Meidän perheessä rakastetaan rutiineja. En koe niitä rajoittaviksi, vaan tykkään siitä, että monet arjen toiminnot hoituvat automaatiolla ilman sen ihmeempää miettimistä. Ylipäätään lukeudun ihmisiin, joille järjestelmällisyys tuo mielenrauhaa. Kun muistettavat asiat ovat puhelimen listassa, menot yhteisesti jaetussa perhekalenterissa ja ostoslistat aina käden ulottuvilla, ei aivokapasiteettia tarvitse käyttää kaiken mahdollisen mielessä pitämiseen.

Ensimmäinen asia, josta rutinoituneen tyylimme huomaa, ovat ruokailut. Syömme joka aamupalalla ja miehen kanssa myös iltapalalla samaa ruokaa. Lasten aamiainen on luonnonjogurttia ja leipä, aikuisten kaksi leipää juustolla ja kurkulla. Iltaisin aikuiset syövät aina kaksi paahtoleipää sekä mysliä. Tämä helpottaa ajatustyötä, kun vaihtelua tarvitsee miettiä vain yhdelle välipalalle sekä lämpimiin ruokiin. Vaikka yksittäiset tuotteet vaihtelevatkin hieman – esimerkiksi leipälajikekeita on kierrossa monia ja hedelmä voi olla toisinaan omena ja toisinaan mandariini – myös välipalojen rakenteet ovat lähes aina samat. Esimerkiksi me aikuiset syömme kymmenen maissa tukevan välipalan, jossa on aina puuroa, pähkinöitä, hedelmää ja leipä.

Ruokakauppalistan teen niin, että ostan aina tuotteita lisää tietyn täydennyskaavan mukaan. Esimerkiksi ruokakermoja tulee olla kauppareissun jälkeen kaksi, maitotölkkejä neljä ja niin edelleen. Siitä sitten vain katsoo, montako nyt on kaapissa ja montako tarvitaan lisää. Mietin myös joka kerta tarvittavat ainekset pariin-kolmeen lämpimään ruokaan. Jos ne tulevat syödyiksi ennen seuraavaa kauppareissua, voi kaapista vakiona löytyvistä, pitkään säilyvistä tuotteista taikoa lisää aterioita.

Perinteiset päiväkohtaiset rutiinimme ajoittuvat erityisesti iltoihin ja aamuihin. Lasten iltarutiini alkaa iltapalalla noin puoli seitsemältä. Syömisen jälkeen isommat siivoavat lelut paikalleen, käyvät vessassa ja vaihtavat pyjamat päälleen. Välillä he vievät päivän pyykit itse kylppärin pyykkikoreihin, mutta useimmiten minä lajittelen tummat, vaaleat ja mahdollisesti vielä seuraavalle päivälle puhtaat omiin osoitteisiinsa sekä katson, että huomisen asut ovat valmiina odottamassa. Kun yövaatteet on saatu päälle (minä käyn tässä välissä pukemassa myös taaperolle yövaipan ja pyjaman), lapset saavat D-vitamiinipastillit. Aikuinen harjaa jokaisen hampaat.

Sitten luen isommille luvut lasten Raamatusta sekä jostakin hartauskirjasta. Mies pitää sillä välin seuraa taaperolle, joka yleensä hortoilee unipupunsa kanssa pitkin makuuhuoneen viereistä käytävää. Lapset siirtyvät sänkyihinsä makaamaan, laulan heille Ihme ja kumma -laulun, sanon jo omasta lapsuudestani tutun iltarukouksen sekä kiitän Jumalaa vapaamuotoisesti päivän tapahtumista. Lopuksi vielä halitaan ja peitellään isot lapset sänkyihin. Tässä kohtaa kello on noin puoli kahdeksan. Sitten nappaan taaperon meidän vanhempien makuuhuoneeseen iltaimetykselle ja kannan hänet maitohuikan jälkeen hiljaa lasten makkariin nukkumaan. Yleensä viimeistään varttia vaille kahdeksalta koko kolmikko on hiljaisina omissa pedeissään.

Aamuisin kaikki lapset, jopa taapero, nousevat nykyisin vasta herätyskelloon. Arkisin se soi klo 6.40, viikonloppuisin 6.50. Välillä he siis konkreettisesti heräävät vasta kellon ääneen, mutta vaikka joku heräisi jo aiemmin, pötköttelevät he tyytyväisinä sängyissään siihen asti, että kello kertoo, että saa nousta. Haen taaperon aamumaidolle meidän vanhempien sänkyyn ja sillä aikaa isommat lapset pukevat päivävaatteet päälleen ja mies aloittaa aamupalan valmistuksen. Minä vaihdan taaperolle vaipan, puen hänet ja teen usein esikoiselle jonkun kampauksen ennen, kun istahdamme kaikki yhdessä aamiaispöydän ääreen.

Aamiaisen jälkeen pestään kaikkien hampaat ja pidetään aamun Raamattutuokio. Siihen kuuluu luku lasten Raamatusta, yksi jae Sananlaskuja sekä lasten ulkoa opeteltavien Raamatun jakeiden kertaus. Tämän jälkeen arkisin mies aloittaa työnsä ja minä menen suihkuun, jos on tarve. Kolmen lapsen etuna on, että pystyn tosiaan nykyisin käymään suihkussa niin, että isommat katsovat taaperon perään. Eipä olisi pelkkää esikoistaaperoa voinut jättää omiin touhuihinsa siksi aikaa…

Varsinaisten aamu- ja iltarutiinien lisäksi päivien aikatauluja rytmittää taaperon päiväuniaika. Yleensä hän nukkuu noin klo 11.30-13.15. Jos isommilla on vapaapäivä, he saavat katsella reilun tunnin ajan lastenohjelmia pikkusiskon nukkuessa. Sitä ennen heidän tulee kuitenkin aina siivota lelut paikoilleen. Tämä on iltasiivouksen lisäksi toinen rutiininomainen tavaroiden siivoustuokio lapsille. Homma hoituu yleensä näppärästi niin, että isot ryhtyvät siivoamaan, kun menen imettämään taaperoa, ja ovat sitten palatessani siistissä huoneessaan valmiina odottamassa, että laitan ohjelmat pyörimään. Ruutu on hyvä motivaattori, haha.

Iltaisin ja ennen päiväunia tapahtuvien lelusiivousten lisäksi pyydän lapsia välillä siivoamaan lelut paikoilleen myös ennen jonnekin menoille lähtemistä. Juuri lelujen siivous onkin lastemme pääasiallinen kotityö. Viime aikoina isommat ovat innostuneet auttamaan muutenkin enemmän kotiaskareissa. Nykyisin he tyhjentävät melkein aina yhdessä aterimet paikoilleen, kun tiskikone on pyörinyt. Varsinkin esikoinen tykkää auttaa myös pyykkien kanssa: joskus märkien ripustamisessa, mutta useimmiten kuivien ja taiteltujen vaatteiden viemisessä oikeisiin huoneisiin. Kolmevuotiaskin tahtoo useimmiten viedä oman vaatekasansa, vaikkei noin muutoin ole yhtä motivoitunut pyykkiaskareisiin.

Ruoanlaittoonkin ottaisin periaatteessa mielelläni lapsia enemmän mukaan, mutta käytännössä he kyllä puuhaavat aina omiaan kokkauksen ajan. Haasteena kun tuppaa olemaan se, että molemmat tahtovat auttaa samaan aikaan. On hankala keksiä järkevää ja turvallista tekemistä kahdelle pienelle apukokille. Lisäksi huomaan, että itselläni kiristyy herkästi pinna, kun lapset kiistelevät kuuman hellan äärellä siitä, kumman vuoro on sekoittaa jauhelihaa, tai hämmentävät kuiva-aineita niin, että ne pöllyävät ympäriinsä. Kokkailu lienee siis kotityö, joka hoituu vielä toistaiseksi vain aikuisten toimesta.

Aloin hetki sitten tilata Julia Thurenin ja hänen kolmen ystävänsä kirjoittamaa Ystävyyden uutiskirjettä Subctackissa. Ihanaa kun tällaista ”vanhojen hyvien aikojen” blogien kaltaista tekstiformaattia vielä pääsee lukemaan! Tänään sähköpostiin kilahti Marianna Kellokosken kirjoittama teksti lapsuudenystävistä. Se oli tosi hyvä ja ajatuksia herättävä. Aion ensin kirjoittaa pitkän ja polveilevan kommentin, mutta tajusin sitten, että asiaa riittää ihan omaksi postaukseksi asti.

Marianna kirjoitti uutiskirjeessä siitä, miten lapsuudenystävien merkitystä usein korostetaan. Hänellä itsellään ei ole kuitenkaan säilynyt yhtään lukioaikaa varhaisempaa kaveria aikuisuuteen asti. Yhden lapsen äitinä Marianna on pohtinut aihetta myös yrittäessään manageroida oman lapsensa ystävyyssuhteita.Minulla oli halki peruskoulun kivan tiivis muutaman tytön kaveriporukka. Nykyisin olen tekemisissä heistä enää yhden kanssa, ja hänenkin kanssaan korkeintaan kerran vuodessa. Vaikka hän on ihana tyyppi ja on mukava päivittää aina satunnaisesti kuulumisia, perustuu kaveruutemme nykyään enemmän vanhojen muisteluun kuin tämänhetkisen elämän aktiiviseen jakamiseen. Voisi siis sanoa, että minullakaan ei ole ketään sellaisia lapsuudenystäviä, joiden kanssa olisin edelleen oikeasti läheisesti tekemisissä.

Nykyisistä läheisistä ystävyyssuhteistani varhaisin kumpuaa reilun kymmenen vuoden takaa. Vaikka koko yläkoulun tyttöporukkamme jatkoi samaan lukioon, lukiossa porukkamme lähti hajaantumaan ja kaikille tuli vähän omat kaveripiirinsä. Itse aloin esimerkiksi käydä aktiivisemmin seurakunnassa. Muodostin lukioaikojen keskeisimmät ystävyyssuhteeni siellä, ja juuri noilta seurakuntanuori-ajoilta minulle on säilynyt yksi läheisimmistä ja pitkäaikaisimmista ystävistäni.

Vaikkei minulla ehkä ole lapsuudenystäviä sanan varsinaisessa merkityksessä, tunnistan kyllä, mikä arvo yhteisellä historialla on. Kun toisen tuntee pitkältä ajalta, nykyhetkenkin elämäntapahtumat on helpompi asettaa kontekstiin. Menneisyyden käänteitä ei tarvitse selittää, kun ne on käyty läpi yhdessä. Vaikka pitkäaikaisen ystävän kanssa tapaisi harvemmin, on syvälliselle tasolle helppo päästä saman tien. Ainakin minulla kestää uudempien kavereiden kanssa pitkään, että pääsen yli sellaisesta tietystä varovaisuudesta tai kohteliaisuudesta. Uudemmilta kavereilta en aina uskalla kysyä asioita niin suoraan, udella liikoja tai sanoa omia vastakkaisia kantoja ääneen.

Itse arvelisin, että juuri lukioiästä eteenpäin alkaakin olla otollista aikaa muodostaa pitkiä ystävyyssuhteita. Silloin ihmisen oma arvomaailma ja kiinnostuksenkohteet alkavat muotoutua kenties loppuelämään vaikuttavalla tavalla. Päiväkodissa tai ala-asteella kaveruudet syntyvät usein loppujen lopuksi aika pinnallisten ja sattumanvaraisten seikkojen varaan. Esimerkiksi asuinpaikka ja sama ryhmä saattavat olla keskeisimmät syyt sille, että tutustutaan toiseen. Mitä vanhemmiksi kasvetaan, sitä enemmän merkitystä alkaa olla arvoilla ja elämäntyyleillä, jotka saattavat olla samalla hiekkalaatikolla istuneiden kesken ihan erilaisia.Itse en siis jaksa vielä tässä vaiheessa pohtia, onnistuuko viisivuotiaamme luomaan tarhassa elämänmittaisia ystävyyssuhteita. Riittää, että hänellä on leikkiseuraa eikä hän koe yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta. Emme ole myöskään juuri harrastaneet vapaa-ajan leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Kesäloman aikana lapsesta oli kyllä ihan kiva nähdä paria tarhakaveria kyläilyjen merkeissä, mutta noin muutoin minusta riittää vallan hyvin, että päikkykavereiden kanssa leikitään päikyssä. Kotona vietetään sitten aikaa sisarusten, serkkujen ja välillä ystäväperheiden lasten kanssa.

Ylipäätään uskoisin, että tällainen ”leikkitreffailu-kulttuuri” kumpuaa siitä, miten lasten määrä on nykyisin vähentymään päin. Kun lapsia ei näe automaattisena osana kaikissa elämänpiireissä, heitä ei pyöri liutaa kotona ja naapurissa ja leikkipuistoissa, vanhemmat joutuvat tietoisemmin organisoimaan lastensa sosiaalisia suhteita. Ainakin omien empiiristen havaintojeni perusteella eniten kavereita vapaa-ajalla näkevät luonnollisesti ne lapset, joilla ei ole sisaruksia. Esimerkiksi meillä taas 3- ja 5-vuotiaista on niin paljon seuraa toisilleen, ettei muita kavereita ole välttämätöntä järjestää jatkuvasti. Kun lähipiirissä on paljon samanikäisiä lapsia, leikkitreffailut hoituvat automaattisesti aikuisten tavatessa toisiaan, eikä niitä tarvitse erikseen kalenteroida lapsille.