Perjantain olin töissä päiväkodissa. Yleensä olen sijaistanut isompien lasten ryhmässä, mutta tällä kertaa olin pitkästä aikaa pienimpien puolella. Se oli mukavaa ja aika erilaistakin: parin vuoden ikäero on päiväkoti-ikäisillä tosi suuri, kun pienimmistä harva puhuu vielä kovinkaan paljon ja esimerkiksi leikit ovat hyvin erityyppisiä kuin isommilla lapsilla. Mutta lapset ovat kyllä aivan ihania. Olen huomannut, että mieleeni hiipii päiväkodissa ollessa usein ajatus siitä, millainen meidän pienemme tulee olemaan vaikkapa kolmen vuoden päästä. Aika menee niin nopeasti, että ihan silmänräpäyksessä tämä vielä toistaiseksi mahassani asusteleva rakas varmaan jo muovailee muovailuvahalla ja taapertaa lapio kourassa pihalla hiekkalaatikkoa tutkimaan.

Lauantaina olikin sitten puuhakkaampi päivä. Minulla oli vähän flunssainen olo, joten rentouduin kotosalla sillä välin, kun mies kävi pelaamassa sählyä kaveriporukalla ja koira leikki miehen perheen luona. Poikien palattua kotiin lähdimme minun vanhempieni luokse. Vanhempien koiranpentu täytti vuoden, ja vanhemmat olivat järjestäneet pienet synttärikemut hauvalle. Edellisellä koirallamme oli sama syntymäpäivä kuin äidilläni, ja äiti järjesti tuolloin omat nelikymppisensä humoristisesti ikään kuin koiran yksivuotiskekkereiden varjolla. Pitihän uuden hauvankin saada omat juhlat, joten paikalle oli perheenjäsenten lisäksi kutsuttu muutama vanhempieni ystäväpariskunta. Tarjoiluissa oli huomioitu hauskasti koiran suosikkiruoat: esimerkiksi alkumaljaksi tarjolla oli piimäpohjaan tehtyä marjasmoothieta, koska piimä on koiran suosikkijuoma. Lahjojen lisäksi hauva sai nauttia mm. kananmunasta, jauhelihasta ja raejuustosta askarrellusta synttärikakusta. Vaikea uskoa, että se alkukesästä saapunut pehmopallero on jo vuoden ikäinen.

Lauantai-iltana menimme käymään pitkästä aikaa seurakunnan nuortenillassa. Tällä kertaa emme kuitenkaan suunnanneet kotikirkkoomme, vaan erääseen toiseen seurakuntaan. Olemme käyneet jo kerran aiemminkin katsastamassa, millaista toimintaa tämä toinen seurakunta tarjoaa, mutta jonkin verran meno oli ehtinyt parissa vuodessa myös muuttua. Ilta oli oikein hyvä, ja menemme varmaan joskus uudestaankin. Omassa kotiseurakunnassamme nuortenillat on suunnattu hieman nuoremmille, ja lisäksi ajankohta menee joka viikko ikävästi päällekkäin toisen menomme kanssa. Nämä lauantai-illan nuorten kokoontumiset sopivat siis kalenteriimme paremmin. Yleisesti ottaen viihdyn kotiseurakunnassamme loistavasti enkä koe tarvetta etsiä uutta hengellistä kotia, mutta erilaisissa tilaisuuksissa käyminen kyllä virkistää silti mukavasti.

Sunnuntaiksi flunssani yltyi oikein kunnon räkätaudiksi ja kurkkukivuksi. Koko päivä vierähti kotona, enkä jaksanut lähteä edes miehen mukaan koiraa ulkoiluttamaan. Kouluhommat jäivät retuperälle, kun en jaksanut mitään Simssin peluuta haastavampaa aivoaktiviteettia. Maanantaina sain onneksi jo vähän naputeltua kandia eteenpäin. Työpaperien palautus oli tänäaamuna, joten ihan täysin toimettomaksi en halunnut heittäytyä. Tietokoneen ääressä naputtelu ja lähdekirjallisuuden selailu ei onneksi rasita samalla tavalla kuin yliopistolle raahautuminen ja luennoilla istuminen. Toivon, että iltaa kohden olisin jo kunnolla terve – kirpparikierros miehen kanssa houkuttelee, ja huomiselle olen sopinut tapaamisen ystäväni kanssa. Eiköhän tämä tästä!

Meillä on reilun viikon päästä aika rakenneultraan, jossa tyypillisesti tarjoutuu ensimmäistä kertaa mahdollisuus saada tietää, onko vauva tyttö vai poika. Kaikki eivät sitä kuitenkaan syystä tai toisesta kysy. Minulle on ollut alusta asti ihan selvää, että haluan selvittää sukupuolen. Raskausaika on niin pitkä ja tulokkaan odottaminen tällaiselle kärsimättömälle sielulle  niin vaikeaa, että on ihanaa saada tietää pienestä jotain uutta jo näin ”matkan varrella”. Vaikka kumpi tahansa olisi ihan yhtä toivottu enkä osaa toivoa kumpaakaan lopputulosta, sukupuolella kuitenkin on meille merkitystä.

Varsinkin alkuraskaudessa mies oli vahvasti sitä mieltä, että sukupuoli saisi pysyä yllätyksenä syntymään saakka. Ajatus leffatyylisestä ”se on tyttö/poika!” -hetkestä kuulosti hänestä kivalta. Nyt hän on kuitenkin suostunut ihan hyvillä mielin siihen, että asia selviää jo ultrassa. Minulle sukupuolen kuuleminen on sen verran tärkeää, ja koen tiedon helpottavan mielikuvien luomista vauvasta. Vaikka jännitysmomentti synnytyksessä voisi toki olla ihan hauska, itse koen, että syntymässä itsessään on jo niin iso tunnemyllerrys käynnissä, ettei etukäteen tiedetty sukupuoli vie siitä mitään pois. Sen sijaan raskausajan ajoittaiseen pitkäpiimäisyyteen edes joku lisäinfo vauvasta tuo paljon iloa.

Tieto sukupuolesta helpottaa myös vaatteiden ja muiden hankintojen tekoa. Vaikka pidän aika neutraaleista vauvanvaatteista ja suosikkivärejäni ovat vaaleansininen ja -vihreä, sukupuoli kuitenkin ohjaa valintoja jonkin verran. Olen toki ostanut paljon vaatetta jo tähänkin mennessä – oikeastaan paljon enemmän, kuin mitä etukäteen olisin olettanut – mutta nyt olen joutunut jättämään selkeän sukupuolitetut vaatteet kirpparipöytiin. Poikavauvan kohdalla sukupuolella ei olisi vaatteiden kannalta niin väliä, koska omaa silmääni miellyttävät neutraalit sävyt ovat usein kuitenkin enemmän poikatyylisiä. Siltä varalta, että lapsi on tyttö, haluaisin kuitenkin hankkia edes jotain vaaleanpunaista ja hempeää, vaikka pinkki mekkotyyli ei meikäläiseen purekaan.

Toki on aina mahdollista, että vauva ristii jalkansa eikä sukupuolta yrityksistä huolimatta näy. Pakko sanoa, että siinä tilanteessa olisin kyllä aika pettynyt. Sukupuolta on tullut kuitenkin arvuuteltua paljon, ja vaikka asia toki selviää ajallaan ihan varmasti, olisi se mukava kuulla jo nyt. Täytyy siis vain odotella ensi viikon tiistaita ja toivoa parasta!