Lauantaina menimme kaikessa rauhassa mieheni kanssa ensin parturiin ja sitten hänen vanhemmillaan käymään. Kahvipöydässä istuessamme puhelimeni soi, ja satuin onneksi sattumalta huomaamaan sen, vaikka kännykkä olikin äänettömällä. Luurin toisessa päässä ystävä seurakunnasta kyseli, mihin aikaan olimme menossa erään toisen kaverimme valmistujaisiin ja halusi tietää, voisimmeko hankkia kortin yhteislahjaan. Öö… Siis hetkonen. Voi ei, ne on tänään! O-ou!

Olimme molemmat lahjakkaasti unohtaneet koko jutun. Kutsun tultua kuukausi sitten ajattelin, että merkkaan kekkerit kalenteriin sitten, kun varmistuu, ettei minulla ole enää töitä ja pääsen juhliin. Arvatkaa muistinko – no en. Mies oli onneksi nähnyt valmistuvaa ystävää ilman minua ja ilmoittanut suullisesti, että toki ollaan tulossa. Hänkin oli kuitenkin jättänyt painamatta mieleensä juhlien tarkemman ajankohdan, koska oletti meikäläisen olevan asiasta kartalla, kun kerran varsinainen kutsukin oli tullut minulle.

No, onneksi tämä toinen ystävä sattui soittamaan hyvissä ajoin ja meidät oli kutsuttu kemuihin vasta viideksi. Ehdittiin siis hyvin käydä kaupassa hakemassa kortti ja mennä kotiin asuja valikoimaan. Mutta kylläpä vähän nolotti! Onneksi juhlakalu ei saanut tietää asiasta eikä erittäin suurella todennäköisyydellä lue blogiani. Tästä opittiin taas ainakin se, että vaikka johonkin tapahtumaan olisi vielä hyvin aikaa, se pitää ehdottomasti merkitä muistiin saman tien. Itse asiassa mitä kauempana tulevaisuudessa meno on, sitä varmemmin se ehtii unohtua.

Loppujen lopuksi kaikki sujui hyvin ja juhlissa oli oikein mukavaa. Syötiin herkullisia tarjoiluita, juteltiin seurakuntakavereiden kanssa ja pelattiin Walk the Plank! -lautapeliä. Vaikka ulkona sataa tihutti välillä, terassilla oli mukava istuskella eikä siellä tullut ollenkaan liian kylmä. Oli ylipäätään kiva käydä pitkästä aikaa tällaisissa ”hienommissa” juhlissa, varsinkin, kun tunnelma oli kuitenkin rento ja mutkaton. Viimeisten vuosien aikana tällaisia juhlia ei olekaan juuri ollut. Pari-kolme vuotta sitten omien ylioppilasjuhlieni aikaan todella monet kaverinikin valmistuivat, ja samaten omana hääkesänämme olivat peräti neljän ystävän häät. Kaveripiiri siis valmistui ja avioitui sellaisella joukkorytinällä, että nyt viime vuosina mitään vastaavia kekkereitä ei ole vietetty.

Yllätyselementistä huolimatta varsin onnistunut tapa viettää lauantai-iltaa!

Maanantaina pyörähti tosiaan käyntiin viimeinen kolmipäiväinen kesätyöpaikallani kaupassa, ja tänään, torstaina, työ on vihdoinkin ohi! Fiilikseni on vapautunut mutta myös ristiriitainen, koska vaikka työnteko oli suurimmaksi osaksi kivaa ja mukavaa, olen odottanut sen loppua pitkään ja hartaasti. Varsinaista lomaa minulla ei ennen opintojen alkua ole kuin reilun viikon verran, ja senkin olen ajatellut hyödyntää kirjatenttiin lukemalla. Aikataulullisesti elämäni ei siis muutu välttämättä kovin paljoa rennompaan suuntaan, mutta henkisesti ero on suuri. Vaikka alkukesän kaltaista itkettävää ahdistusta en kokenutkaan enää aikoihin, työ kuitenkin oli tietynlainen jännityksen ja stressin aihe koko kesän. Ja toki iltapainotteisen työn päättyminen on mukavaa siksikin, etten enää joudu jättämään jatkuvasti väliin seurakunnan pienryhmää tai yhteistä vapaa-aikaa miehen kanssa.

Huolimatta siitä, että suuren osan kesää odotin syksyä ja työ tuntui lähinnä pakolliselta, joskin ihan mukiinmenevältä velvollisuudelta, olen tosi kiitollinen työpaikastani. Kesä opetti minulle paljon, ennen kaikkea itsestäni ja epävarmuuden sietämisestä. Näin jälkikäteen todellakin näen, miksi minun oli hyvä olla töissä juuri täällä ja käydä läpi kaikki nämä tunteet. Jouduin kesän aikana turvautumaan Jumalaan ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Kompastuskiveni uskonelämässä on aina ollut se, että yritän pitää langat omissa käsissäni ja porskuttaa omavoimaisesti eteenpäin antamatta Jumalalle tilaa tai mahdollisuutta toimia. Tänä kesänä olen kuitenkin kokenut uudenlaista Jumalan läsnäoloa, turvaa ja yhteyttä. Olen siitä äärimmäisen onnellinen. Kyllä sitä on odotettukin!

Viimeisten työvuorojen lisäksi tällä viikolla ohjelmassa on ollut, ja on tulossa, perheen ja kavereiden tapaamista. Maanantaina kävin siskoni kanssa vanhempien luona koiranpentua moikkaamassa, kun äidillä oli tavallista pidempi työpäivä. Teimme mukavan kävelylenkin koirien kanssa, ja äidin tultua kotiin söimme ja kahvittelimme yhdessä. Otin myös kameran mukaan kyläilylle ja kuvasin hieman sekä koiria että luontoa. Kännykkäräpsyjä tulee nykyään otettua paljon, mutta pennusta ei ollut tätä ennen ollenkaan oikealla kameralla otettuja valokuvia. Eläväisen ja vilkkaan pennun taltioiminen ei ole mikään maailman helpoin homma, mutta sain onneksi pari kelvollista kuvaa otettua. Parhaiten onnistuivat kuitenkin sellaiset otokset, joissa hauva oli minun tai siskoni sylissä.

Tänään menemme mieheni vanhempien luokse, joten koirallemme on taas luvassa lajitovereiden seuraa. Miehen vanhemmilla on peräti kolme koiraa, joista etenkin bernhardilainen on meidän koiramme paras kaveri. Huomenna minulle on sen sijaan luvassa kavereidentäyteinen päivä. Tapaan heti aamusta hyvää ystävääni, ja illalla minun ja mieheni yhteinen kaveri tulee meille. Jo useamman vuoden meillä on ollut perinteenä lauta- ja videopeli-ilta perjantaisin. On kiva, miten parisuhteen kautta olen päässyt tutustumaan ja kaverustumaan myös miehen ystävien kanssa.

Koulukirjoihinkin pitäisi tosiaan tarttua, mutta ehkä annan itselleni pari päivää armonaikaa ja aloitan pänttäämisen vasta ensi viikolla. Onneksi molemmat tentin opukset löytyvät netistä ja aihe vaikuttaa mielenkiintoiselta, joten lukeminen voi olla ihan mukavaakin. Suoritin alkukesästä töiden ohella yhden kurssin kirjatenttinä, mutta silti tuntuu, että kunnon opiskelusta on kulunut ikuisuus. Motivaatiota on siis ainakin ehtinyt kerääntyä – tosin bloggaamisen varjopuolena sanottakoon, että vielä enemmän sitä motivaatiota olisi suunnitella ja kirjoittaa tänne, haha! No, enköhän saa nämä molemmat puuhat sovitettua rinnakkain.