Ajatukset jo äitiyslomassa

Kahdessa aiemmassa raskaudessani äitiysloman alku ei tarkoittanut oikeastaan yhtään mitään. En edes kunnolla rekisteröinyt, milloin se alkoi, koska arkeni ei muuttunut lainkaan. Esikoisen laskettu aika oli heinäkuussa ja olin silloin opiskelijana. Kesän myötä kurssit jäivät automaattisesti tauolle ja tein muistaakseni kesäkuussa satunnaisia kirjatenttejä, kuten monina muinakin vuosina. Koin olevani ihan tavallisella kesälomalla, en millään äitiysvapaalla. Kuopuksen syntyessä olin parivuotiaan esikoisen kotiäiti, eli silloinkaan elämässä ei tapahtunut mitään muutosta, vaikka Kelasta alkoi pyöriä tilille uusi tuki.

Onkin ollut jotenkin hauska kokea tässä raskaudessa sellainen autenttinen äitiysloman odotus. Tällä kertaa aivoni ovat ohjelmoituneet odottamaan oikeastaan jopa enemmän äitiysloman alkupäivämäärää kuin laskettua aikaa! Tai siis totta kai oikeasti odotan enemmän vauvan syntymää, mutta koska äitiysloma on etappina edessä ensin, huomaan, että kun ihmiset kysyvät laskettua aikaani, meinaan helposti sanoa, että syyskuun lopulla. Vaikka oikeasti vauvaa odotellaan syntyväksi vasta marraskuun alussa.

Mielentilani on valunut nyt syksyn edetessä jo vahvasti kohti äitiyslomaa. Olen laskenut viikkoja ja työpäiviä sen alkuun, vaikka sinänsä kyllä viihdyn hyvin töissäkin. Elokuu oli kuitenkin työpaikalla aika stressaava ja kiireinen, joten mielelläni asetun jo rauhallisempaan tahtiin. Syyskuun alussa työpaikallani aloittikin onneksi uusi työntekijä. Hän ottaa jatkossa koppia tehtävistäni ja olen jo nyt pystynyt delegoimaan jonkin verran hommia hänelle. Oma työkuormani on siis keventynyt mukavasti. Lisäksi olen kerryttänyt kesän kuluessa niin paljon saldoja, että voin pitää perinteisten perjantaivapaideni lisäksi kahdella viimeisellä työviikolla myös maanantait vapaina. Töitä ei siis ihan oikeasti ole enää kovin paljoa jäljellä.

Samaan aikaan, kun ajatuksissa häämöttää parin viikon päässä odottava ”maaliviiva”, en toisaalta ole vielä juurikaan ehtinyt pohtia, mihin äitiyslomakuukauteni oikein käytän. Varmasti luppoaika tuntuu alkuun tosi oudolta! Onhan kokonainen kuukausi omaa lomaa aikamoinen harvinaisuus ja luksus lapsiperhe-elämässä, olkoonkin, että aion toki vähentää myös isompien lasten päivähoitoaikoja. Lyhensin sopimuksen jo lokakuuksi niin, että he ovat päiväkodissa maksimissaan kuusi tuntia neljänä päivänä viikossa. Mutta onhan siinä silti ihan hurjasti aikaa ihan vain itsellekin.

Aion ainakin siivota perusteellisesti (sikäli kun nyt mahan kanssa kykenen) ja tehdä ruokia valmiiksi pakastimeen postpartum-aikaa varten. Vauvan tavarat ja vaatteet täytyy tietenkin järjestellä valmiiksi. Ja voisihan sitä vaikka kirjoittaa blogipostauksia varastoon, päivittää isompien lasten vauvakirjoihin kuulumiset, käydä kävelyillä ja hoitaa kaikkia muitakin kivoja, mutta arjen pyörityksessä usein vähemmälle jääviä askareita. Vointini on aiemmissa raskauksissa pysynyt hyvänä synnytykseen saakka, joten toivon, että pystyn nauttimaan äitiyslomakuukaudesta täysin siemauksin eikä olo käy tukalaksi. Tietysti aikaa on joka tapauksessa hyvä ottaa ihan vain lepäilyynkin.

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Peukaloa imevä vauva ja taapero

Kuopuksemme on imenyt peukaloa pienestä saakka. Yritimme vauvavaiheessa tarjota hänelle tuttia, mutta hän ei ikinä kelpuuttanut mitään niistä, vaikka testailin muutamaa eri mallia. Nelikuisena peukalo oli jo vakiinnuttanut paikkansa. Sitä imeskelemällä vauva sai unen päästä kiinni ja unohti harmit nopeammin. Peukalon suosio ei ole osoittanut hiipumista, vaikka taapero täytti taannoin kaksi vuotta.

En jaksanut silloin vauvavaiheessa stressata peukalon imemisestä, ja mielestäni se olisi ollut aika turhaakin. Eiköhän hän olisi keksinyt keinot siihen joka tapauksessa, vaikka mitä tumppukonsteja olisi kokeiltukin. Pidän tärkeänä, että vauva saa tutustua käsiinsä ja touhuta niillä, joten uskon, että käsien kääriminen johonkin olisi tuonut enemmän hallaa kuin peukalon imeminen. Ja onhan peukalossa paljon hyviäkin puolia! Ikinä ei ole tarvinnut etsiä kadonnutta tuttia tai käydä ojentamassa kesken unien tipahtanutta rauhoittajaa lapsen suuhun. Esikoisen kohdalla muistan, että vielä pitkään yöimetysten loppumisen jälkeenkin pudonnutta tuttia täytyi käydä antamassa kerran-pari yössä.

Vieroittamisen kannalta peukalo on tietysti vähän kimurantimpi imeskeltävä kuin vaikka se tutti. Esikoisen kanssa vain jätimme ensin tutin pois päivistä ja sitten ennen puolentoista vuoden ikää myös nukkuma-ajoilta, ja siinä se. Kun tuttia ei ollut, sitä ei ollut, joten muutaman levottoman yön jälkeen esikoinen sopeutui elämään ilman sitä. Peukaloa ei sen sijaan voi hävittää, rikkoa tai lahjoittaa oravavauvoille. Nyt, kun lapsella tosiaan on se kaksi vuotta ikää mittarissa ja hammaslääkärien ohjenuorat alkavat paukkua, olenkin alkanut pohtia, että miten kummassa tuosta tavasta oikein pääsee eroon?

Perinteisimmät niksit ovat varmasti peukalon peittäminen jollakin sekä pahanmakuiset ruoat. Noh, mies kokeili sipaista sitruunaista kalanmaksaöljyä taaperon peukaloon, ja hän tykästyi siihen niin, että imeskeli peukaloa vain kahta innokkaammin 😀 Apteekissa myytävien, kynsien pureskeluun tarkoitettujen valmisteiden ikäraja on yleensä 3 vuotta, joten niistäkään ei oikein ole vielä apua. Sormen ympärille teipattu laastari tuskin pidättelisi taaperoa yhtään sen enempää, koska paremman puutteessa hän imeskelee vaikka leikkikissansa häntää tai neljää muuta sormeaan. Tämän ikäinen on myös jo aika näppärä repimään kaikenlaiset peittosysteemit irti.

Yllättävää kyllä päiväsaikaan toimivimmaksi peukalonvieroituskikaksi on meillä osoittautunut ihan vain puhe. Taaperolla on tapana sujauttaa peukalo suuhun aina silloin, kun hän keskittyy tarkkailemaan jotakin: esimerkiksi kun luemme kirjaa tai katsomme Muumeja. Olemme alkaneet kiinnittää huomiota siihen, että tekeminen keskeytyy, jos peukalo menee suuhun, ja lasta kehotetaan lempeästi laittamaan peukalo pois. Vaikka välillä imeminen tuntuu käyvän lapselta ihan refleksinomaisesti, tosi hienosti hän on alkanut vältellä peukalon laittamista suuhun. Esimerkiksi automatkoilla ja nukkumaan mennessä hän edelleen imee peukaloa antaumuksella, emmekä ole yrittäneet puuttua siihen. Pikku hiljaa vähentäminenkin vie kuitenkin aina vähän eteenpäin.

Mitään kovin hyvää vieroitusohjetta tai parasta vinkkiä en valitettavasti kuitenkaan pysty ainakaan vielä muiden peukalon imeskelijöiden vanhemmille antamaan. Olisiko siis täällä lukijoissa joku, jonka lapsi olisi imenyt peukaloa? Miten pääsitte siitä eroon ja minkä ikäisenä? Etenkin öisestä peukalon imemisestä vieroittaminen kiinnostaa. Uskon, etten ole ainoa, joka hyötyisi neuvoista!

Perhe Lapset Vanhemmuus