Raskaudesta ja vauva-arjesta kerrotaan monissa blogeissa. Tuntuu jopa ehkä vähän kliseiseltä, että oma blogini on alle kaksi kuukautta vanha ja kerron meidän toivovan perheenlisäystä – vaikka en itse asiassa edes tiennyt blogia aloittaessani, että jättäisimme ehkäisyn pois näin pian. Vaikka perheblogit ovat yksi suosituimmista blogigenreistä, lapsen yritysajasta kuitenkaan harvoin kirjoitetaan mitään. Raskauden julkinen käsittely alkaa yleensä vasta silloin, kun raskaana ylipäätään jo ollaan, ensimmäinen kolmannes on turvallisesti takana ja ultrassa käyty.

En toisaalta ihmettele: lapsen yrittäminen liittyy seksiin ja ehkäisyyn, jotka ovat varsin henkilökohtaisia teemoja. On ihan ymmärrettävää, että mahdollisesta keskenmenosta tai muista haasteista ei haluta joutua kertomaan kaikille. Siinä vaiheessa, kun vauvauutinen julkistetaan, positiivisen testin tekemisestä voi helposti olla kulunut jo pari kuukautta. Vaikka odotusaikaa ennen tärppäämistä olisikin ollut, se on ehkä jo niin kaukaista ja joka tapauksessa päättynyt onnellisesti, että raskauden yrittämisestä ei vain kenties luonnostaan tule niin keskusteltua. Aihe tuntuu nousevan esiin ainoastaan silloin, jos lapsettomuus on ollut erityinen haaste. Ne, jotka lapsen kohtuullisen ajan sisällä saavat, harvoin kertovat ajatuksiaan ja tunnelmiaan yritysajalta.

Tällainen hiljaisuuden kulttuuri ja yritysajan sivuuttaminen vauvoista puhuttaessa on mielestäni  kuitenkin vähän outoa. Raskausoireista ynnä muusta puhutaan aika avoimesti, joten miksi esimerkiksi myös sitä ei voisi sanoa ääneen, kauanko lasta yritettiin ennen tärppäämistä? Yritysaika on kuitenkin tärkeä ja tunteikas vaihe ja vertaistuki voisi olla tosi tervetullutta. Toki jokainen tekee omat ratkaisunsa, enkä halua mitenkään syyllistää niitä, jotka salaavat vauvan yrittämisen tai raskauden mahdollisimman pitkään. Jokaisella on siihen omat syynsä ja täysi oikeus. En itsekään ole vielä kertonut ehkäisyn lopettamisesta blogin ulkopuolella muille kuin hyvälle ystävälleni.

Facebookin salaisissa vauvaryhmissä käytävän vilkkaan keskustelun perusteella uskon, että monet kaipaisivat vertaistukea ei vain raskauteen, vaan myös siihen ovulaatioaikojen, kiertopäivien ja raskaustestien täyteiseen ajanjaksoon ennen varsinaista raskausuutista. Hienoa kyllä juuri nyt viime aikoina blogimaailmassa on noussut esiin monia rohkeita naisia, jotka ovat kertoneet, miltä vauvan yrittäminen (etenkin silloin, kun se ei onnistu ihan tuosta noin vain) tuntuu. Esimerkiksi Mutsis on -blogin Emilia on kirjoittanut avoimesti lapsettomuushoidoista ja Desire Nyman kertonut vauvatoiveista ja lukuisista keskenmenoista ennen esikoista.

Itse rohkaistuin paljastamaan meidän vauvahaaveemme osin heidän esimerkistään rohkaistuneena, osin ihan siksi, että haluan purkaa ajatuksiani aiheesta, joka joka tapauksessa pyörii päässä kaikista eniten tällä hetkellä. Minulle asiasta bloggaaminen on tietysti myös jokseenkin yksinkertaisempaa kuin monelle muulle: blogini on vielä aivan lapsenkengissään, joten on erittäin epätodennäköistä, että tutut eksyisivät lukemaan tekstejäni. Toisekseen kirjoitan puolianonyymisti, ilman omia kasvojani tai koko nimeäni, joten hyvän päivän tutut tuskin edes tunnistaisivat minua blogin kirjoittajaksi. Vaikka en siis olekaan ainakaan tässä vaiheessa vielä halukas kuuluttamaan vauvahaaveitamme jokaiselle lähipiiriimme kuuluvalle, täällä blogissa aiheen pohdiskelu tuntuu sopivalta keskitieltä salailun ja jakamisen välillä.

Me ollaan vietetty tämä viikonloppu kotosalla rennoissa tunnelmissa. Perjantaina kaverimme tuli tuttuun tapaan meille, ja pelasimme yömyöhään ensin lautapelejä ja sitten viime postauksessa esittelemääni Divinity Original Sin 2 -tietokonepeliä. Tänään menemme vanhempieni luo syömään, ja eilen kävin tenttimässä yhden kurssin. On tosi vapautunut olo, kun sain sen hoidettua pois alta! Muutenkin eilinen oli kunnon tehopäivä: pesin peräti kolme koneellista pyykkiä ja puhdistin jääkaapin oikein kunnolla. Ruoanmuruset ja tahrat olivat häirinneet minua jo pitkään, mutta en ollut aikaisemmin saanut aikaiseksi tarttua toimeen ja pestä jääkaappia. Kaikki ylimääräiset kotityöt jäävät muutenkin herkästi roikkumaan, kun jo perus siivousrutiini imurointi – pölyjen pyyhintä – vessan pesu – keittiön siivous tuntuu välillä ylivoimaiselta ja koirankarvat ja hiekanjyvät pyörivät pitkin lattioita. Panostuksesta tulee kuitenkin aina tosi hyvä mieli, eikä puhdistushommassa edes mennyt loppujen lopuksi kuin reilut puoli tuntia.

Viikonloppuun on kuulunut tietysti myös elokuvien katselua. Olemme muutaman viime viikon aikana katsoneet läpi kaksi varsinaista klassikkotrilogiaa: Taru Sormusten Herrasta ja Paluu tulevaisuuteen. Vaikka tykkään katsoa elokuvia, olen niiden suhteen varsinainen sivistymättömyyden perikuva: en ole nähnyt juuri mitään vanhoja, suosittuja klassikkoja, vaan olen keskittynyt enemmän uudempiin filmeihin ja materiaaliin, jota nettiteeveet ilmaiseksi tarjoavat. Titanicinkin näin ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten! Vähitellen olen kuitenkin pyrkinyt laajentamaan klassikkorepertuaariani miehen avustuksella.

Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -sarjalta olen kuitenkin onnistunut välttymään varsin lahjakkaasti tätä ennen. Vaikka olen nuorempana ollut todellinen lukutoukka, en ole koskaan lukenut kyseistä kirjaa. Juonesta tiesin etukäteen vain sen verran, että se liittyy sormukseen (kuinka ollakaan :D) ja jonkinlaiseen matkantekoon, ja päähenkilöt, kuten Frodo, Klonkku ja Gandalf, olivat minulle nimeltä tuttuja.

Leffatrilogia oli ihan jees, mutta olin siihen kyllä vähän pettynyt. Ehkä odotin sarjan suursuosion perusteella vähän liikoja? Hahmot eivät jostain syystä purreet minuun niin voimakkaasti kuin olisin toivonut, ja etenkin Frodo tuntui välillä jopa vähän ärsyttävältä eikä kovinkaan samaistuttavalta. Matkanteon ja taisteluiden varaan rakentunut juoni ja monituntiset elokuvat tuntuivat niin ikään välillä hieman puuduttavilta. Odotin vielä jotakin lisää, jotakin syvyyttä tuovaa ja persoonallista elementtiä. Toteutukseltaan elokuva oli kyllä mielestäni onnistunut. Vaikka en ole lukenut kirjaa enkä sen vuoksi osaa ehkä arvioida asiaa kovin luotettavasti, tarinan pääpiirteet oli selkeästi sisällytetty elokuviin ja sen katsomisesta ei syntynyt tunnetta, että juoni olisi vain runtattu mahdollisimman tiiviiksi leffaversioksi (toisin kuin vaikkapa Harry Pottereissa).

Paluu tulevaisuuteen eli Back to the Future oli sen sijaan juuri päinvastainen yllätys. Se ei etukäteen kiinnostanut minua lainkaan. Tiesin, että leffoissa aikamatkustetaan, ne on kuvattu 80-luvulla ja edustavat tyyliltään komediaa. Aikamatkustus nyt ihan menettelee, mutta muutoin kaikki tiedossani olleet ominaisuudet olivat sellaisia, jotka nimenomaan eivät houkuttele minua elokuvien pariin: komedia on heti kauhun jälkeen yksi vähiten minulle mieluisista genreistä. Nautin eniten elokuvista, joissa on syvällinen, ajatuksia herättävä juoni, joten kuten arvata saattaa, perinteidet komediajuonet epäaitoine käänteineen ja yksiuloitteisine hahmoineen eivät ole lemppareitani. Ennen en sietänyt komedioita ollenkaan enkä katsonut niitä ikinä, mutta nykyisin (mieheni aktiivisen perehdytystyön myötä) olen tullut katselleeksi niitä enemmän ja huomannut, että tietynlaiset komediat kyllä iskevät meikäläiseenkin.

No, joka tapauksessa, Back to the Future yllätti minut todella positiivisesti! Idea oli tosi mielenkiintoinen eikä komediallisuus mennyt överiksi. Aikamatkustuksesta syntyvillä aukkokohdilla ja epäloogisuuksilla  oli hauska vaivata päätään, ja ylipäätään leffa oli virkistävän erilainen. Kolmannen osan villi länsi -meininki ei ollut ihan yhtä paljon makuuni kuin kaksi aiempaa elokuvaa, mutta mitään selkeää tason pudotusta ei osien myötä tapahtunut ja ne muodostivat todella yhtenäisen kokonaisuuden. Trilogiat olivat taas hyvä muistutus siitä, että aina elokuvien suhteen ei voi nojata ennakko-oletuksiin, vaan yllättävätkin leffat voivat nousta uusiksi suosikeiksi.