Minulla on ollut tämän syksyn käynnissä yliopistossa pelätty kaikille pakollinen virkamiesruotsin kurssi, johon kuuluu – ehkä vieläkin pelätympi – suullinen tentti entuudestaan tuntemattomassa ryhmässä. Kurssin edetessä olen pitkin syksyä miettinyt kielten opiskelua ylipäätään. Tänään pureudutaan siis jälleen hieman opiskelumaailmaan.

En ole koskaan kokenut olevani mikään kieliguru, vaikka kielten opiskelu kyllä aina koulussa sujui hyvin ja hieman ironisesti kirjoitin ylioppilaskokeissa poikkeuksellisen hyvät pisteet nimenomaan englannista ”vakiovahvuuteni” äidinkielen jäädessä E:ksi. Perus englannin ja ruotsin ohelle aloitin yläkoulussa valinnaiset ranskan opinnot, ja jatkoin niitä myös lukiossa. Ranska oli minulle aina todella motivoiva kieli: sitä oli kiinnostavaa opiskella, ranska on mielestäni kaunis ja kohtuullisen hyödyllinenkin oppia ja opettajat olivat etenkin lukiossa paitsi tasokkaita opettamisessa, myös erittäin hauskoja persoonia. Ei ruotsikaan minulle koskaan mitään pakkopullaa ollut, mutta en myöskään kokenut mitään erityistä innostusta sen ahkeraan opiskeluun. Lukiossa harkitsin myös ruotsin kirjoittamista ylioppilaskirjoituksissa, koska se kaikesta huolimatta sujui hyvin. En kuitenkaan halunnut kirjoittaa kolmea kieltä, joten ruotsi oli luontevaa tiputtaa pois englannin ja ranskan viereltä.

Nyt ranskan taitoni ovat vähän ruostuneet, mutta edelleen kuuntelen silloin tällöin esimerkiksi ranskankielistä musiikkia. On aina siistiä huomata, että ymmärtää leffojen ranskankielisiä keskusteluja ja saa selkoa tekstipätkien sisällöistä. Englantiin tietysti törmää koko ajan, ja sen käyttö onkin aina tuntunut todella luontevalta. En kuitenkaan fanita englannin kieltä ihan samaan tapaan kuin jotkut tuntuvat sitä suosivan: mielestäni Suomessa on ensisijaisesti tärkeää osata suomen kielen rikas ja sujuva käyttö, enkä esimerkiksi laittaisi lastani englanninkieliseen päiväkotiin tai kouluun.

Ruotsin kurssi alkoi syyskuussa vähän kauhistuneissa tunnelmissa, koska koin unohtaneeni kaiken aikaisemmin kielestä oppimani. Kuuntelin paniikissa Veronica Maggiota yliopistolle kävellessäni ja yritin palauttaa mieleeni edes alkeellisimpia kielioppisääntöjä sekä mennä-verbin taivutuksen. Ainakin jossain määrin virkamiesruotsi on kuitenkin tehonnut, koska syksyn mittaa erityisesti puhumisen taitoni ovat nousseet kohisten. En muista, että peruskoulussa tai lukiossa olisi juurikaan keskitytty keskustelemiseen, joten aluksi puhe oli pelkkää sönkkäystä ja sanojen hakemista. Sitkeä harjoittelu on kuitenkin tepsinyt, ja nyt huomaan kykeneväni jo jonkin sorttiseen keskusteluun toisella kotimaisella. Sanavarastoni on edelleen aivan onneton ja unohdan puhuessa autuaasti ne vähätkin osaamani kieliopit, mutta ainakin saan edes jotakin suustani ulos.

Luultavasti ruotsi jää taas kurssin loputtua pölyttymään ja taidot palautuvat alkeistason tuntumaan, mutta en silti sanoisi, että kielten opiskelu – tai mikään opiskelu – on turhaa. En muista enää lukioajoilta sitäkään, miten integraalilaskentaa hyödynnetään tai kuinka logaritmifunktio toimii, mutta uskon matematiikan pänttäämisen kehittäneen silti ajatteluani. Kun jotain on kerran oppinut, se myös palautuu nopeamnmin mieleen pienellä kertauksella. Tietysti kätevintä on opiskella jotakin sellaista, jonka haluaa pitää mielessään pitkäkestoisesti, mutta silti ”turhankin tiedon” opiskelusta voi olla hyötyä jollain tasolla.

Tai ainakin tämä on strategiani ruotsi-motivaationi nostattamiseen.

Olen aina ollut enemmänkin iltatorkkuja kuin aamunukkuja. Jos illalla ei ole mitään erikoista menoa, menen mielelläni nukkumaan viimeistään yhdeltätoista. Meillä kummallakaan ei ole pitkään aikaan ollut pakollista puoli seitsemän herätystä tai tasan kahdeksalta alkavaa työpäivää, joten unta on tullut luonnostaan hieman enemmän.

Pitkään menimme nukkumaan aikaisin emmekä välttämättä laittaneet aamuksi ollenkaan herätyskelloa, jolloin unta kertyi kuin itsestään helposti yli yhdeksänkin tuntia. Siinä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta aloimme miettiä, riittäisikö vähän vähempikin. Kuinka monta tuntia olisi todella se optimaalinen unimäärä, jolla pysyisi virkeänä, mutta jonka nukkumalla aikaa ei menisi ”hukkaan” liialliseen nukkumiseen? Koska jos kymmenen ja kahdeksan tunnin unien välillä ei ole mitään hyvinvointiin heijastuvaa eroavaisuutta, tietenkin ne kaksi tuntia käyttää mieluummin johonkin mukavaan puuhasteluun kuin nukkumiseen.

Aloitimme kahden viikon jaksolla, jonka ajan nukuimme seitsemän tuntia joka yö. Se tuntui kuitenkin liian vähäiseltä: aamulla kuuden aikoihin ylös noustessa väsymys kalvoi päässä ja päiväsaikaan pitkiä aikoja paikallaan istuessani huomasin silmieni lupsuvan. Pidensimme uniajan taas kahdeksi viikoksi seitsemään ja puoleen tuntiin, mutta sekään ei vielä tarjonnut optimaalisen virkeää ja hyvää oloa. Nyt olemme nukkuneet tasan kahdeksan tuntia yössä jo puolisen vuotta, ja koen, että tämä on juuri hyvä määrä. Olen yhtä pirteä kuin pidemmilläkin unilla, eikä aikaa kulu turhaan nukkumiseen. Säännöllinen rutiini on myös mielestäni tosi toimiva ratkaisu. Vaikka menemme toki välillä eri aikoihin nukkumaan, on kiva, että tuntimäärällisesti uneen ei tule heittelyitä.

Monilla unen määrää säätelee toki jokin muu kuin tietoinen päätös, esimerkiksi illalla tietokoneen ääressä vietetyt tunnit, venyvät nukkumaanmenoajat sekä aamun pakolliset aikaiset herätykset. Jos on varaa valita, suosittelen kuitenkin kaikkia kokeilemaan ja etsimään sopivaa unen määrää. Se on kuitenkin kaikilla vähän yksilöllinen. Vaikka olisi tottunut nukkumaan tietyn verran ja kokisi olonsa ihan hyväksi, kenties toimintakyky olisi pidemmillä unilla parempi tai vähemmälläkin nukkumisella yhtä hyvä.