvele. Kun pääsen töistä, olen usein jo aivan finaalissa. Parin kirjan lukeminen sohvannurkassa lapsille on jo hyvä suoritus ja kotitöiden tekemistä en pysty ajattelemaankaan. Blogi, koti ja aivan kaikki omat harrastukset (ja parisuhdetekeminen) ovat jääneet, koska olen useimmiten kahdeksalta nukkumassa. Mies on onneksi jaksanut hämmästyttävän hienosti ottaa koppia lapsista ja arjen askareista, vaikka kyllähän sen kotona huomaa, että lattiat ovat moppaamatta ja lakananvaihtoväli lipsuu.

Onneksi tiedän, ettei tämä alkuraskauden tahmeus kestä ikuisesti. Luultavasti kuukauden päästä meno on taas ihan erilaista. Toki silti harmittaa, etten ole käynyt moneen viikkoon kasvimaalla ja päivälliseksi on yhtenään valmisruokaa. Olisi niin paljon kaikkea kivaa ja tarpeellista tehtävää, johon ei vain riitä energiat. Tuntuu myös tylsältä ja epäreilulta, että lapset joutuvat tyytymään tällaiseen peiton alla pötköttelevään vetelykseen, varsinkin kesälomallaan.

Viime viikko oli ehkä kaikista tähänastisista heikoin, mutta nyt tämän viikonlopun ajan vointini on ollut vähän parempi. Toivonkin, että olo alkaisi pikkuhiljaa edes vähän kohentua. Aloitin myös juuri oman kahden viikon kesälomani. Suunnitelmissa on mökkeilyä ja Puuhamaata, ja kovasti toivon, että jaksaisin touhuta perheen kanssa edes jokseenkin täysipainoisesti. Se on ainakin jo plussaa, etteivät päivän virkeimmät tunnit kulu työpaikalla, vaan pystyn käyttämään vähäiset virtani lapsiin.

Kesälomani ajalle osuisi myös ensimmäinen ultra, jos sinne päätämme mennä. Viime raskaudessahan en käynyt nt-ultrassa lainkaan. Emme perusta sikiöseulonnoista, eikä ultrassa niiden lisäksi selviä mitään sellaista, mikä ei kävisi ilmi myöhemmin rakenneultrassa. Nyt ajattelin ensin, että voisin käydäkin tsekkaamassa tilanteen, eihän siinä toisaalta mitään menetäkään. Miehellä oli kuitenkin tällä kertaa vahvempi ajatus, että ei mennä, joten asia jäi vähän roikkumaan ilmaan. Aika raskaankin alkuraskauden jälkeen olisi toisaalta ihan kiva saada vahvistus, että kyllä siellä joku kyydissä lymyilee, mutta en sitten toisaalta tiedä, mitä hyötyä siitä tiedosta on. Asiaan ei kuitenkaan voi näillä viikoilla vaikuttaa yhtään mitenkään, eikä tänään hyvinvoiva vauva takaa samaa lopputulosta enää huomenna.

Saa siis nähdä, mihin ratkaisuun lopulta päädymme. Joka tapauksessa matkaa toiselle kolmannekselle ja niille toivottavasti vähän mukavammille viikoille ei ole enää hirmuisesti. Yritän olla kärsivällinen ja levätä riittävästi, vaikka jatkuva puolikuntoisuuden tunne turhauttaakin.