Ruutuaika on asia, josta olen ollut lasten kanssa aina aika tarkka. Esikoisemme aloitti ylipäätään lastenohjelmien katselun verrattain myöhään, säännöllisesti oikeastaan vasta lopetettuaan päiväunet 2 v 8 kk iässä. Edelleenkin pyrin siihen, että arkisin lapselle ei tulisi juuri lainkaan ruutuaikaa. Päiväkotipäivien jälkeen katselemme korkeintaan koko perhe yhdessä 20 minuutin mittaisen jakson Muumeja. Pienemmälle ne ovatkin lähes ainoaa ruutuaikaa, jos satunnaisia perheen yhteisiä leffailtoja ei oteta lukuun. Esikoinen puolestaan saa katsoa lisäksi vapaapäivinä sarjoja sen aikaa, kun taapero nukkuu päiväunia, eli yleensä puolitoista tuntia.

Paitsi ruutuajan määrän, myös sen sisällön suhteen olen melkoisen tarkka. Ajattelen, että tällaisten alle kouluikäisten kanssa on kuitenkin vielä tosi helppo valvoa, millaista mediaa he kuluttavat. Miksi en siis panostaisi siihen, että ohjelmat ovat edes suunnilleen järkeviä ja arvojemme mukaisia? Aiemmin esikoinen katseli aika usein sarjoja YouTube Kidsistä, mutta en pitänyt siitä, että hän pystyi klikkaamaan itse satunnaisia sovelluksen ehdottamia uusia ohjelmia. Nykyisin meillä onkin käytössä vähän erilainen menetelmä: lapselle on ladattuna vanhaan kännykkään iso valikoima jaksoja, joista hän saa pyytää haluamaansa. Puhelimessa ei ole muita sovelluksia ja se on lentokonetilassa, joten valikoitujen ohjelmien ulkopuolelle eksymisestä ei tarvitse kantaa huolta. Ohjelmat ovat peräisin kirpputoreilta haalimistamme halvoista lastenohjelma-DVD:istä, ja lisäksi Kaapoa lapsi saa katsella Yle Areenasta.

Millaisia ohjelmia meillä sitten oikein suositaan? Tiivistettynä voisi sanoa, että sellaisia, joissa on rauhallinen tempo, jotka näyttävät hyvää esimerkkiä ja jotka istuvat arvomaailmaamme. Monet nykypäivän lastensarjat ovat tosi nopeatempoisia. Tehosteet välkkyvät, koko ajan tapahtuu ja ainakin itselle tulee helposti sellainen olo, ettei vauhti ja viriketulva palvele parhaalla mahdollisella tavalla lapsen kykyä rauhoittua ja keskittyä. Vertaa vaikka uusia Postimies Pateja ysärijaksoihin: vanhoissa ohjelmissa saatetaan kuvata sekuntikaupalla, kuinka postiauto ajelee rauhakseeen pitkin tietä eikä taustallakaan tapahdu yhtään mitään. Nykyisissä lastenohjelmissa on sen sijaan tosi vähän mitään ”tyhjiä” hetkiä. Tulee olo, että telkkarisarjojen tekijät eivät luota yhtään siihen, että lasten keskittymiskyky kestäisi ilman jatkuvaa ärsyketulvaa ja juonenkäänteitä.

Vanhoissa ohjelmissa sen sijaan haasteena on se, etteivät ne arvoiltaan aina istu nykyvanhemman standardeihin. Tosi monissa vanhemmissa animaatioissa riidellään, puhutaan rumasti tai jopa mätkitään ja potkitaan toisia. En halua, että lapseni katsovat materiaalia, jossa näytetään jatkuvasti huonoa käytöstä. Vaikka ohjelmassa tuotaisiinkin esiin, ettei ikävä käytös ole kiva juttu, en näe tarpeelliseksi esitellä lapselle erilaisia tapoja haukkua toista tai käyttäytyä kurjasti. Paljon mieluummin näytän lapselle ohjelmia, joissa mallinnetaan jo lähtökohtaisesti hyvää käytöstä.

Vanhojen lastensarjojen jaksot saattavat olla myös aika pelottavia. Olen ylipäätään kautta linjan deletoinut esikoisen ohjelmienkatselupuhelimesta kaikki kivojenkin lastensarjojen jaksot, joissa teemana on pelkääminen tai yliluonnolliset asiat. Ennustus- ja tietyn tyyppiset taikuusjutut eivät sovi kristilliseen maailmankuvaamme, ja pelottavia aiheita käsittelevien ohjelmien olen ainakin meillä havainnut toimivan päinvastoin kuin varmaan olisi tarkoitus. Monestihan ideana on, että sarjan hahmo pelkää vaikka pimeää tai ukkosta ja huomaa sitten, että ei se ollutkaan niin hurjaa. Omasta mielestäni on kuitenkin vain huono idea esitellä lapselle ajatusta, että jokin ilmiö on pelottava. Kun lapsi ei ole itse ennestään kammoksunut kyseisiä asioita, hänelle jää jaksoista mieleen lähinnä se, että oho, pimeässä voikin olla jotain pelottavaa. Pelkojen voittamisen sijaan tällaiset jaksot aiheuttavat siis ainakin meillä vain turhien pelkojen heräämistä.

10 lastenohjelmaa, joita meillä katsellaan:

Kaapo. Neljävuotias Kaapo puuhailee perheensä ja ystäviensä kanssa erilaisia lapsen maailmaan kuuluvia, arkisia touhuja. Jaksot ovat mielestäni positiivisia ja niissä on hyviä opettavaisia elementtejä. Yksi parinkymmenen minuutin jakso jakaantuu useampaan lyhyempään tarinaan. Kaapoja löytyy tosiaan ihan Yle Areenastakin, eli niitä ei ole pakko metsästää suoratoistopalveluista tai kirppareiden DVD-hyllyistä.

Franklin. Franklin on henkilökohtainen lempparini esikoisen telkkarisarjoista. Sarja kertoo Franklin-kilpikonnasta ja hänen perheestään sekä ystävistään, jotka ovat kaikki eri eläimiä. Jaksot ovat opettavaisia, hahmot puuhailevat jotenkin kivoja ja ”perinteisiä” juttuja (paljon ulkoilua kavereiden kanssa ja niin edelleen) ja niissä on mukavan rauhallinen tempo mutta silti kiinnostavat juonet. Franklinissa käsittelee mielestäni tosi hienosti myös vähän syvällisempiä teemoja. Myös Franklin-kirjat ovat kivoja ja meillä on niitäkin useampia kirppareilta hankittuna. Meillä katsellaan niitä jo omasta lapsuudestani tuttuja vanhempia Franklineita, joten uuteen tietokoneanimoituun Franklin ja ystävät -sarjaan en osaa ottaa kantaa. Paitsi sen verran, että vanhat jaksot ovat kyllä paljon kivemman näköisiä visuaalisesti 😀

Muumit. Muumeja katsomme tosiaan koko perhe yhdessä, ja niiden ehdoton plussa on se, että jaksot jaksavat kiinnostaa aikuistakin eivätkä ole liian ennalta-arvattavia. Muumeissa on lisäksi leppoisa tempo, ja vaikka joissain jaksoissa on aika hurjiakin elementtejä, yhdessä aikuisen kanssa katsottuna ne sopivat hyvin jo pienillekin lapsille. Muumi-hahmoilla on mukavan monipuoliset, toisistaan erottuvat persoonat ja ylipäätään Muumien tarinoissa on sellaista mielikuvituksellisuutta ja omintakeisuutta, mitä monissa ”tusinasarjoissa” ei tule vastaan.

Mikki Hiiren kerhotalo. Vanhat klassikko-Disneyt tuppaavat putoamaan ”liikaa väkivaltaa”-kategoriaan, mutta uudehkot Mikki Hiiren kerhotalo -ohjelmat ovat olleet meillä tosi tykättyjä. Sarjan tempo on sopiva ja jaksoissa on panostettu siihen, että huvin lisäksi niistä voi myös oppia jotakin. Kerhotalo-jaksot kietoutuvat aina jonkin ongelman tai pulman ympärille, jonka tutut Disney-hahmot pyrkivät ratkaisemaan. Usein jaksoissa opetetaan tarinan ohella numeroita, muotoja, värejä tai muita hyödyllisiä perustaitoja. Mikin ja Minnin lisäksi ohjelmassa seikkailevat muun muassa Aku, Iines, Hessu Hopo ja Pluto.

Nalle Puh. Puolen hehtaarin metsän nallesta on olemassa vaikka millä mitalla elokuvia ja ohjelmia. Ainakin kaikki ne, joita itse olemme katsoneet, ovat olleet sympaattisia, hyväntuulisia ja usein myös opettavaisia. Perinteisempien jaksojen lisäksi esikoisemme on katsellut Ystäväni Tiikeri ja Nalle Puh -sarjaa, jonka bongasimme alun perin Disney Plussasta, kun meillä oli sinne hetken aikaa tilaus. Niissä Nalle Puhin ja kumppaneiden kaverina häärii Emmi-niminen tyttö, ja ideana on, että Supernuuskijat eli Puh, Tikru ja Emmi ratkaisevat erilaisia mysteereitä.

Maisa. Maisat sopivat mielestäni jo tosi pienillekin lapsille, koska niissä on kiinnostavat, selkeän kirkkaat värit ja jaksojen pituus on vain viisi minuuttia. Hahmot eivät itse puhu, vaan kertojaääni aina välillä toteaa, mitä jaksoissa tapahtuu. Vaikka Maisat rakentuvat hyvin simppeleiden ilmiöiden ja puuhien ympärille, neljävuotiaammekin jaksaa silti edelleen innostua niistä. Myös Maisa-kirjat ovat meillä mieleisiä, vaikka nekin ovat jaksojen tapaan hyvin lyhyitä (ja osassa kirjoja, muistaakseni ainakin Maisa menee elokuviin-kirjassa, mallinnetaan huonoa käytöstä, minkä vuoksi en sitä ole enää kirjastosta lainaillut).

Puuha-Pete. Puuha-Peten sympaattiset savihahmot ja yhteistyötä korostavat tarinat toimivat hyvin jo omassa lapsuudessani ja uppoavat niin ikään neljävuotiaallemme. En itse tiedä hölkäsen pöläystä rakentamisesta tai työkoneista, joten on tavallaan ihan hauskaa, että lastenohjelmassa lapsi pääsee tutustumaan sellaisiinkin teemoihin, jotka eivät muuten ole elämässämme läsnä leikkien tai muiden puuhien muodossa. Uudistettua 2010-luvun versiota Puuha-Petestä emme ole katsoneet, mutta ainakaan ulkoasu tai pari kirjastosta bongaamamme, uuteen sarjaan perustuvaa kirjaa eivät vakuuttaneet. Pitäydymme siis alkuperäisissä.

Postimies Pate. Patekin on varsinainen klassikko, ja etenkin vanhemmat 2000-luvun jaksot ovat mielestäni kivan rauhallista ja hyväntahtoista katseltavaa lapsille. Pikkukylän posteljooni kuljettaa kirjeitä ja paketteja Jessi-kissansa kanssa ja ratkoo samalla postin jakamiseen tai kyläläisten elämään liittyviä pulmia. Uudemmissa jaksoissa meininkiä on enemmän, ja vastaavasti parin 80-luvun jakson kohdalla meinasin jo purskahtaa nauruun, kun juonta ei oikeasti tuntunut olevan yhtään vaan puolet ajasta kuvattiin vain jotain maisemaa tai sitä, kun hahmot menevät jonnekin. Toimivimmaksi on siis meillä todettu 2000-luvun alun Patet, vaikka ei uusissakaan mitään vikaa ole.

Touhulan arvoituksia. Touhulan arvoituksissa on vähän enemmän meininkiä ja vipinää, kun Hessu ja Salli -kissat ratkovat Mato Matalan kanssa erilaisia mysteereitä. Uutisreportteri Luru Lude raportoi tutkimusten etenemistä. Sarja perustuu Richard Scarryn touhukkaaseen maailmaan, joka pyöri telkkarissa jo omassa lapsuudessani. Yksi jakso kestää noin 25 minuuttia.

Palomies Sami. Viimeisenä vielä Palomies Sami, josta esikoisemme tykkää tosi paljon. Omalla listallani Palomies Sami ei pääse kärkikahinoihin, koska jaksot ovat nykysarjojen tyyliin välillä aikamoista hässäkkää ja hahmojen käytöskään ei mielestäni aina ole ihan parhaasta päästä. Mitään kovin huolestuttavaa niissä ei kuitenkaan ole tullut vastaan, joten lapsi on saanut niitä edelleen katsoa, kun ne kerran ovat mieleisiä. Neljävuotiaamme usein leikkii itsekin Palomies Samia esimerkiksi kiipeillessään tai leikkiessään erilaisia hälytystilanteita ja niissä toimimista, eli sen puoleen Palomies Samit ovat ainakin ruokkineet hänen mielikuvitustaan.

Millaisia lastenohjelmia teidän lapsenne katsovat? Olisi kiva kuulla lisää vinkkejä opettavaisista ja rauhallisista sarjoista tällaiselle leikki-ikäiselle!

Esikoisella ja kuopuksellamme on ikäeroa kaksi vuotta ja yksi kuukausi. Nyt meille on tulossa kolmas lapsi, jälleen kerran lähes samalla ikäerolla edeltävään. Tuntuu ylipäätään, että kaksi vuotta on tosi tavallinen ikäero sisaruksille ja ehkä myös se perusstandardi, johon monet tähtäävät. Miltä kahden vuoden ikäero siis on nyt kohta parin vuoden kokemuksella tuntunut, ja miksi päädyimme siihen jälleen?

Voi ehkä arvata, että olemme olleet aika tyytyväisiä kahden vuoden ikäeroon, koska meille on nyt jälleen syntymässä vauva kahden vuoden ja kahden kuukauden välimatkalla edelliseen. Alun perin ajattelin, että kolmannen kohdalla hieman pidempikin ikäero voisi tehdä terää. Kahdessa lapsessa kuitenkin on jo jonkin verran tohinaa itsessään. Taaperonkin kanssa kaikki on kuitenkin sujunut vauvasta asti niin helposti ja mukavasti, että emme kokeneet tarvetta sen kummemmalle tauolle. Itse asiassa jätimme ehkäisyn pois jo aiemmin kuin ensimmäisen lapsen jälkeen, käytännössä heti, kun kuukautiskiertoni ylipäätään käynnistyi. Itselläni imetys pitää kierron poissa melkein vuoden ajan, joten meidän perheessämme kovin paljon kahta vuotta lyhyempi ikäero ei olisi edes mahdollinen.

Kaksi vuotta on mielestäni kiva, lyhyt mutta ei ihan mahdottoman lyhyt väli sisaruksille. Kahden vuoden ikäerolla isompi sisarus on vauvan syntyessä ollut jo pidemmän aikaa taapero. Imetyksen lopettamisesta on kulunut hyvän aikaa, yöunet ovat olleet jo pitkään kokonaisia ja muutenkin edellisestä vauva-ajasta on ehtinyt kulua tovi. Nyt tällä kolmannella kerralla ehdin lasten välissä vieläpä yli puoleksi vuodeksi töihinkin, eli kahden vuoden ikäero on mahdollistanut välillä tauon pitämisen äitiyslomailusta. Vauvavuodet eivät ole alkaneet ihan peräkanaa, vaan välissä on ollut muutakin kuin soseiden syöttämistä ja pikkubodyjen napittamista.

Toisaalta edellisen lapsen ollessa parivuotias elämä pyörii vielä edelleen pitkälti pikkulapsiarjen ympärillä. Ei ole vielä ehtinyt tottua isompien lasten arkeen, vaan vauvameiningit ovat edelleen tuoreessa muistissa. Tarvikkeet löytyvät valmiina kaapeista ja lapset viihtyvät samankaltaisten touhujen parissa. Vauvan kanssa tällä ei toki ole niin paljoa väliä, koska ihan pieni viihtyy useimmiten mukana sylissä, oltiin sitten Hoplopissa tai sisaruksen jalkapallotreeneissä. Iän karttuessa on kuitenkin kiva, kun lapsia yhdistää samanlaiset mielenkiinnon kohteet. Toinen ei haaveile kesälomareissusta Muumimaailmaan ja toinen Lontooseen, vaan samat aktiviteetit uppoavat kummallekin.

Kirjoitin ikäeroaiheesta postauksen ekan kerran jo kuopuksen ollessa kahdeksankuinen. Nyt, kun lapsilla on ikää kaksi ja neljä vuotta, elämä on tietysti jokseenkin erilaista kuin vauvavuonna. Kaksi vuotta ikäerona on silti edelleen toiminut meillä tosi mukavasti. Oikeastaan tuntuu, että nyt kuopuksenkin lähestyessä parin vuoden ikää lyhyen ikäeron edut alkavat tulla koko ajan paremmin ja paremmin näkyviin.

Alkuun oli aika pitkään niin, että esikoinen suhtautui kuopukseen neutraalin välinpitämättömästi eikä yhteisiä touhuja juurikaan syntynyt. Nykyisellään lapset leikkivät jo tosi paljon keskenään. Kuopuksen ollessa pienempi esikoinen touhusi paljon omia juttujaan, joihin nuorempi ei niinkään pystynyt vielä osallistumaan. Nykyisin neljävuotiaan tulee sen sijaan touhuttua huomattavasti harvemmin omia ”isojen” juttuja, koska hän leikkii niin mielellään pikkusiskon kanssa. Toki päiväkodilla on varmasti ollut oma vaikutuksensa siihen, että kotona pienemmän kanssa yhteiset kotileikit sun muut innostavat isosiskoa enemmän. Saahan hän puuhailla ikätasoisia kynätehtäviä, askarteluja sun muuta oman ikäisten kanssa jo päiväkodissakin. Tällä hetkellä parasta on kuitenkin nimenomaan siskon kanssa leikkiminen. Vaikka esikoinen on aina viihtynyt hyvin omissakin puuhissaan, nykyisellään hänen suustaan pääsee paljon useammin lausahdus ”mulla ei oo ketään leikkikaveria”, jos taapero tahtoo välillä puuhailla omiaan.

Toki yhdessä toimiminen aiheuttaa myös paljon kärhämiä. Eniten riitaa tulee tietenkin samoista leluista, kun molemmat haluaisivat juuri sen tietyn. Oman vuoron odottaminen on tässä iässä vielä niin mahdottoman vaikeaa! Ajattelen, että kiistat ovat kuitenkin pieni hinta leikkikaverista ja sisaruussuhteesta. Siskon kanssa leikkiminen on hyvää harjoitusta kaveritaitoihin ja jakamiseen. Sitä paitsi kinastelusta huolimatta koen, että sisaruksen olemassaolo helpottaa silti omaa arkeani huomattavasti. Esimerkiksi kotitöitä tehdessä lapset viihtyvät kivasti keskenään eivätkä kaipaa jatkuvaa aikuisen huomiointia. Joissain tilanteissa kaksi siis saattaa jopa mennä helpommin kuin yksi, ainakin tässä kohtaa.

Erilaisia kausia toki varmasti tässä vuosien mittaa vielä tulee ja menee. En ole tuudittautunut siihen, että tämänhetkinen sujuva yhteisleikki olisi tilanne loputtomiin. Mutta olen silti sitä mieltä, että suunnilleen samaa ikäluokkaa oleva sisarus on tosi kiva asia lapsen kannalta. Tietysti pidemmissä ikäeroissa on omat hyvät puolensa niissäkin – ja jos perheessä on monta lasta, vanhimman ja nuorimman ikäero on joka tapauksessa yleensä useamman vuoden mittainen. Meidänkin perheeseemme tulee nyt samalla myös reilun neljän vuoden ikäero esikoisen ja vauvan välille, kun kolmas lapsi syntyy. Heidän sisaruussuhdettaan on tulevaisuudessa varmasti mielenkiintoista seurata, kun vanhin ymmärtää jo niin paljon enemmän vauvasta ja osaa sanoittaa ajatuksiaan eri tavalla kuin kaksivuotias keskimmäinen. Toisaalta hekään eivät kuitenkaan ole enää vuosien päästä kehityksessään hirmuisen kaukana toisistaan. Kahden vuoden ikäeroissa on se hyvä puoli, että kolmellakin lapsella koko katras sujahtanee jatkossa melko kivuttomasti samantyyppisiin yhteisiin puuhiin.