Selailin vanhoja postauksia ja silmiini osui viime vuoden syksyltä teksti peukaloa imeskelevästä keskimmäisestämme. Lapsi oli tuolloin suunnilleen parivuotias. Vauvasta asti peukalo oli ollut hänelle tärkeä rauhoittumisen ja unen saannin keino, mutta iän karttuessa olin alkanut pohtia enenevässä määrin, miten tavasta pääsisi kätevimmin eroon. Noh, nyt keskimmäisellämme on ikää melkein kolme ja puoli vuotta, eikä peukalo ole ollut ajankohtainen enää kuukausiin. Lopulta tästäkin tavasta päästiin siis ongelmitta eroon!

Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, kahden vuoden iän tultua täyteen aloimme karsia lapselta päiväaikaista peukalon imeskelyä. Tuolloin hän imeskeli peukaloa usein esimerkiksi silloin, jos luimme kirjaa tai hän keskittyi katselemaan jotakin. Peukalon meneminen suuhun loppui päivistä varsin helposti. Riitti, kun aikuinen aina sen huomatessaan vain muistutti, että ”ota peukalo pois”, ja jatkoi toimintaa vasta sitten. Iltaisin nukkumaan mennessä lapsi kuitenkin edelleen imeskeli peukaloa.

Ostimme lapselle apteekista pahanmakuista, karvasta ainetta, joka on tarkoitettu kynsien pureskelun lopettamiseen. Keskimmäisemme omaa kuitenkin lapseksi varsin persoonallisen makupaletin: hän tykkää tulisista, kirpeistä ja suolaisista mauista ja syö esimerkiksi herkkuina mieluummin sipsejä kuin makeita herkkuja. Aine ei siis lopulta auttanut hänen kohdallaan. Paha maku kyllä vähän hillitsi peukalon imemisen intoa, mutta pari päivää sitä iltaisin laitettuamme huomasin, että lapsi laittoi silti peukaloa suuhun. Lisäksi hän ryhtyi etsimään uutta imeskelykohdetta peukalon tilalle unilelun hännästä ja peiton nurkasta. Annoimme siis asian suosiolla olla, jottemme olisi kohta vain entistä suuremmissa ongelmissa.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun lapsi oli täyttänyt kolme vuotta, päätimme ottaa asian uudelleen esiin. Ymmärrystä ja ikää oli kertynyt sen verran enemmän, että arvelimme, että uudenlainen strategia voisi tuottaa paremmin tulosta. Juttelimme illalla lapsen kanssa, että hän on jo niin iso tyttö, että ei tarvitse enää peukaloa. Hän saisi kyllä unenpäästä kiinni ihan vain unilelua halimalla ja peittoa hypistelemälläkin, mitkä ovat muita hänelle tärkeitä uniassosisaatioita. Kerroimme, että jos syö peukaloa, hampaat voivat kasvaa vinoon. Tehostimme viestiä näyttämällä lapselle kuvia vinoista hampaista sekä hammasraudoista. Ja kuinka ollakaan, lapsi jäi sänkyyn ihan hyvillä mielin ilman peukaloa!

Jonain yksittäisenä iltana pari päivää lopettamisen jälkeen, kun lapsi oli erityisen väsynyt, hän vielä itkeskeli hieman, ettei halua mennä nukkumaan ilman peukaloa. Pienellä kannustuksella ja lohdutuksella hän kuitenkin rauhoittui jälleen sänkyynsä. Loppujen lopuksi peukalon imemisen lopettaminen sujui siis todella helposti. Lapsi oli siihen kolmevuotiaana selvästi itsekin valmis ja ymmärsi mahdolliset haitat.Meidän perheessämmehän ainoastaan esikoinen on käyttänyt tuttia. Keskimmäinen ja kuopus ovat peukalon imeskelijöitä. Kuopukselle emme ikinä edes tarjonneet tuttia, koska aina mukana kulkeva ja helposti löytyvä peukalo on minusta kätevämpi. Lisäksi jollain tapaa tykkään siitä, että peukalo on lapselle luonnollinen ja luontainen imeskeltävä, ei tehtaassa kehitetty muovikapistus. En usko, että jatkossakaan yrittäisimme enää tarjota vauvoillemme tutteja.

Peukalon imeskelyn vaaroista varoitellaan kovasti, mutta varsinkin ennenhän se on ollut lapsilla tosi yleinen tapa. Jos lukee vaikkapa vanhoja Sanna-kirjoja, niiden kuvituksissa tosi monet, taaperoiän aikapäiviä sitten ohittaneetkin lapset syövät peukaloa. Tietysti jos imeskely jatkuu kovin ponnekkaana vuosikausia, voi haittoja hampaille varmasti tulla. Itse en kuitenkaan enää nykyisin pelkää, että lapsen hampaat kasvaisivat välittömästi vinoon puolentoista vuoden iän käännyttyä mittariin.

Varmaankin sovellamme aikanaan kuopuksen kanssa samaa strategiaa kuin keskimmäisellä: jollei päiväaikainen peukalon imeminen ole parivuotiaana loppunut, alamme kiinnittää siihen huomiota. Pahanmakuiset aineet ovat ihan kokeilemisen arvoisia nekin, mutta jos imurefleksi on lapselle tärkeä, saattaa hän helposti vain siirtää imemisen peukalosta johonkin muuhun sängystä löytyvään esineeseen. Kätevintä lienee siis kuunnella lapsen omia valmiuksia.

Onko teidän lukijoiden perheissä ollut peukalon imeskelijöitä, ja miten tavasta on aikanaan päästy eroon?

Vuosi 2024 oli kaiken kaikkiaan varsin mukava ja leppoisa. Ei oikeastaan tule mieleen mitään ikäviä käänteitä tai kurjia yllätyksiä vuoden varrelta. Keskeisimpiä juttuja olivat kolmas vauva sekä oman kodin ostaminen. Kuopuksemme syntyi marraskuussa 2023, joten olin koko tämän kuluneen vuoden äitiyslomalla hänen kanssaan ja nautiskelin rennosta kotiarjesta. Mies teki töitä samassa paikassa kuin tähänkin asti ja kesällä lomailimme ekaa kertaa vuosikausiin yhdessä koko poppoo.

Vuoden isoin mullistus oli talon osto ja muutto omakotitaloon. En vielä vuoden alussa olisi uskonut, että ostamme oman kodin näinkin nopeasti! Vuoden 2023 yhteenvetopostauksessakin kirjoitin, ettei muuttaminen ole vielä pariin vuoteen ajankohtaista, haha. Mutta niin sitä vain löysimme loppukeväästä juuri sopivan talon perheellemme ja raha-asiatkin järjestyivät otollisesti.

Vaikka muutto oli sinänsä iso muutos, että nyt meillä on paljon enemmän tilaa ja toivottavasti aiempia parin vuoden kämppiämme huomattavasti pysyvämpi asunto, sujui sekin lopulta aika vaivattomasti. Pysyttelimme samalla alueella kuin tähänkin asti emmekä esimerkiksi remontoineet taloa sen kummemmin. Muutto ei siis loppujen lopuksi muuttanut arkea kovin paljoa. Edelleen käymme samassa kaupassa ja lapsilla on tuttu päiväkoti, vaikka oman pihan koko moninkertaistui ja huollettavaa on enemmän kuin aiemmassa rivarissa.No mitäs toiveita sitten ensi vuodelle? Yksi iso muutos on ainakin se, että palaan keväällä töihin – vieläpä täysillä prosenteilla. Mies pitää vuorostaan pari kuukautta isyyslomaa sekä vastaa lastenhoidosta kesälomalla, kun minulle on tiedossa työntäyteinen kesä. Pakko myöntää, että roolien vaihto hieman stressaa. Meillä on ollut hyvin perinteiset roolit perheessämme. Minä olen huolehtinut siivoukset, lasten metatyöt ja ruuanlaitot, ja nyt kuvio pitäisi keikauttaa hetkeksi päälaelleen. Mutta eiköhän se siitä lähde sujumaan.

Kovin pitkäaikaista työpätkää en tähän väliin edes haluaisi, sillä haaveenamme on edelleen saada perheeseemme lisää lapsia. Yhtenä keskeisimpänä toiveena vuodelle 2025 onkin raskaus. Vaikka toisaalta tuntuu, että kuopuskin on vielä ihan pikkuinen, niin itse asiassa, jos meinaisimme päätyä samaan kahden vuoden ja kahden kuukauden ikäeroon kuin tähänkin asti, minun tulisi olla raskaana jo keväällä. Toistaiseksi kuopuksen yöimetykset ovat kylläkin pitäneet huolen siitä, ettei kiertoni ole vielä edes käynnistynyt.

Koska vauvoja ei voi juurikaan ajoittaa, loppuvuosi 2025 on päässäni vähän sumuisa. Joko koko vuosi on keväästä jouluun työntäyteinen, tai sitten valmistaudumme vuoden loppua kohden jo ajatukseen neljännestä lapsesta. Aika näyttää! Mitään muita ihmeempiä suunnitelmia ensi vuodelle ei siten ole. Kuopus kyllä kasvaa koko ajan ja sen myötä on ehkä mahdollista käydä jossain pidemmällä miehen kanssa kahdestaan. Esikoinen jo kovasti toivoi pääsevänsä mummilaan kahdeksi yöksi yökylään, joten ehkä pieninkin voisi mennä kesällä yhdeksi yöksi hoitoon ja me aikuiset viettää pidemmin yhteistä aikaa?

Toki oma työntekoni ja lomien puute voi vähän rajoittaa halua olla kovasti erossa lapsista. Mutta toivoisin, etteivät työt veisi kuitenkaan kaikkea energiaani ja ajatuskapasiteettiani, vaan että vuonna 2025 aikaa ja voimia jäisi panostaa myös perheen yhteiseen aikaan. Onneksi työpaikka ei nyt ole aivan upouusi ja ensimmäinen omalta alaltani, kuten vielä edellisen työpätkäni aikaan. Silloin työ oli kaikessa kiinnostavuudessaan myös todella kuormittavaa. Nyt ainakin yritän rakentaa kestävää balanssia koti- ja työelämän välille.

Yhtenä konkreettisena juttuna haluaisin myös kirjoittaa ensi vuonna aktiivisemmin blogia. Vaikka julkaisin vuonna 2024 joka kuukausi ainakin jotakin, kokonaisuudessaan blogi oli melko hiljainen. Erityisesti muuton yhteydessä tahti hiipui. Tavoite tiheämmästä postaustahdista ei sinänsä sovi kovin hyvin yhteen töiden aloituksen kanssa, mutta toisaalta, kirjoitusrytmini ei ole ennenkään aina korreloinut käytettävissä olevan vapaa-ajan kanssa. Ennemminkin sen kanssa, mitä priorisoin.

Huomaan, että jos en kirjoita juurikaan, ei mieleen myöskään samalla tavalla tule postausaiheita. Esimerkiksi nyt, kun aktivoiduin näiden joulu- ja vuodenvaihde-postausten kanssa, putkahti mieleen heti sivutuotteena ajatus kolmeen muuhunkin tekstiin. Kirjoittaminen siis ruokkii kirjoittamista. Lisäksi blogi on kiva muistokansio elämästämme jo monen vuoden ajalta, joten haluan ehdottomasti pitää rutiinin käynnissä jatkossakin.