Pääsimme tällä viikolla avaamaan kesän 2019 mökkikauden. Lähdimme ajamaan minun puolen sukuni mökille maanantaina aamupäivällä heti aamuisen hieronta-aikani jälkeen. Otimme mukaan oman koiramme lisäksi myös vanhempieni hauvan nauttimaan ulkoilmaelämän ja maaseudun tunnelmasta.

Vietimme koko reissun todella rennosti. Haravoimme yhtenä päivänä ehkä puoli tuntia, muuten ainoastaan lepäilimme ja hengailimme. Kävimme koirien kanssa lenkeillä niin metsässä kuin hiekkateilläkin, pidimme päivittäiset rukous- ja Raamatunlukutuokiomme ulkona ja katselimme mökkiperinteemme mukaisesti vanhoja Uuno Turhapuroja. Parina iltana lämmitimme saunan, ja myös virkkuutyöni etenivät mukavasti mökin puupöydän äärellä.

Joka päivä ajoimme läheiselle huoltoasemalle syömään lounasta ja ostamaan helppoa syötävää mökille täysin fiiliksen mukaan. Teimme parina iltana iltapalaksi uunissa pekoniin käärittyjä sieniä, valitsimme yksittäispakatut jogurtit -30% -tarjousten perusteella ja ostimme jopa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen mansikoita. Hamstrasimme tietysti myös herkkuja jäätelöstä alennuksessa olleisiin pääsiäissuklaisiin. Mökkilomalle ruokaostoksia tehdessä on ihanaa, kun voi luvan kanssa mennä mielihalujen mukaan ja kerrankin unohtaa ajattelua yleensä ohjaavat järkevyyden ohjenuorat, kuten sen, ettei suklaapatukoiden ostamisessa ole järkeä.

Vaikka joka päivä (välillä tuntui, että harva se tunti) muuttuvat sääennusteet lupailivatkin mökkeilyajallemme sadetta, saimme ulkoilla varsin aurinkoisessa ja lämpimässä säässä koko viikon. Yhtä viiden minuutin pikasadetta ja paluumatkalla auton ikkunoihin ropisseita pisaroita lukuun ottamatta sade pysytteli poissa. Torstaina sää kyllä viileni selvästi, mutta se ei meitä haitannut lainkaan. Emme kumpikaan oikein välitä helteistä tai auringon paahteesta. Ulkoilu ja pihalla puuhastelu on paljon miellyttävämpää, kun ei tarvitse jatkuvasti pyyhkiä hikeä otsalta.

Kotiin palasimme myöhään torstai-iltana. Tämä päivä onkin vierähtänyt pyykkien, ruokakaupan, kokkauksen ja kotiarkeen palaamisen merkeissä. Mökkireissu tuli tarpeeseen ja oli varsin odotettu, koska ensi viikolla mies aloittaa jo kesäopinnot ja palaa takaisin opiskeluarkeen. Minunkin on tarkoitus saada kirjatentti tehtyä kesäkuun kuluessa. Aiomme silti yrittää ehtiä viikonlopun mittaiselle mökkivisiitille uudemman kerran vielä ennen vauvan syntymää. Loppukesästä ja syksymmällä tuskin enää tulee lähdettyä vastasyntyneen kanssa eräolosuhteisiin.

Kun hän kieriskelee mahassa ja työntää pienellä kädellään kohdun seinämää.

Kun pidän sylissäni parhaan ystäväni viikon ikäistä, maailman suloisinta pientä tytärtä.

Kun eräs päiväkodin pienimmistä lapsista tulee luokseni ja sanoo ”syliin”.

Kun pelaan neljävuotiaan kanssa Muuttuvaa Labyrinttia, kun autan laittamaan tiukan vetoketjun kiinni, kun kehotan siivoamaan legot lattialta.

Kun näen aamulenkillä pienet alakoululaiset, jotka kävelevät reput selässään kouluun.

Huomaan miettiväni jatkuvasti, millainen tuleva vauvamme mahtaa olla. On niin hassua, että hän on vielä aivan tuntematon, vaikka olen odottanut häntä ja tiennyt hänen läsnäolostaan jo reilusti yli puoli vuotta. Silti en tiedä hänestä juuri mitään. Tiedän, että hän on tyttö, erittäin suurella todennäköisyydellä vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Mutta en silti osaa kuvitella, miltä hän näyttää tai millainen persoona hän on. Kun neuvolan kyselylomakkeessa pitää rastittaa omia mielikuvia vauvasta (nukkuuko hän hyvin? syökö säännöllisesti? onko helppo imettää?), en tiedä yhtään, mitä vastaisin. Tuntuu vaikealta kuvitella vauvaa tarkasti. Huomaan jopa hieman vältteleväni sitä: en halua muodostaa jotakin vahvaa mielikuvaa, koska todellisuus saattaakin olla ihan toinen.

Toki minulla on silti ajatuksia ja toiveita vauva-arkeamme koskien. Tiedän, että ensimmäisinä elinkuukausina (ja luultavasti vielä paljon pidempäänkin) nukkuminen tulee olemaan todella katkonaista. Olen varautunut siihen, ettei vauva välttämättä viihdy itsekseen lattialla, mutta toivon kantorepun tuovan helpotusta arkeen, mikäli hän on paljon sylissä viihtyvää sorttia. Minulle on selvää, että jos se vain suinkin onnistuu, aion tehdä kaiken voitavani imetyksen onnistumisen eteen. Ja olen varma, että millainen vauva sitten onkaan persoonaltaan ja taipumuksiltaan, hän tulee olemaan meille maailman rakkain ja juuri täydellinen.

Mutta oikeasti tutustuminen uuteen perheenjäseneemme alkaa vasta syntymän jälkeen. Käsitys oman lapsen luonteesta myös varmasti kehittyy ja muuttuu sen myötä, kun hän kasvaa ja alkaa muodostaa yhä enemmän omaa identiteettiään ja mielipiteitään. Vastasyntynyt vauvanpötkylä on vielä helppo kuvitella verrattuna siihen, miten hankalaa on tässä vaiheessa pohtia lapsemme mielenkiinnonkohteita ja ulkonäköä vaikkapa kuusivuotiaana. Onneksi hän kasvaa vähitellen. Ja onneksi myös minä saan kasvaa erilaisiin äidin rooleihin vähitellen, lapsen mukana.