Aloin hetki sitten tilata Julia Thurenin ja hänen kolmen ystävänsä kirjoittamaa Ystävyyden uutiskirjettä Subctackissa. Ihanaa kun tällaista ”vanhojen hyvien aikojen” blogien kaltaista tekstiformaattia vielä pääsee lukemaan! Tänään sähköpostiin kilahti Marianna Kellokosken kirjoittama teksti lapsuudenystävistä. Se oli tosi hyvä ja ajatuksia herättävä. Aion ensin kirjoittaa pitkän ja polveilevan kommentin, mutta tajusin sitten, että asiaa riittää ihan omaksi postaukseksi asti.

Marianna kirjoitti uutiskirjeessä siitä, miten lapsuudenystävien merkitystä usein korostetaan. Hänellä itsellään ei ole kuitenkaan säilynyt yhtään lukioaikaa varhaisempaa kaveria aikuisuuteen asti. Yhden lapsen äitinä Marianna on pohtinut aihetta myös yrittäessään manageroida oman lapsensa ystävyyssuhteita.Minulla oli halki peruskoulun kivan tiivis muutaman tytön kaveriporukka. Nykyisin olen tekemisissä heistä enää yhden kanssa, ja hänenkin kanssaan korkeintaan kerran vuodessa. Vaikka hän on ihana tyyppi ja on mukava päivittää aina satunnaisesti kuulumisia, perustuu kaveruutemme nykyään enemmän vanhojen muisteluun kuin tämänhetkisen elämän aktiiviseen jakamiseen. Voisi siis sanoa, että minullakaan ei ole ketään sellaisia lapsuudenystäviä, joiden kanssa olisin edelleen oikeasti läheisesti tekemisissä.

Nykyisistä läheisistä ystävyyssuhteistani varhaisin kumpuaa reilun kymmenen vuoden takaa. Vaikka koko yläkoulun tyttöporukkamme jatkoi samaan lukioon, lukiossa porukkamme lähti hajaantumaan ja kaikille tuli vähän omat kaveripiirinsä. Itse aloin esimerkiksi käydä aktiivisemmin seurakunnassa. Muodostin lukioaikojen keskeisimmät ystävyyssuhteeni siellä, ja juuri noilta seurakuntanuori-ajoilta minulle on säilynyt yksi läheisimmistä ja pitkäaikaisimmista ystävistäni.

Vaikkei minulla ehkä ole lapsuudenystäviä sanan varsinaisessa merkityksessä, tunnistan kyllä, mikä arvo yhteisellä historialla on. Kun toisen tuntee pitkältä ajalta, nykyhetkenkin elämäntapahtumat on helpompi asettaa kontekstiin. Menneisyyden käänteitä ei tarvitse selittää, kun ne on käyty läpi yhdessä. Vaikka pitkäaikaisen ystävän kanssa tapaisi harvemmin, on syvälliselle tasolle helppo päästä saman tien. Ainakin minulla kestää uudempien kavereiden kanssa pitkään, että pääsen yli sellaisesta tietystä varovaisuudesta tai kohteliaisuudesta. Uudemmilta kavereilta en aina uskalla kysyä asioita niin suoraan, udella liikoja tai sanoa omia vastakkaisia kantoja ääneen.

Itse arvelisin, että juuri lukioiästä eteenpäin alkaakin olla otollista aikaa muodostaa pitkiä ystävyyssuhteita. Silloin ihmisen oma arvomaailma ja kiinnostuksenkohteet alkavat muotoutua kenties loppuelämään vaikuttavalla tavalla. Päiväkodissa tai ala-asteella kaveruudet syntyvät usein loppujen lopuksi aika pinnallisten ja sattumanvaraisten seikkojen varaan. Esimerkiksi asuinpaikka ja sama ryhmä saattavat olla keskeisimmät syyt sille, että tutustutaan toiseen. Mitä vanhemmiksi kasvetaan, sitä enemmän merkitystä alkaa olla arvoilla ja elämäntyyleillä, jotka saattavat olla samalla hiekkalaatikolla istuneiden kesken ihan erilaisia.Itse en siis jaksa vielä tässä vaiheessa pohtia, onnistuuko viisivuotiaamme luomaan tarhassa elämänmittaisia ystävyyssuhteita. Riittää, että hänellä on leikkiseuraa eikä hän koe yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta. Emme ole myöskään juuri harrastaneet vapaa-ajan leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Kesäloman aikana lapsesta oli kyllä ihan kiva nähdä paria tarhakaveria kyläilyjen merkeissä, mutta noin muutoin minusta riittää vallan hyvin, että päikkykavereiden kanssa leikitään päikyssä. Kotona vietetään sitten aikaa sisarusten, serkkujen ja välillä ystäväperheiden lasten kanssa.

Ylipäätään uskoisin, että tällainen ”leikkitreffailu-kulttuuri” kumpuaa siitä, miten lasten määrä on nykyisin vähentymään päin. Kun lapsia ei näe automaattisena osana kaikissa elämänpiireissä, heitä ei pyöri liutaa kotona ja naapurissa ja leikkipuistoissa, vanhemmat joutuvat tietoisemmin organisoimaan lastensa sosiaalisia suhteita. Ainakin omien empiiristen havaintojeni perusteella eniten kavereita vapaa-ajalla näkevät luonnollisesti ne lapset, joilla ei ole sisaruksia. Esimerkiksi meillä taas 3- ja 5-vuotiaista on niin paljon seuraa toisilleen, ettei muita kavereita ole välttämätöntä järjestää jatkuvasti. Kun lähipiirissä on paljon samanikäisiä lapsia, leikkitreffailut hoituvat automaattisesti aikuisten tavatessa toisiaan, eikä niitä tarvitse erikseen kalenteroida lapsille.

Perheemme arkirutiineihin kuuluu pieni hengellinen tuokio aamuin illoin. On ”aamu-Raamattu”, jolloin luetaan yksi luku lasten Raamatusta, yksi jae Sananlaskuja sekä käydään läpi pari jaetta, joita lapset ovat harjoitelleet ulkoa. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa luetaan niin ikään kertomus lasten Raamatusta sekä tarina jostakin lapsille tarkoitetusta hartauskirjasta.

Lasten Raamattuja meille on kertynyt lukuisia, ja niissä tarjontaa riittääkin mielin määrin. Ainakin minä tykkään kuitenkin, että lapsille on muutakin kristillistä luettavaa. Juuri tällaisia, leikki-ikäisille tai vähän isommille sopivia kristillisiä kirjoja käymme läpi tänään. Näitä ei ole markkinoilla yhtä runsaasti kuin kuvaraamattuja, joten toivottavasti vinkeistä on iloa! Ja ehdottomasti kertokaa kommenttikenttään omat suosituksenne. Yritän jatkuvasti metsästää uusia hartauskirjoja kokoelmaamme.

Minä olen. Hartauskirja. Diane Storzt. Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus 2018. Minä olen -hartauskirja sisältää sata hartautta, jotka kumpuavat Jumalasta Raamatussa käytetyistä nimistä. Kirjan kohderyhmää ovat kouluikäiset, mutta kyllä ainakin meidän viisivuotiaamme jo kuuntelee kirjaa oikein mielellään. Jokainen hartaus on aukeaman mittainen ja sivun laidassa on pieni kuva. Hartaudet sisältävät myös Raamatun jakeen, rukouksen ja pohdintakysymyksiä. Lisäksi aihetta voi tutkiskella tarkemmin teemaan liittyvien Raamatunlukuvinkkien kautta.

Kirjan konsepti on mielestäni oikein onnistunut. Jumalan nimiä ja niihin liittyviä ominaisuuksia käydään läpi lasten elämään liittyvien esimerkkien kautta. Tämä kirja on myös selvästi muita suosituksiani tuoreempi, eli tätä löytynee huomattavasti helpommin myynnistä uutenakin! Miinuksena hartauskirjassa on suomennos. Valitettavasti se ei ole kovin tasokas, vaan välillä teksti on aika tönkköä ja selvästi suoraan englannista käännettyä. Kyllä sanoma toki ihan ymmärrettävä on, mutta kankeat ja monimutkaiset lauserakenteet häiritsevät tällaisen kielinipon lukukokemusta eivätkä ole kaikista selkeimpiä pienten kuulijoiden kannalta.

Lapsen oma Sunnuntaikirja. Meiju Bonsdorff ja Pirkko Kekki-Kärkkäinen. Kirjapaja 1998. Sunnuntaikirjasta oikein huokuu sellainen kauniin rauhoittava ja seesteinen tunnelma! Hartaustekstit pohjautuvat enimmäkseen Jeesuksen opetuksiin. Se on kiva, koska kirjassa tulee siten esiin paljon sellaisia Raamatun kohtia, joita perinteisissä lasten Raamatuissa ei käsitellä. Pituudeltaan kirja on melko lyhyt, hartauksia on noin kolmekymmentä.

Joka aukeamalla on sivun verran tekstiä sekä iso kuva. Lisäksi on lyhyt rukous ja pohdiskelukysymys. Tämäkin kirja on sisältönsä puolesta suunnattu enemmän kouluikäisille, eikä esimerkiksi kolmevuotiaamme varmastikaan ymmärrä kaikkea tekstistä. Kiinnostavien, värikkäiden kuvien ja lyhyiden lukujen ansiosta hänkin on kuitenkin jaksanut kuunnella kirjaa mielellään.

Skidi-Hartaus. PerusSanoma Oy 2003. Skidi-Hartaus on peräisin jo omasta lapsuudestani. Se sopii listan kirjoista kaikista parhaiten pienimmille lukijoille ja onkin meidän lasten lemppari. Erityisesti kolmevuotias keskimmäinen tykkää Skidi-Hartaudesta, koska tarinat ovat pienellekin lapselle helposti ymmärrettäviä ja kuvia on runsaasti. Jokaisessa kertomuksessa on jokin teema – esimerkiksi avuliaisuus tai kärsivällisyys – jota teksti opettaa tavallisista lapsista kertovien tarinoiden kautta. Mukana ovat myös esimerkiksi luomiskertomus ja juhlapyhiin liittyvät Raamatun tapahtumat.

Joka luvun lopussa on pari kysymystä, Raamatun kohta ja lyhyt rukous. Lukuja on alle kolmekymmentä, mutta sivuja reilusti yli kolmesataa, eli kuvia tosiaan piisaa! Tarinat ovat toisistaan irrallisia ja eri kirjoittajien tekemiä, ja myös kuvituksen tyyli vaihtelee paljon. Se ehkä hiukan häiritsee minua aikuisena: tyyli olisi yhtenäisempi, jos kuvittaja olisi läpi kirjan sama. Osa Skidi-Hartauden tarinoista sopii tosi hyvin vielä kouluikäisellekin, kun  taas jotkut ovat varsinkin kuvituksen puolesta lapsellisemman tyylisiä.

Myös Skidi-Hartaudesta joiltain osin huomaa, että kyseessä on käännös. Muutama luku on kirjoitettu alun perin runomuotoon, jolloin suorat suomennokset eivät tietenkään rimmaa tai ole kielellisesti kovin sulavia. Onneksi tämä ongelma nousee esiin vain joissain luvuissa. Tarinallisemmissa luvuissa kieli on hyvää ja selkeää.

Jänö Mustakorva ja postilaatikon yllätys. Emma Pulkkinen. Päivä 2002. Jänö Mustakorva eroaa listani muista kirjoista siinä, että tämä ei ole hartauskirja, vaan ihan tavallinen lastenkirja kristillisellä tarinalla. Kirjan lyhyet, pääosin parin-kolmen sivun mittaiset luvut toimivat kuitenkin hyvin myös hartaustyyppisinä iltalukemisina. Kirja kertoo Jänöstä, joka alkaa kirjoitella kirjeitä Jumalan kanssa. Tarinassa tulevat tosi kivasti esiin monenlaiset lasten arkeen liittyvät tilanteet ja uskon näkökulma niihin.

Kauniita värikuvia on melko paljon, joka luvussa, mutta ei kuitenkaan ihan joka sivulla tai aukeamalla. Tämänkin kirjan kohderyhmää ovat varmaan meidän lapsiamme pikkuisen vanhemmat lukijat. Viisivuotiaalle tämä on kuitenkin jo oikein passeli luettava, kun taas kolmen vanhalla ei vielä kärsivällisyys riitä kuvattomiin aukeamiin. Jänö itse on tarinassa alakouluikäinen, ja ajattelisin kirjan uppoavan parhaiten pikkukoululaisille. Yhtä kaikki Jänö Mustakorva on ihan lemppareitani kristillisten lastenkirjojen saralla! Luin tätä jo omassa lapsuudessani.

Anna kulkee enkelin kanssa. Elma Aaltonen. Suomen lähetysseura 1998 (alun perin vuodelta 1980). Klassikko, tämäkin jo lapsuudenkotini kirjahyllystä tuttu. Myöskään Anna kulkee enkelin kanssa ei ole suoranainen hartauskirja, vaan tarina, jossa Anna-niminen pikkutyttö saa enkeliltä rakkauden silmälasit. Luvut ovat jokusen sivun mittaisia ja kirjaa rytmittävät kuvat ja niihin liittyvät puuhatehtävät.

Tätä kirjaa emme ole ehtineet vielä lasten kanssa lukea, mutta oman selailuni perusteella uskallan sitä suositella. Ehkä viisivuotiaasta ylöspäin kuitenkin – kuvat ovat mustavalkoisia eikä niitä ole joka sivulla, minkä vuoksi kirja ei istu kolmevuotiaamme kiinnostuksenkohteisiin. Itse en myöskään raaski antaa lasten ”koristella” kirjaa piirrustus- ja väritystehtävillä, ainakaan heti ekalla lukukerralla.

Minusta on ihanaa, että meillä on tällaisia perinteikkäitä, kotimaisia kristillisiä lastenkirjoja. Vaikka tekstistä huomaa, että Anna kulkee enkelin kanssa on kirjoitettu jo vuosikymmeniä sitten, antaa kirja yhtä lailla ajattelemisen aihetta nykypäivän lapsille.