Olen nyt 39. raskausviikolla. Tarkkoina päivinä ilmaistuna viikkoja on takana 38+3 ja laskettuun aikaan on alle kaksi viikkoa. Kävin viime tiistaina neuvolassa, ja seuraava käynti onkin sitten vasta lasketun ajan jälkeen, jos pieni pysyttelee sinne saakka mahan sisäpuolella. Oma terkkarini on pidempään pois, mutta työntekijänä oli sama mukava terveydenhoitaja, jolla kävin viimeksikin. Olen syönyt nyt jonkin aikaa maitohappobakteerien ja D-vitamiinin lisäksi rautalisää ja hemoglobiini oli noussut hienosti. Sf-mitta oli palannut jälleen keskikäyrälle, eli aiempi pudotus johtui luultavasti enemmän mittaajan käsialasta. Painoa minulle on tullut koko raskauden aikana vajaa kymmenen kiloa lisää eli hieman vähemmän mitä aiemmissa raskauksissa.

Vauvan pää oli kiinnittynyt jo hyvin alhaalle ja terveydenhoitaja arveli, ettei raskaus varmaankaan ainakaan kovin paljoa yliajalle mene. Viimeisen viikon-parin aikana oma olokin on hieman muuttunut. Harjoitussupistuksia on alkanut tulla tiheämpään ja vauvan liikkeet tuntuvat jotenkin aivan erityisen selkeästi. Torstai-iltana limatulppaa irtosi hieman, joten uskon kyllä itsekin, että keho alkaa vähitellen valmistautua synnytykseen. Yritän kuitenkin välttää asettamasta turhia ennakko-odotuksia vauvan syntymän ajankohdalle. Esikoinen syntyi päivää ennen laskettua aikaa, joten kun kuopuksen raskaus kestikin melkein viikon pidempään, oli raskasta joka päivä pohtia, että jokohan vauva tänään syntyy. Lopulta keho kyllä varmasti käynnistää synnytyksen juuri oikeaan aikaan. Helpommalla siis pääsee, kun vain elää elämäänsä, suunnittelee ihan rauhassa ohjelmaa myös lasketun ajan jälkeisille päiville ja yrittää päästää irti turhasta arvuuttelusta.

Sen verran vähenevät päivät ja pienet, synnytystä enteilevät merkit ovat kuitenkin minuun saaneet vauhtia, että pakkasin sairaalarepun ja lasten hoitokassin valmiiksi. Ensiksi mainitulle ei toivon mukaan tule tarvetta, mutta jos joudumme siirtymään sairaalaan, on mukana hyvä olla perustarpeet ja vähän vaihtovaatteita. Tein myös listan niistä tavaroista, joita ei ole järkeä sulloa moneksi päiväksi laukkuun odottamaan, mutta jotka on hyvä napata mukaan sitten mahdollisella lähtöhetkellä. Lasten hoitolaukkuun pakkasin samalla metodilla vaihtovaatteet, pyjamat ja vaipat. Hammasharjat, unikaverit, itkuhälytin sun muut täytyy vielä muistaa lisätä kassiin lähteissä.

Olen ollut niin hyvinvoiva, että oikeastaan minua ei yhtään haittaisi olla raskaana vielä muutamaa viikkoa! Synnytyksen osaltakin on kaiken kaikkiaan tosi rauhallinen fiilis. Mies kysyi eilen illalla, eikö minua yhtään jännitä kotisynnytys, mutta voin ihan rehellisesti sanoa, että ei oikeastaan. Tiedän, että pärjään avautumisvaiheen vallan hyvin, ihan niin kuin aiemmillakin kerroilla. Sitten ponnistusvaiheessa luotan siihen, että kätilö on paikalla ja osaa tarvittaessa tehdä vaaditut toimenpiteet. Minulla on jotenkin sellainen fiilis, että synnytän yöllä, mutta toivoisin kyllä, että lapsia ei tarvitsisi herättää kesken unien hoitoon kärräämistä varten. Haluan, että he ovat mummilassa, tapahtui synnytys sitten mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Meillä on sen verran pieni asunto ja itse olen sen verran äänekäs synnyttäjä, että he varmasti muutoin heräisivät viimeistään kriittisimmällä hetkellä.

Joka kerta tämä loppuraskaus tuntuu kyllä yhtä epätodelliselta ajanjaksolta. Tässä sitä elellään ihan normaaliin tyyliin kahden lapsen äitinä, vaikka mahan toisella puolen myllertelee jo periaatteessa ihan valmis vauva. Sitten jonain päivänä, tässä ihan lähiaikoina, hän vain syntyy ja muuttaa kaiken. Kotisynnytyksessä sitä sairaalasta tuttua siirtymäriittiä, kun ensin pötkötellään osastolla ja sitten palataan parin päivän päästä kotiin, ei tule. Vauva saapuu meidän kotiimme ja arki jatkuu periaatteessa ihan ennallaan, vaikka kaikki onkin erilaista.

Meillä ei ollut ihmeempiä suunnitelmia syyslomaviikolle, ja ihan hyvä niin. Maanantaina kävin lasten kanssa ruokakaupassa ja tapasimme kaveriani. Ajaessa kotiin ystävän luota ihmettelin vähän, kun esikoinen nukahti autoon. Niin ei käy yleensä ikinä. No, kotiin päästyämme syy selvisi aika nopeasti: lapsen otsa oli kuuma ja hän oli väsynyt ja itkuinen. Tiistai ja keskiviikko kuluivat siis kotosalla. Aamuisin ja aamupäivisin esikoinen oli pirteä ja hyväntuulinen, mutta iltaa kohden kuume aina nousi ja lapsi oli selvästi väsähtäneempi. Viikon ainoa päiväkotipäivä torstailta peruuntui, mutta pääsimme sentään iltapäivällä mummilaan.

Nykyisellään tällaiset pidemmät, neljän seinän sisälle sairastamaan pakottavat taudit ovat perheessämme harvinaisia. Muistan silti elävästi viime vuoden, kun tilanne ei totisesti ollut sama. Lasten sairastelujen välissä ehti olla aina korkeintaan pari viikkoa. Vaikka periaatteessa halusin pitää esikoista päiväkodissa puolipäiväisesti, hoitopäiviä ei ollut mitään järkeä laittaa kalenteriin vain kolmea per viikko, kun kuitenkin sairastelujen takia kotoilua tuli enemmän kuin tarpeeksi. Itsellä oli jo valmiiksi sellainen asenne, että jos muutamalla eri viikolla on kivaa ohjelmaa, ainakin joku niistä väistämättä peruuntuu. Aina sai laskelmoida, että koskahan seuraava flunssa iskee.

Lasten sairastelukierteen henkisen kuormittavuuden on ehkä tajunnut kunnolla vasta nyt, kun olemme olleet koko vuoden poikkeuksellisen terveitä. Nykyisin sairastumisen mahdollisuus ei oikeastaan edes käväise mielessä suunnitelmia tehdessä. Voin oletusarvoisesti luottaa siihen, että lapset pääsevät päiväkotiin varattuina päivinä ja ystävien kanssa sovitut tapaamiset toteutuvat. Toki perus nuhaa, yskää ja muuta pikkuflunssaa edelleen esiintyy perheessämme. Varsinkin kuopuksella nenä vuotaa syksyisin monta viikkoa putkeen, mutta sellainen nyt on taaperoiden kanssa perussettiä eikä koronavarovaisuuden liennyttyä juuri haittaa normaalia elämää. Minulle raskainta lasten sairasteluissa kun on nimenomaan kotiin jumittuminen.

Tykkään, että kotipäivissä lasten kanssa on aina jotain ohjelmaa, ja sairaana ollessa sellainen ei tietenkään ole mahdollista. Jo pari päivää täyspäiväisesti kotona lasten kanssa ilman mitään aktiviteetteja tai edes ulkoilua tuntuu minulle pitkältä. Vaikka joitain kuumeiluja on sattunut matkan varrelle nyt syksylläkin, taudit ovat olleet tosi lyhyitä eivätkä ole pakottaneet jäämään moneksi päivää neljän seinän sisälle. Lisäksi koska olemme olleet miehen kanssa molemmat töissä, kotipäiviä on jaettu niin, että sairastupien pitäminen ei ole ollut yksinomaan minun vastuullani.

Vielä viime vuoden puolella odotin kauhulla minun ja miehen töiden aloitusta, koska mietin, joutuisiko jompikumpi olemaan koko ajan pois töistä kipeitä lapsia hoitamassa. Ihme kyllä lasten tautikierre kuitenkin stoppasi sopivasti aika lailla vuodenvaihteeseen. Koko kevään ja kesän aikana jouduimme olemaan pois töistä ihan pari yksittäistä päivää. Omat raskauteen liittyvät migreeninikin osuivat pääosin viikonlopuille. Lisäksi kun arki on ollut muuten aika hektistä töiden kanssa, joku yksittäinen kotipäivä muovailuvahojen, taikamaalauksen ja lastenkirjojen äärellä ei tuntunut tippaakaan niin rasittavalta kuin aiemmin jatkuvasti peruuntuneet suunnitelmat.

En lopulta tiedä, miksi sairastelumme loppuivat juuri silloin, kun ne loppuivat. Varmasti vastustuskyvyn kehittymisellä ja tottumisella on ollut iso merkitys. Korona-ajan vauvana esikoinen ei sairastanut ennen taaperoikää oikeastaan ikinä. Sitten, kun hän aloitti kerhon ja päiväkodin, kaikki pöpöt tuntuivat tarttuvan ja aiheuttavan vähintään kolme kotipäivää vaativan taudin. Ainakin oma tuntumani on, että syksy 2021 ja vuosi 2022 oli monille muillekin lapsiperheille hyvin sairasteluntäyteinen.

Väkisinkin tammikuussa hirvitti, alkaisiko kuopuksen päiväkodin aloituksesta samanlainen sairastelurumba. Mutta onneksi ei. Ylipäätään tuntuu, että kuopus on ollut vähemmän kipeänä kuin esikoinen. Hän on altistunut vauvasta asti isosiskolta saamilleen pöpöille, joten vastustuskyky on ollut jo ennen päiväkotia parempi. Lisäksi yleinen ilmapiiri sairasteluja kohtaan on onneksi lieventynyt tässä matkan varrella. Korona-ajan jälkeen kaikki pienetkin yskäisyt saivat perumaan menot ja jäämään varmuuden vuoksi kotiin. Nyt pystyy jo toimimaan sillä tavalla järkevästi, että tokikaan kipeänä ei liikuta ihmisten ilmoilla, mutta hätävarjelun liioittelun on voinut lopettaa.

Mikä tuntuma teillä on, onko lasten sairastelu vähentynyt pahimmasta korona-ajan jälkeisestä tautirysästä?