Perheemme arkirutiineihin kuuluu pieni hengellinen tuokio aamuin illoin. On ”aamu-Raamattu”, jolloin luetaan yksi luku lasten Raamatusta, yksi jae Sananlaskuja sekä käydään läpi pari jaetta, joita lapset ovat harjoitelleet ulkoa. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa luetaan niin ikään kertomus lasten Raamatusta sekä tarina jostakin lapsille tarkoitetusta hartauskirjasta.

Lasten Raamattuja meille on kertynyt lukuisia, ja niissä tarjontaa riittääkin mielin määrin. Ainakin minä tykkään kuitenkin, että lapsille on muutakin kristillistä luettavaa. Juuri tällaisia, leikki-ikäisille tai vähän isommille sopivia kristillisiä kirjoja käymme läpi tänään. Näitä ei ole markkinoilla yhtä runsaasti kuin kuvaraamattuja, joten toivottavasti vinkeistä on iloa! Ja ehdottomasti kertokaa kommenttikenttään omat suosituksenne. Yritän jatkuvasti metsästää uusia hartauskirjoja kokoelmaamme.

Minä olen. Hartauskirja. Diane Storzt. Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus 2018. Minä olen -hartauskirja sisältää sata hartautta, jotka kumpuavat Jumalasta Raamatussa käytetyistä nimistä. Kirjan kohderyhmää ovat kouluikäiset, mutta kyllä ainakin meidän viisivuotiaamme jo kuuntelee kirjaa oikein mielellään. Jokainen hartaus on aukeaman mittainen ja sivun laidassa on pieni kuva. Hartaudet sisältävät myös Raamatun jakeen, rukouksen ja pohdintakysymyksiä. Lisäksi aihetta voi tutkiskella tarkemmin teemaan liittyvien Raamatunlukuvinkkien kautta.

Kirjan konsepti on mielestäni oikein onnistunut. Jumalan nimiä ja niihin liittyviä ominaisuuksia käydään läpi lasten elämään liittyvien esimerkkien kautta. Tämä kirja on myös selvästi muita suosituksiani tuoreempi, eli tätä löytynee huomattavasti helpommin myynnistä uutenakin! Miinuksena hartauskirjassa on suomennos. Valitettavasti se ei ole kovin tasokas, vaan välillä teksti on aika tönkköä ja selvästi suoraan englannista käännettyä. Kyllä sanoma toki ihan ymmärrettävä on, mutta kankeat ja monimutkaiset lauserakenteet häiritsevät tällaisen kielinipon lukukokemusta eivätkä ole kaikista selkeimpiä pienten kuulijoiden kannalta.

Lapsen oma Sunnuntaikirja. Meiju Bonsdorff ja Pirkko Kekki-Kärkkäinen. Kirjapaja 1998. Sunnuntaikirjasta oikein huokuu sellainen kauniin rauhoittava ja seesteinen tunnelma! Hartaustekstit pohjautuvat enimmäkseen Jeesuksen opetuksiin. Se on kiva, koska kirjassa tulee siten esiin paljon sellaisia Raamatun kohtia, joita perinteisissä lasten Raamatuissa ei käsitellä. Pituudeltaan kirja on melko lyhyt, hartauksia on noin kolmekymmentä.

Joka aukeamalla on sivun verran tekstiä sekä iso kuva. Lisäksi on lyhyt rukous ja pohdiskelukysymys. Tämäkin kirja on sisältönsä puolesta suunnattu enemmän kouluikäisille, eikä esimerkiksi kolmevuotiaamme varmastikaan ymmärrä kaikkea tekstistä. Kiinnostavien, värikkäiden kuvien ja lyhyiden lukujen ansiosta hänkin on kuitenkin jaksanut kuunnella kirjaa mielellään.

Skidi-Hartaus. PerusSanoma Oy 2003. Skidi-Hartaus on peräisin jo omasta lapsuudestani. Se sopii listan kirjoista kaikista parhaiten pienimmille lukijoille ja onkin meidän lasten lemppari. Erityisesti kolmevuotias keskimmäinen tykkää Skidi-Hartaudesta, koska tarinat ovat pienellekin lapselle helposti ymmärrettäviä ja kuvia on runsaasti. Jokaisessa kertomuksessa on jokin teema – esimerkiksi avuliaisuus tai kärsivällisyys – jota teksti opettaa tavallisista lapsista kertovien tarinoiden kautta. Mukana ovat myös esimerkiksi luomiskertomus ja juhlapyhiin liittyvät Raamatun tapahtumat.

Joka luvun lopussa on pari kysymystä, Raamatun kohta ja lyhyt rukous. Lukuja on alle kolmekymmentä, mutta sivuja reilusti yli kolmesataa, eli kuvia tosiaan piisaa! Tarinat ovat toisistaan irrallisia ja eri kirjoittajien tekemiä, ja myös kuvituksen tyyli vaihtelee paljon. Se ehkä hiukan häiritsee minua aikuisena: tyyli olisi yhtenäisempi, jos kuvittaja olisi läpi kirjan sama. Osa Skidi-Hartauden tarinoista sopii tosi hyvin vielä kouluikäisellekin, kun  taas jotkut ovat varsinkin kuvituksen puolesta lapsellisemman tyylisiä.

Myös Skidi-Hartaudesta joiltain osin huomaa, että kyseessä on käännös. Muutama luku on kirjoitettu alun perin runomuotoon, jolloin suorat suomennokset eivät tietenkään rimmaa tai ole kielellisesti kovin sulavia. Onneksi tämä ongelma nousee esiin vain joissain luvuissa. Tarinallisemmissa luvuissa kieli on hyvää ja selkeää.

Jänö Mustakorva ja postilaatikon yllätys. Emma Pulkkinen. Päivä 2002. Jänö Mustakorva eroaa listani muista kirjoista siinä, että tämä ei ole hartauskirja, vaan ihan tavallinen lastenkirja kristillisellä tarinalla. Kirjan lyhyet, pääosin parin-kolmen sivun mittaiset luvut toimivat kuitenkin hyvin myös hartaustyyppisinä iltalukemisina. Kirja kertoo Jänöstä, joka alkaa kirjoitella kirjeitä Jumalan kanssa. Tarinassa tulevat tosi kivasti esiin monenlaiset lasten arkeen liittyvät tilanteet ja uskon näkökulma niihin.

Kauniita värikuvia on melko paljon, joka luvussa, mutta ei kuitenkaan ihan joka sivulla tai aukeamalla. Tämänkin kirjan kohderyhmää ovat varmaan meidän lapsiamme pikkuisen vanhemmat lukijat. Viisivuotiaalle tämä on kuitenkin jo oikein passeli luettava, kun taas kolmen vanhalla ei vielä kärsivällisyys riitä kuvattomiin aukeamiin. Jänö itse on tarinassa alakouluikäinen, ja ajattelisin kirjan uppoavan parhaiten pikkukoululaisille. Yhtä kaikki Jänö Mustakorva on ihan lemppareitani kristillisten lastenkirjojen saralla! Luin tätä jo omassa lapsuudessani.

Anna kulkee enkelin kanssa. Elma Aaltonen. Suomen lähetysseura 1998 (alun perin vuodelta 1980). Klassikko, tämäkin jo lapsuudenkotini kirjahyllystä tuttu. Myöskään Anna kulkee enkelin kanssa ei ole suoranainen hartauskirja, vaan tarina, jossa Anna-niminen pikkutyttö saa enkeliltä rakkauden silmälasit. Luvut ovat jokusen sivun mittaisia ja kirjaa rytmittävät kuvat ja niihin liittyvät puuhatehtävät.

Tätä kirjaa emme ole ehtineet vielä lasten kanssa lukea, mutta oman selailuni perusteella uskallan sitä suositella. Ehkä viisivuotiaasta ylöspäin kuitenkin – kuvat ovat mustavalkoisia eikä niitä ole joka sivulla, minkä vuoksi kirja ei istu kolmevuotiaamme kiinnostuksenkohteisiin. Itse en myöskään raaski antaa lasten ”koristella” kirjaa piirrustus- ja väritystehtävillä, ainakaan heti ekalla lukukerralla.

Minusta on ihanaa, että meillä on tällaisia perinteikkäitä, kotimaisia kristillisiä lastenkirjoja. Vaikka tekstistä huomaa, että Anna kulkee enkelin kanssa on kirjoitettu jo vuosikymmeniä sitten, antaa kirja yhtä lailla ajattelemisen aihetta nykypäivän lapsille.

Meillä on ollut talviliikunnantäyteinen tammikuu. Luistelemassa on käyty jo varmaan seitsemään otteeseen ja hiihtämässäkin muutamia kertoja. On kivaa, kun talvilajeista on muodostunut koko perheen hauska yhteinen aktiviteetti – ei pelkästään joku ”tällaistakin sitä tarvitsisi lapsille opettaa” -velvollisuus.

Keskimmäinen on päässyt kokeilemaan ensimmäistä kertaa luistelua, kun esikoisen viimevuotiset tamineet sopivat hänelle  villasukan kanssa ihan kelvollisesti. Kolmevuotiaan motivaatio on toki ollut varsin vaihtelevaa. Välillä luistimilla on pysytty pari minuuttia tai ei ollenkaan ennen, kun kengät jalassa jäällä juoksentelu on vienyt voiton. Mutta eipä tämän ikäisenä sen enempää vielä tarvitsekaan treenailla, pääasia, että saa hiukan tuntumaa ja kivan kokemuksen lajista!

Pikkusiskotkin viihtyvät jäällä, kun hupina on ollut juoksennella jääkiekon perässä tai pyöriä kentän laidan lumikasoissa. Esikoinen on se, jonka kohdalla voi puhua jo kunnon luistelusta. Hän viilettää eteenpäin kovaa vauhtia, vaikka lisääntynyt nopeus ja rohkeus tarkoittavatkin myös tiheämpiä pyllähdyksiä. Miehelläkin on luistimet ja hän osti juuri äskettäin mailankin. Haluaisin itsellenikin luistimet, mutta vielä ei ole tullut kirppareilla sopivia vastaan.Tänä vuonna hankimme esikoiselle ekaa kertaa myös omat sukset. Viime vuonna harjoittelussa oli pelkästään luistelu, mutta nyt viisivuotiaana ajattelin, että olisi kiva päästä testailemaan toistakin perinteistä talviurheilulajia. Esikoinen oli suksista kovin innoissaan. Ikä oli myös selvästi otollinen harjoittelulle. Hiihtäminen sujui jo ekalla yrittämällä tosi hienosti!

Olemme käyneet muutamaan otteeseen hiihtämässä pienen lenkin kotikadun ympäri. Välillä mukana on ollut koko poppoo ja keskimmäinen on vetänyt kuopusta pulkassa (isosiskot ovat tosi innokkaita vetämään pienintä). Toisinaan olen laittanut itsekin sukset jalkaan, ja olemme hiihdelleet katua pitkin kahdestaan. Nyt tosin viime aikoina lunta on ollut sen verran heikosti, ettei liukkaalla kadulla ole pystynyt hiihtämään. Ehkä pitäisi viedä hänetkin ihan oikealle ladulle, vaikkei sellaista aivan talomme vierestä lähdekään.

Innostuin lainaamaan itsellenikin sukset äidiltäni. En ole hiihtänyt sitten peruskoulun, mutta muutamana päivänä karkasin ihan itsekseni hiihtolenkille. Pimeä metsä ja suksien suhina olivat yllättävän rentouttava ja virkistävä yhdistelmä! Lisäksi hiihto oli mukavaa ja aloittelijalle sopivan rankkaa liikuntaa. Ensin kävelin vartin verran laduille, sitten hiihdin (minulle) reipasta vauhtia reilut puolisen tuntia ja kävelin takaisin.Peruskuntoni on matala, koska en ole harrastanut aikapäiviin mitään urheilua. Talvisessa säässä ja koko vartaloa hyödyntävässä lajissa ei kuitenkaan iskenyt epämiellyttävä läkähdyshengästys. Vain sellainen kivan reipas olo, että on saanut raitista ilmaa ja liikuntaa. Myöhemmin käsien, jalkojen ja jopa esimerkiksi vatsan lihaksissa tunsi, että jotain on tullut tehtyä.

Laduilla oli aika paljon muitakin hiihtäjiä liikkeellä, mutta onneksi he lähinnä suhahtivat kovaa vauhtia ohitse. Ei siis ollut sellaista oloa, että koko ajan joku tarkkailee kintereillä, haha. Olen iän myötä tullut nolostuttavan araksi kaikkeen vähänkään vauhdikkaampaan. Vaikka latu oli onneksi suhteellisen tasainen, pari jyrkempää laskua jännittivät. Onnistuin sentään pysymään pystyssä, mutta mieluiten hiihtelisin ilman mitään korkeusvaihteluita.

Toivotaan, että vesikelit väistyisivät taas ja pääsisin tällä kaudella vielä ainakin pariin kertaan hiihtelemään!