Palasin hiljattain perhevapailta takaisin töihin. Olen makustellut muuttunutta työnkuvaani ja todennut, että se on oikeastaan ihan kiva. Samalla mieleen on palautunut, mikä työssä on raskasta, ja myös mikä on raskasta työn ja perhe-elämän yhdistämisessä. Tavallaan kaikki on sujunut tosi hyvin, ja samaan aikaan iso muutos arjessa on kieltämättä hiukan hiertänyt.

Töissä on ollut työtahdin osalta yllättävän rentoa. Hommat on ehtinyt hoitaa hyvin eikä kilometrin mittainen to do -lista ole kummitellut vapaa-ajalla. Ekat viikot ovat kuitenkin olleet vähän yksinäisiä. Minulla ei ole juurikaan yhteisiä projekteja muiden kanssa. Taukohuoneessa saa istua pääosin itsekseen, kun työkaverit ovat etäpäivällä tai tapaamisella tai ilman eväitä. Ikävöin yhtä lempparityökaveria edellisen työrupeamani ajalta, jonka kanssa hoidimme tosi paljon juttuja yhdessä ja jonka kanssa oli aina rento ja helppo olla, vaikka meillä oli yli 15 vuotta ikäeroa eikä juuri mitään yhteistä. Asiakkaanikin ovat kaikki uusia.

Tämä loppukevät on kuitenkin siitä mainio aika palata töihin, että täysinäisiä viikkoja ei paljoa ekalle parille kuukaudelle osu. Pääsiäisloma, vappu ja helatorstai tuovat kivaa keveyttä aloitukseen. Eikä kesälomaankaan ole enää kuin reilut pari kuukautta! Huomaan, että muutamat ekstravapaat ovat kyllä todella tarpeellisia niin omalle kuin lastenkin sopeutumiselle. Miehellä on sujunut lasten kanssa kotona tosi kivasti, mutta kyllähän sen huomaa, että he kaipaavat sitten iltapäivisin enemmän minun huomiotani.

Kotiin paluun hetket ovat välillä hivenen kaoottisia, kun itsellä on kauhea nälkä ja lapsilla miljoona kerrottavaa asiaa mielessään. Miehenkin kanssa pitäisi päivittää kuulumiset ja hommat ehtiä hoitaa. Vaikka puoliso on ottanut vastuulleen ruokahuollon, pyykkäyksen ja osittain siivouksenkin, väkisinkin jää myös kotiaskareita, joita vain minä olen tottunut tekemään. Näin alkuun on vähän hakemista siinä, minkä verran ja missä järjestyksessä priorisoisi mitäkin. Ennen kaikkea kun haluaisin pitää kiinni perheen yhteisestä ajasta.

Eilen olin kuopuksen ja keskimmäisen kanssa pitkään aurinkoisessa leikkipuistossa (esikoinen oli kipeänä) ja mietin, että parissa viikossa tällainen kiireetön hengailu on muuttunut tylsistyttävästä virkistäväksi. Kotiäitiydessä ja työssä käynnissä on molemmissa omat kevyet ja rasittavat puolensa. Töissä saa vaihtelua sekä keskittyä rauhassa, mutta stressiä ja vaatimuksia on paljon enemmän. En ole edelleenkään kovin vakuuttunut siitä, että tämänhetkinen työni on minulle se optimaalisin. Tavallaan pidän työstäni ja ihan mielelläni teen sitä taas tämän yhden pätkän, mutta samalla tiedän, että jos en toivoisi jääväni taas vuoden sisään äitiyslomalle, joutuisin kyllä ihan tosissani pohtimaan muitakin vaihtoehtoja.

Täysiaikainen työskentely yhdistettynä pikkulapsiaikaan ei pidemmän päälle olisi minun kakkupalani, ja tuntuu hassulta ajatella, että valtaosalle vanhemmista tämä on ihan normisettiä.  Ainakin nyt alkuun työ tuntuu kuormittavan niinkin, että olen fyysisesti tosi väsynyt. Iltaisin on vaikea pitää silmät auki ja töissä haukotuttaa yhtenään. Lisäksi kaikki kuukauden takaiset tapahtumat tuntuvat tosi kaukaisilta, jos ne ovat tapahtuneet ennen töihin paluuta. Mutta kaipa tämä työn ja perheen ruuhkavuosiyhdistelmä alkaa sujua minultakin, kunhan vain pääsen kunnolla vauhtiin.

Kuopuksellemme tulee ihan pian täyteen 1 v 5 kk ikää. Nyt viime aikoina ihan ykkösjuttu taaperon kanssa ovat olleet kirjat. Siinä missä vielä alkuvuodesta niitä lähinnä heiteltiin, revittiin tai nakerreltiin, nyt pikkutyyppi nauttii lukuhetkistä täysin rinnoin. Usein harmit ja kitinät saa taukoamaan sillä, että parkkeeraa kirjahyllyn eteen lapsi sylissä ja alkaa näyttää hänelle kuvia. Hän osoittelee mielellään kuvia ja yrittää toistaa perässä sanoja.

Kirjojen myötä, ja ylipäätäänkin, taapero on alkanut selvästi harjoitella enemmän puhumista. Vaikka varsinaisia selkeitä sanoja ei tule vielä kovin montaa, hän tapailee ahkerasti tavuja ja matkii ääniä. Eläinkirjat ovat hänen suosikkejaan, ja hän osaa sanoa mm. pupu, vuh vuh, pää pää, sihistellä käärmeen kuvan nähdessään, maiskutella hunajaa syövälle karhulle ja kiljahdella apinan tai kissan miukumisen tyyliin. Muita käytössä olevia sanoja ovat ainakin äiti, ihi, vettä ja pa eli pallo.

Taapero tuntuu oppivan isosiskojen perässä monenlaista. Usein hämmästelen, kuinka fiksusti hän ymmärtää asioita. Hän haluaa ”auttaa” pyykkien ja tiskien kanssa, osaa viedä tavaroita pyynnöstä (ja usein omin päinkin) paikoilleen ja haluaa osallistua kaikkeen mihin muutkin. Jos pituus ei muuten riitä, hän hakee tuolin avuksi ja kiipeää sen päälle. Ei puhettakaan, että muut voisivat esimerkiksi syödä jotakin hänelle mieleistä jakamatta sitä hänen kanssaan! Toisaalta ei mikään ihme, että perheen kolmantena lapsena neiti on tottunut tarttumaan toimeen ja pitämään huolta, ettei jää isompien jalkoihin.

Kaikin puolin kuopus on tosi omatoiminen, puuhakas ja päättäväinen tyyppi. Siinä missä vaikkapa esikoisemme oli pienenä aina kiinni äidin nilkoissa, kolmonen painelee ulkoillessa pitkin puistoa omin päin. Ainoastaan muskarissa hän viihtyy lähinnä sylissä eikä uskalla lähteä tepastelemaan muiden lasten tavoin lattialle. Vaikka hän haluaa mielellään olla mukana siellä, missä tapahtuu, hän viihtyy hienosti myös omissa touhuissaan. Erinäisten tavaroiden tutkailu on hänelle mieluisaa, ja ihme kyllä hän ei enää yritä laittaa juuri mitään pikkutavaroita suuhunsa. Se helpottaa huimasti, sillä kaikkien pienten tavaroiden pitäminen taaperon ulottumattomissa on kahden isosiskon kanssa aika haasteellista. Muistelen, että aiemmat lapsemme ovat vielä tässä vaiheessa halunneet maistella kaiken maailman pikkukiviä ja barbin kenkiä.Nukkuminen sujuu taaperolta nykyisin niin hyvin, etten olisi voinut vielä jouluna tällaista kuvitellakaan. Hän nukahtaa itsenäisesti eikä pidä sängyssään ikinä mitään meteliä, ennen kuin herätyskello aamulla soi tai päiväunien jälkeen häntä menee hakemaan pedistään. Vaikka hän siis heräisi aiemmin, hän pötköttelee tyytyväisenä unipupunsa kanssa siihen saakka, että on ”lupa” nousta! Nyt viime aikoina keskimmäinen lapsistamme on heräillyt usein kauhean kolistelun saattelemana vessaan, mutta vaikka huoneessa olisi isosiskojen vuoksi trafiikkia, taapero ei hiisku pedistään mitään (en ole uskaltanut kurkistaa, onko hän unessa vai ei). Se on tosi kätevää, vaikka myös vähän outoa. Päiväunien suhteen voi esimerkiksi luottaa täysin siihen, että taapero on joka päivä unilla tasan klo 11.45-13.30.

Ruokailujen osalta taapero on siirtynyt syömään pääosin samoja pöperöitä kuin muukin perhe. Soseet edelleen silti maistuvat, joten jos päivän pääruoka ei ole hänen mieleensä, syö hän välillä edelleen täydennyksenä niitäkin. Etenkin pasta on taaperon mieleen. Aamupalaksi hän syö aina luonnonjogurttia hedelmäsoseella, iltaisin yleensä puuroa. Muita välipalasuosikkeja ovat banaani, mandariini, raejuusto ja leipä. Pääosin kuopus syö sormin, vaikka vähän olen yrittänyt lusikkatreenejäkin aloitella. Juomansa hän kittaa nokkamukista, mutta osaa kyllä juoda aikuisen avustamana hienosti tavallisestakin mukista.

Imetyskin jatkuu edelleen. Taapero ei pyydä ikinä itse maitoa, mutta tarjoan sitä aamuisin heti heräämisen jälkeen sekä ennen päivä- ja yöunia. Etenkin aamuimetys on ihana yhteinen pötköttelyhetki, josta en halua luopua. Muutenkaan minulle ei ole ainakaan vielä tullut mitään negatiivisia fiiliksiä tai lopetushaluja imetystä kohtaan. Päikkäri-imetys nyt toki varmasti loppuu, kun palaan töihin ja mies alkaa hoitaa päiväunille laittamisen, mutta aamun ja illan imetyksiä en näe mitään tarvetta tässä kohtaa lopetella. Voi hyvin olla, että tästä tulee pisin imetykseni – keskimmäisen kanssa lopetin muistaakseni noin 1 v 3 kk iässä ja esikoisen kanssakin ennen puolentoista vuoden ikää.