Laskettuun aikaani on nyt kaksi kuukautta aikaa. Synnytys on pyörinyt mielessäni jo pitkään, mutta h-hetken vähitellen lähestyessä se on alkanut vallata tilaa ajatuksissa yhä enemmän. Olen täydentänyt Word-dokumenttiin tekemääni synnytyssuunnitelman hahmotelmaa ja pohtinut, millaisia asioita pidän synnytyksessä tärkeinä.

Synnytykseen, kuten koko vauva-aikaankin, valmistautumisessa vaikeinta itselleni on se, että etukäteen ei voi tietää. En ole ikinä kokenut synnytystä, joten en tiedä, mitä odottaa. Miten koen synnytyskivut, onko synnytykseni nopeasti ohi vai pitkä kuin nälkävuosi, tuleeko matkaan jotakin mutkia. Toiveeni perustuvatkin ihannetilanteeseen, jossa kaikki sujuu hyvin. Jos komplikaatioita tai muita yllätyksiä tulee, olen tietenkin valmis muuttamaan mieltäni ja sopeuttamaan toivomuksiani niihin toimintatapoihin, jotka ovat mahdollisia.

Ensinnäkin alatiesynnytys on minulle todella tärkeä. Sektio tuntuu ajatuksena hyvin vieraalta, ja haluaisin välttää sitä niin pitkälle kuin mahdollista. Ylipäätään haluaisin, että synnytys saa edetä mahdollisimman luonnollisesti ja omalla painollaan. Ellei se ole välttämätöntä, en halua, että synnytyksen kulkuun puututaan toimenpiteillä. Esimerkiksi synnytyksen käynnistämisen, kalvojen puhkaisun, oksitosiinin antamisen, episiotomian ja imukupin käytön välttäisin mieluiten kokonaan. Jos toimenpiteille on selvä tarve, en tokikaan niistä kieltäydy, mutta vähintäänkin toivon, että henkilökunta perustelee toimenpiteet minulle selkeästi ja vaihtoehdoista keskustellaan avoimesti.

Kivunlievityksessäkin haluaisin suosia luonnollisia menetelmiä. Toivon, että selviäisin täysin ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, vaikka tiedän jo etukäteen, että päätöksessä pysyminen kovien kipujen keskellä tulee olemaan todella vaikeaa. Lämmin suihku, hieronta ja TENS-laite ovat ainakin keinoja, joita haluaisin ehdottomasti kokeilla. Lääkkeettömyydessä minua houkuttelee ennen kaikkea ajatus siitä, että tunnen kaiken, mitä synnytyksessä tapahtuu, ja pystyn ehkä myös jollain tapaa paremmin tilanteen tasalla. Lääkkeelliset kivunlievitysmenetelmät saattavat johtaa herkemmin muihinkin toimenpiteisiin, joita tahdon välttää. Esimerkiksi ajatus siitä, etten tuntisi epiduraalin vuoksi supistuksia tai ponnistamisen tarvetta lainkaan tai että ilokaasu saisi pääni synnytyksen aikana pehmeäksi, tuntuu epämiellyttävältä ja vähän pelottavaltakin. Aion kuitenkin kaiken varalta tutustua vielä ennen synnytystä vähän tarkemmin erilaisiin lääkkeellisiinkin kivunlievitysvaihtoehtoihin, jotta tiedän, mikä niistä tuntuu vähiten huonolta ratkaisulta, mikäli en kerta kaikkiaan selviä ilman.

Haluaisin pystyä liikkumaan mahdollisimman vapaasti synnytyksen aikana, joten senkään vuoksi puudutteet eivät kuulu toivelistalleni. En halua olla sidottuna sairaalasänkyyn, vaan etenkin avautumisvaiheessa hyödyntää liikettä ja erilaisia asentoja kivunlievityksessä. Ponnistusvaiheessakin koen puoli-istuvan asennon ainakin näin etukäteen mietittynä epämieluisana. Mieluiten synnyttäisin kyykky- tai konttaustyyppisessä asennossa tai esimerkiksi synnytysjakkaralla. Uskon sopivimman ja mukavimman asennon löytyvän kuitenkin parhaiten itse synnytystilanteessa, joten sitä en ole pohtinut etukäteen niin tarkasti.

Synnytystilanteelta toivoisin rauhallista tunnelmaa, ehkä jotakin musiikkia ja vähän himmeämpää valaistusta. Tavoitteenani on päästä sisään ”synnytyskuplaan”, joten toivon kaikenlaisen ylimääräisen häslingin ja tutkimusten jäävän minimiin. Olen lukenut jonkin verran luonnonmukaisista synnytyksistä kotona, ja vaikken itse uskaltaisikaan valita kotisynnytystä (ja se olisi myös taloudellisesti aika mahdotonta), optimaalisinta olisi, jos pystyisin kokemaan jossain määrin samankaltaisen tilanteen sairaalaympäristössä.

Synnytyksen jälkeen haluaisin viettää rauhassa aikaa vauvan kanssa ihokontaktissa. Koska imetyksen onnistuminen on minulle tosi tärkeä juttu, toivon, että saan siihen tukea ja kannustusta sairaalan henkilökunnalta. Yleisesti ottaen arvelisin kuitenkin viihtyväni vastasyntyneen kanssa paremmin kotona kuin sairaalassa. Toivon siis melko nopeaa kotoutumista, vaikka varsinaisesta polikliinisestä synnytyksestä en haaveilekaan. Epävarmana ensikertalaisena ajatus henkilökunnan tuesta ja opastuksesta ensimmäisinä hetkinä on mielestäni mukava, mutta jos kaikki on kunnossa, en koe tarvetta jäädä sairaalaan ”turhan takia” kovin pitkäksi aikaa hengailemaan. Erityisesti pitkässä sairaalajaksossa mietityttää ajatus siitä, ettei puoliso voisi olla kellon ympäri mukana ja paikalla tukenani.

Eniten minua synnytyksessä huolettaa oma kykyni pysytellä rauhallisena ja rentona synnytyksen intensiivisyydestä huolimatta. Omien toiveiden kommunikointi voi myös olla tosipaikan tultua vaikeaa, joten onneksi mies on synnytyksessä mukana ja tukena ja pystyy myöskin kertomaan niistä. Joka tapauksessa yritän mennä synnytykseen mahdollisimman avoimin mielin. En usko olevani pettynyt, vaikka päätyisinkin ihan erilaiseen synnytystilanteeseen kuin haavekuvissani. Vaikka ajatukseni luonnollisesta ja lääkkeettömästä synnytyksestä vaihtuisi h-hetkellä epiduraaliin, episiotomiaan ja imukuppiin, uskon, että voin silti olla synnytykseen tyytyväinen. Ainoa oikeasti suuri pettymys olisi juurikin sektio, mutta varmasti siitäkin pääsisi ajan mittaa ylitse.

Toukokuu on edennyt aivan loppusuoralle ja kesä lähestyy kovaa vauhtia. Lämpimän aurinkoiset päivät ovat saaneet jo monena päivänä kesäfiilikselle, vaikka tällä hetkellä lämpömittari näyttääkin alle kymmentä astetta ja kumisaappaat on nostettu kaapista eteiseen. Tämä kesä tuntuu monella tapaa erilaiselta kuin aiemmat, ja minun on ollut ehkä vähän vaikeaa orientoitua ajatukseen lähestyvistä kesäkuukausista.

Suurin syy kesän erityisyyteen on tietysti raskauteni ja odotettavasti heinäkuun lopulla syntyvä vauva. Lapsi tulee takuulla jakamaan kesän kahtia: aikaan ennen hänen syntymäänsä ja sen jälkeen. Vaikka minulla on luultavasti kaksi kuukautta aikaa lomailla ennen beben saapumista, olen jotenkin mieltänyt koko kesän niin vahvasti vauvaan, etten ole oikein osannut tehdä mitään konkreettisia suunnitelmia kesä-heinäkuulle. Asiaan vaikuttaa myös se, että mies ei lomaile, vaan on arkisin koululla suorittamassa kesäopintoja. Mitään pidempiä reissuja emme siis pääse tekemään.

Mitä sitten toivoisin kesältä? Tällä hetkellä varsinaisella to do -listalla odottaa ainoastaan yksi rastitettava ruutu, nimittäin jonkin kirjatentin suorittaminen ja muutaman lisäopintopisteen kerääminen kevään saldoon. Kanditutkielma oli sen verran intensiivinen projekti, etten halunnut ottaa sen rinnalle liikaa muita kursseja. Koska jään syksyllä vuodeksi äitiyslomalle, on kuitenkin kiva kerryttää pari ekstranoppaa maisteritutkintoon jo valmiiksi. En ole vielä edes valinnut, minkä kurssin suoritan, mutta onneksi valinnanvaraa riittää. Aion aloittaa opiskelun viimeistään kesäkuun ensimmäisellä viikolla ja saada toivon mukaan rauhallisella mutta tehokkaalla tahdilla tentin suoritettua ennen kuun loppua.

Muutoin en ole oikeastaan suunnitellut kesäksi mitään. Mökille olisi kiva palata ennen vauvan syntymää viikonloppuvisiitille ja jossain kohtaa kesää järjestämme varmaankin polttarit syksyllä avioituvalle ystävälleni. Neuvolakäynnitkin tihenevät loppuraskautta kohden huomattavasti. Muuten olen ajatellut puuhastella itsekseni juuri sellaisia lomajuttuja kuin haluankin – kävellä kirjastoon lehtiä selailemaan, katsastaa kirppareilta viimeiset hankinnat vauvalle ja tehdä käsitöitä. Vaikka kesän aikajanaa on yhä raskauden takia jotenkin vaikea hahmottaa, uskon, että minulle tulee oikein mukava loma. Ainakin elokuu tulee varmasti olemaan ikimuistoinen, elämää mullistava ja mieleenpainuva.