Meillä on ollut talviliikunnantäyteinen tammikuu. Luistelemassa on käyty jo varmaan seitsemään otteeseen ja hiihtämässäkin muutamia kertoja. On kivaa, kun talvilajeista on muodostunut koko perheen hauska yhteinen aktiviteetti – ei pelkästään joku ”tällaistakin sitä tarvitsisi lapsille opettaa” -velvollisuus.

Keskimmäinen on päässyt kokeilemaan ensimmäistä kertaa luistelua, kun esikoisen viimevuotiset tamineet sopivat hänelle  villasukan kanssa ihan kelvollisesti. Kolmevuotiaan motivaatio on toki ollut varsin vaihtelevaa. Välillä luistimilla on pysytty pari minuuttia tai ei ollenkaan ennen, kun kengät jalassa jäällä juoksentelu on vienyt voiton. Mutta eipä tämän ikäisenä sen enempää vielä tarvitsekaan treenailla, pääasia, että saa hiukan tuntumaa ja kivan kokemuksen lajista!

Pikkusiskotkin viihtyvät jäällä, kun hupina on ollut juoksennella jääkiekon perässä tai pyöriä kentän laidan lumikasoissa. Esikoinen on se, jonka kohdalla voi puhua jo kunnon luistelusta. Hän viilettää eteenpäin kovaa vauhtia, vaikka lisääntynyt nopeus ja rohkeus tarkoittavatkin myös tiheämpiä pyllähdyksiä. Miehelläkin on luistimet ja hän osti juuri äskettäin mailankin. Haluaisin itsellenikin luistimet, mutta vielä ei ole tullut kirppareilla sopivia vastaan.Tänä vuonna hankimme esikoiselle ekaa kertaa myös omat sukset. Viime vuonna harjoittelussa oli pelkästään luistelu, mutta nyt viisivuotiaana ajattelin, että olisi kiva päästä testailemaan toistakin perinteistä talviurheilulajia. Esikoinen oli suksista kovin innoissaan. Ikä oli myös selvästi otollinen harjoittelulle. Hiihtäminen sujui jo ekalla yrittämällä tosi hienosti!

Olemme käyneet muutamaan otteeseen hiihtämässä pienen lenkin kotikadun ympäri. Välillä mukana on ollut koko poppoo ja keskimmäinen on vetänyt kuopusta pulkassa (isosiskot ovat tosi innokkaita vetämään pienintä). Toisinaan olen laittanut itsekin sukset jalkaan, ja olemme hiihdelleet katua pitkin kahdestaan. Nyt tosin viime aikoina lunta on ollut sen verran heikosti, ettei liukkaalla kadulla ole pystynyt hiihtämään. Ehkä pitäisi viedä hänetkin ihan oikealle ladulle, vaikkei sellaista aivan talomme vierestä lähdekään.

Innostuin lainaamaan itsellenikin sukset äidiltäni. En ole hiihtänyt sitten peruskoulun, mutta muutamana päivänä karkasin ihan itsekseni hiihtolenkille. Pimeä metsä ja suksien suhina olivat yllättävän rentouttava ja virkistävä yhdistelmä! Lisäksi hiihto oli mukavaa ja aloittelijalle sopivan rankkaa liikuntaa. Ensin kävelin vartin verran laduille, sitten hiihdin (minulle) reipasta vauhtia reilut puolisen tuntia ja kävelin takaisin.Peruskuntoni on matala, koska en ole harrastanut aikapäiviin mitään urheilua. Talvisessa säässä ja koko vartaloa hyödyntävässä lajissa ei kuitenkaan iskenyt epämiellyttävä läkähdyshengästys. Vain sellainen kivan reipas olo, että on saanut raitista ilmaa ja liikuntaa. Myöhemmin käsien, jalkojen ja jopa esimerkiksi vatsan lihaksissa tunsi, että jotain on tullut tehtyä.

Laduilla oli aika paljon muitakin hiihtäjiä liikkeellä, mutta onneksi he lähinnä suhahtivat kovaa vauhtia ohitse. Ei siis ollut sellaista oloa, että koko ajan joku tarkkailee kintereillä, haha. Olen iän myötä tullut nolostuttavan araksi kaikkeen vähänkään vauhdikkaampaan. Vaikka latu oli onneksi suhteellisen tasainen, pari jyrkempää laskua jännittivät. Onnistuin sentään pysymään pystyssä, mutta mieluiten hiihtelisin ilman mitään korkeusvaihteluita.

Toivotaan, että vesikelit väistyisivät taas ja pääsisin tällä kaudella vielä ainakin pariin kertaan hiihtelemään!

Tartuimme nyt joululomalla toimeen kuopuksen unitottumusten parantamisessa. Tapaninpäivän ja uuden vuoden välillä hän heräsi joka yö tunnin-parin välein, mikä antoi tarvitun motivaatiopuuskan. Näin kolmannen muksun kohdalla olen ollut laiska harjoittamaan mitään unikouluja tai vastaavia. Olen antanut rintaa, jos lapsi ei ole jatkanut unia samoin tein ilman, enkä ole stressannut päiväunien pituuksilla tai muilla. Siitä huolimatta (tai sen ansiosta) nukuimme vauvavuoden ihan hyvin, pääosin parilla herätyksellä yössä.

Joskus kahdeksan kuukauden iän kohdalla yöt alkoivat kuitenkin lähteä pikemminkin alamäkeen kuin kohentumaan. Milloin tuli hampaita, milloin hulinoitiin muuten vain. Sen sijaan, että taaperoituminen olisi tuonut eheämmät yöunet, kävikin päinvastoin. Koska pikkuvauvavaiheen hormonit eivät enää tsemppaa äitiäkään heräilyissä ja töihin paluu häämöttää parin kuukauden päässä, alkoi tuntua ajankohtaiselta ryhtyä unioperaatioon.

Tähän asti taapero on nukkunut pinnasängyssä meidän makuuhuoneessamme, sänkymme vieressä. Nyt siirsimme hänet öiksi väliaikaisesti miehen työhuoneeseen. Se on oman makkarimme seinän takana, eli matka hyssyttelemään ei ole pitkä, mutta en kuitenkaan havahdu turhaan lapsen jokaiseen kyljen kääntämiseen. Päiväunia varten laitoimme kuopukselle matkasängyn isosiskojen makkariin. Päiväseltään hän kun ei tietystikään voi nukkua samassa huoneessa, jossa mies tekee töitä.

Samaan syssyyn lopetin yöimetykset kerralla seinään. Yli vuoden ikäinen ei enää ravitsemuksen puolesta kaipaa maitoa öisin, ja minulla oli tunne, ettei maito ollut hänelle enää kovin olennainen nukahtamisen väline. Kuopus ei ollut enää hetkeen nukahtanut öisinkään rinnalle. Maitohuikka vain rauhoitti hänen itkunsa, jonka jälkeen hänet sai nostettua sujuvasti omaan sänkyyn unta haeskelemaan. Tuntui, että imetys oli ennemminkin minulle itselleni päälle jäänyt tapa saada heräävä lapsi nopeasti hiljaiseksi ja takaisin unille. Päätin, että kello kuuteen asti en antaisi maitoa. Jos vaapero sen jälkeen heräisi, imettäisin hänet ja nousisimme samalla ylös uuteen aamuun.Ekana vieroitusyönä taapero heräsi parin tunnin välein, kuten muinakin öinä lähiaikoina. Olin joskus aiemminkin satunnaisesti yrittänyt imetyksen sijaan vain laittaa heränneen taaperon takaisin makuulle sänkyynsä, mutta kun hän oli alkanut itkeä, olin luovuttanut heti ja antanut rintaa. Nyt olin sinnikkäämpi: kävin aina laittamassa hänet makuulle ja silitin hiukan, mutta kun taapero nousi uudelleen seisomaan, poistuin hetkeksi oven taakse. Odotin parikymmentä sekuntia ja toistin. Lopulta lapsi rauhoittui joka herätyksellä takaisin nukkumaan vain parin minuutin itkujen jälkeen!

Seuraavana yönä herätyksiä tuli enää kaksi, ja yö numero kolmosena taapero nukkua posotteli ilman yhtäkään herätystä klo 19.30-7. Uskomatonta! Sen jälkeen hän on heräillyt kerran-pari joka yö ja nukahtanut nopeasti uudelleen, kun hänet on käynyt peittelemässä takaisin. Nyt viimeiset kolme yötä hän on nukkunut kokonaan ilman herätyksiä. Koska homma on sujunut niin hienosti, siirsimme hänet viime yönä lopulliseen nukkumajärjestelyyn eli isosiskojen makuuhuoneeseen. Sielläkin unet maistuivat läpi yön, vaikka aamulla pienin heräsikin jo kuuden jälkeen huhuilemaan.

Kyllä siis todellakin kannatti ryhtyä hommaan! Etukäteen aina epäilyttää, menevätkö yöt muutosten myötä vain ihan kauheaksi huutamiseksi, mutta nyt aika selvästi oli kypsä vieroitukselle. On kiva, että makuuhuone on taas vain meidän aikuisten valtakuntaa ja imetyshetkistä nautiskellaan ainoastaan päiväseltään. Enpä olisi etukäteen uskonut, että koko ruljanssi yöimetysten lopetuksesta ja nukkumajärjestelyjen vaihdoksesta vielä isosiskojen kanssa samaan huoneeseen siirtymiseenkin sujuisi näin helposti ja nopeasti.

Uskoakseni suurin syy vieroituksen helppouteen oli se, että itsenäisen nukahtamisen taito oli lapsella jo valmiiksi olemassa. Hän nukahti muutoinkin aina omatoimisesti peukaloa imien ja unipupua hypistellen, ei siis rinnalle tai mihinkään aktiiviseen nukutteluun. Eri huoneessa nukkumisen myötä en enää havahdu liian herkästi taaperon kyljen kääntöihin. Lasten makkarissa hän saa rauhassa haeskella unta, varsinkin, kun sängyt ovat eri päin eikä suoraa näköyhteyttä siskoihin ole.