Erilaisista oppimistyyleistä puhutaan aika usein opiskelun yhteydessä: yhdelle tieto jää parhaiten muistiin lukemalla, toiselle kirjoittamalla, kolmas kuuntelee huolella opettajaa ja neljäs haluaa tehdä ja kokeilla itse. Minulle oma oppimistyyli on aina ollut aika selvä. Miehen aloitettua opiskelut on kuitenkin ollut hauska huomata, miten erityyppisiä opiskelijoita olemme. Sen myötä olenkin pohtinut teemaa aiempaa enemmän, ja tänään ajattelin jakaa hieman ajatuksiani aiheesta.

Olen aina ollut hyvä koulussa ja oppinut nopeasti. Olin kyllä myös tunnollinen oppilas ja valmistauduin kokeisiin, mutta mitään suuria ponnisteluja tai pänttäämistä kouluarvosanojen kympissä pitäminen ei minulta vaatinut. Koulussa käytetyt oppimismenetelmät vain istuivat minulle kuin nenä päähän, koska muistan lähes kaiken lukemani vaivatta. Ala-asteen matematiikan tunneilla sain yleensä tehtävät ensimmäisenä valmiiksi ja lukiossa reaaliaineet olivat suosikkejani. Yläkoulun kemian tunneilla tehdyistä kokeista en sen sijaan innostunut, vaikka ne olivat luokkakavereiden lemppareita. Tuntui ajan tuhlaukselta opetella jokin simppeli kemiallinen kaava sähläämällä vartti kaasupolttimen ja mittalasin kanssa, kun yhtä hyvin asian olisi voinut lukea parissa minuutissa kirjasta. Siten se olisi myös jäänyt mieleeni selkeämmin.

Olen aina lukenut todella paljon, joten osittain lukumuistini on varmasti harjaantunut lapsena kirjojen äärellä vietettyjen hetkien ansiosta. Hahmotan lukemani kokonaisuuksina: esimerkiksi tenttikirjasta muistan eri luvut omina otsikkoinaan, joista haarautuu aina lisää ja tarkempaa tietoa. Erityisesti tekstien rakenteen ja päänsisäisten listausten tekeminen auttaa minua muistamaan, mitä kirjassa sanottiin. Käytän myös muistiinpanoja oppimisen tukena. Yliopistossa tapanani on ollut lukea tenttimateriaali kerran läpi muistiinpanoja tehden, ja sitten kerrata asiat pariin kertaan muistiinpanoista joka kerralla muistiinpanoja lyhentäen ja tiivistäen.

Yliopiston pääsykokeita varten luin pääsykoekirjan läpi kolmesti. Koen, että sillä lukemisella kaikki olennainen jäi mieleeni, eikä kymmenenkään lisälukemiskertaa olisi tuonut enää muuta kuin turhautuneen fiiliksen. Toki joillain aloilla pääsykoemateriaali täytyy muistaa aivan sanasta sanaan ulkoa, ja sellaiseen omani kaltainen valmistautuminen ei olisi riittänyt (eikä meikäläisen hermotkaan sen puoleen). Kerran pitkällä automatkalla testasimme huvikseen miehen kanssa, minkä verran minulle oli jäänyt yhdellä lukukerralla mieleen hänen koulutehtävästään. En ollut edes yrittänyt painaa tekstiä mieleeni, koska tarkoitus oli ainoastaan oikolukea ja korjata rakenteellisia seikkoja. Silti muistin kokonaisuuden varsin tarkasti, vaikka yksityiskohdat ja numerot eivät mieleeni olleetkaan jääneet.

Uskon, että hyvä luetun ymmärtämiseni on auttanut minua huomattavasti opinnoissa jopa sellaisilla alueilla, jotka eivät edes oikeastaan liity lukemiseen. Esimerkiksi vieraskielisestä puheesta selvän saaminen ei varsinaisesti ole normielämässä vahvuuteni, mutta ylioppilaskirjoituksissa sain silti varsin hyvät pisteet kuullunymmärtämisen kokeista sekä englannissa että ranskassa. Yo-kirjoituksissahan kuullunymmärtämistä mitataan pääasiassa monivalintakysymyksillä, jotka ovat tarkkuudessaan ja mutkikkuudessaan usein ihan oma taiteenlajinsa. Vaikka saisi loistavasti selvää nauhan puheesta, täytyy lisäksi ymmärtää, mitä vastausvaihtoehdot merkitsevät aivan tarkalleen, jotta osaa ympyröidä oikean vaihtoehdon. Minulle tällainen testaamisen tapa sopi todella hyvin. Toki pelkällä luetunymmärtämisellä kokeista ei olisi voinut päästä läpi, eli kyllä minunkin täytyi myös ymmärtää nauhan puhe, mutta monivalintakysymysten hallitsemisesta oli silti paljon etua. Sama koskee matematiikan sanallisia tehtäviä.

Sitten on taas muita osa-alueita, joilla muistini ei toimi lainkaan. Esimerkiksi karttoja ja reittejä en opi millään, en sitten mitenkään. En hahmota ympäristöä karttamaisesti tai yhtenäisenä kokonaisuutena, vaan vaikka kulkisin samaa reittiä lukemattomia kertoja bussilla, en välttämättä osaisi perille kävellen. Mieleeni jäävät vain tietyt yksityiskohdat ja selvästi erottuvat paikat. Osaan siis ehkä sanoa, että matkalla on silta ja kauppa, mutta sitä, mitä niiden välistä löytyy tai mihin suuntaan mistäkin kohtaa pitäisi kääntyä, en hahmota ollenkaan. Myöskään käytännön asioiden oppiminen tekemällä ei ole vahvuuteni. Kaupassa kesätöissä ollessani tein epätoivoisesti kännykkään muistiota niistä sadasta ja yhdestä pienestä käytännön asiasta, jotka vaikkapa kaupan siivouksesta tai Veikkauskoneen käytöstä piti muistaa. Jos mies näyttää minulle jonkin kikan kuvankäsittelyohjelmalla, muistan sen kyllä sen aikaa, kun käytän sitä, mutta viikon kuluttua olen autuaasti unohtanut, mistä valikosta toiminto löytyikään.

On huvittavaa, miten täydelliset vastakohdat minä ja puolisoni muistin suhteen olemme. Hän nauttii opinnoistaan, joissa asiat harjoitellaan lähinnä tehtävien ja käytännön ongelmanratkaisun kautta, on motivoitunut ja menestyy hyvin. Minulle taas esseiden kirjoittaminen ja lukeminen sopii paljon paremmin, ja miehen alan kaltainen tietous valuisi varmaan päästäni ulos saman tien. Vastaavasti hän ei aina ymmärrä, mitä erikoisesti muotoillulla tenttikysymyksellä haetaan takaa ja huokaa syvään, jos kurssi sisältää lukemista tai kirjoittamista. Hän hahmottaa uudet reitit ensiyrittämällä eikä voi käsittää, kuinka en muista oikeaa risteystä vielä kymmenennelläkään kerralla. Toisaalta, ehkä ihan hyvä näin. Minä oikoluen hänen esseensä ja hän pitää huolen, etten minä eksy. Sopii toivoa, että vauva perii molemmilta ne muistin parhaat puolet – muuten lopputuloksena saattaa olla aikamoinen katastrofi, haha!

Postauksen kuvat ovat Pixabaysta. Jaloista aikeistani huolimatta en totisesti tervehtynyt vielä alkuviikosta, vaan täällä me pidämme miehen kanssa sairastupaa edelleen. Onneksi kirjoittaminen sujuu jotenkuten kipeänäkin, vaikka kuvaamiseen en jaksanutkaan panostaa.

Niin kauan, kun olen ylipäätään tiennyt ekstrovertin ja introvertin käsitteistä, minulle on ollut päivänselvää, että kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Saan energiaa yksinolosta ja omasta ajasta, ja aikataulutan hyvin harvoin vapaa-aikaani. Jos päiviin ei jää vähintään muutamaa tuntia ihan vain rauhallista kotona oleilua, stressaannun nopeasti. Jo alakoulussa minua välillä ahdisti, kun eräs ystävä ehdotteli jatkuvasti koulunjälkeisiä kyläilyitä. Hänen kanssaan oli toki mukavaa, mutta enemmän olisin kaivannut koti-iltoja ihan vain omassa rauhassani. Onneksi jo se, että meillä kummallakin oli runsaasti harrastuksia, rajoitti hieman tapaamisia ja sain nauttia myös yksinolosta. Parasta oli vain lukea kirjoja, joita kannoin kotiin kirjastosta säkkikaupalla, surffailla netissä tai hengailla muuten kotosalla.

Introverttiyteni aiheuttaa ehkä vieläkin välillä hankalia tilanteita, jos toinen ihminen on persoonalliselta orientoitumiseltaan kovin erilainen. Kyse ei ole siitä, etten pitäisi jostakusta henkilöstä, vaikken olisikaan kovin usein yhteydessä tai innostuisi jatkuvista tapaamisista.  Olen totta kai kiitollinen ja iloinen ystävistäni ja he ovat minulle tärkeitä. Suurta oman tilan tarvetta on vaikeaa selittää ihmiselle, jonka arki ja elämäntapa ovat tyystin erilaisia kuin omani.

Parasta on kuitenkin parhaan ystäväni seura, koska hänen kanssaan olemme tässäkin asiassa niin samoilla linjoilla: kaipaamme kumpikin runsaasti omaa aikaa, eikä toisen tapaaminen ole ikinä velvollisuus. Sen sijaan olemme hänen kanssaan niin samalla aaltopituudella ja meillä on niin mukavaa yhdessä, että haluan tavata häntä omalla mittapuullani usein. Nyt, kun asumme taas samalla paikkakunnalla, näemme keskimäärin joka toinen viikko. Vaikka olen huono pitämään yhteyttä ystäviini, hänen kanssaan yhteydenpito on tasapuolista. Pystymme jakamaan sekä arjen kuulumiset että syvällisimmät pohdinnat. Viimeisen puolen vuoden aikana olenkin nähnyt kavereita varmaan enemmän kuin kolmeen aiempaan vuoteen, lähinnä parhaan ystäväni seuran ansiosta.

Hyvin harvoin varsinaisesti teemme mitään yhdessä: tapaamme useimmiten keskustassa, missä vain kahvittelemme ja kiertelemme kirppareita höpötellen kaikesta mahdollisesta. Ylipäätään en oikeastaan kaipaa kaverisuhteita, jotka perustuisivat yhdessä hengailuun tai puuhasteluun – sellaista teen mieluiten yksin tai mieheni kanssa. Parasta on nimenomaan keskustelu. Toki minulla on myös hengailuasteen kavereita, ja esimerkiksi lautapelien pelaaminen on aktiviteetti, jossa isompi porukka on kiva juttu ja oikeastaan välttämättömyys. Kevyemmistä kaverisuhteista en kuitenkaan ehkä koe saavani samalla tavalla henkistä virkistystä kuin syvemmästä ystävyydestä. Minun on vaikea olla sataprosenttisesti oma itseni ja rentoutua muiden kuin todella läheisten ihmisten seurassa, ja mukavankin oudomman tyypin kanssa olo on helposti aina vähän jännittynyt.

Vaikka jokin sosiaalinen tilanne olisi tosi kiva ja viihtyisin mainiosti, kaipaan aina aktiviteettien vastapainoksi omaa aikaa. Ajatus siitä, että kunnon akkujen lataus tapahtuisi jossakin harrastuksessa tai kaveriseurassa, on minulle hyvin vieras. Ihmisiä ja kodin ulkopuolista tekemistä toki kaipaa ja tarvitsee pelkän kotioleilun vastapainoksi, mutta lopulta koti ja oma rauha tulee aina olemaan se, minkä varaan arkeni keskittyy.