Kolmas lapsi tarkoittaa useimmiten sitä, että autokuvioita täytyy miettiä uudelleen. Myös meille oli saman tien selvää, ettei nykyisessä farkkumallisessa Kia Ceedissämme mahtuisi matkaamaan viisihenkinen perhe. Kahden selkä menosuuntaan -turvaistuimen kanssa keskipenkillä on naftisti tilaa pienelle aikuisellekin, puhumattakaan, että siihen pystyisi virittelemään vauvan kaukaloa.

Päätimme nopeasti, että ryhtyisimme saman tien katselemaan seitsemänpaikkaisia tila-autoja. Kolme lasta mahtuu kyllä moniin viisipaikkaisiinkin autoihin, joissa vain on täysikokoinen keskipenkki, mutta kaukaloiän päätyttyä kolmannen lapsen tähtääminen keskipenkille tuntui ajatuksena hankalalta. Halusimme myös, että tilaa olisi jatkossa useammallekin ihmiselle. Ainakin tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että lapsilukumme ei välttämättä jää lopullisesti kolmeen. Siksi tulevaan autoon täytyi mahtua vähintäänkin kaukalo, kaksi selkä menosuuntaan -istuinta sekä turvavyöistuin, jottemme ole taas parin vuoden päästä päivittämässä suurempaan.

Autobudjettimme oli melko rajallinen, ehkä ihan maksimissaan 8000 euroa, joten selailimme käytettyjä autoja ja yritimme vähän hahmottaa tarjontaa. Suurimmassa osassa tila-autoja malli on se, että ensimmäisessä takapenkkirivissä on kolme täysikokoista istuinta, joista reunimmaiset täytyy taittaa eteen, jos mielii takimmaisen rivin kahdelle penkille. Kolmen lapsen kanssa viimeistä riviä ei siis edes tarvittaisi, kun selkä menosuuntaan -istuimet voisi asentaa reunaan ja keskelle ja vauvan kaukalon nostaa aina paikalleen toiseen reunaan sitten, kun toinen isommista olisi kiivennyt paikalleen. Yli viittä matkustajaa kyydittäessä turvavyöistuimissa tai ilman istuinta istuvat menisivät takariviin ja keskimmäisen rivin laitimmaisella paikalla olisi jälleen edestakaisin nosteltava kaukalo tai turvavyöistuin.

Haasteena tällaisissa seitsemänpaikkaisissa autoissa näytti kuitenkin olevan tavaratilojen ahtaus. Kaikkien istumapaikkojen ollessa käytössä takarivi vie ison osan takakontin tilasta, jolloin konttiin tuskin saa tungettua vaikkapa kuuden hengen mökkikamppeita. Miehen vanhemmilla oli joskus vuosia sitten ollut Chrysler Grand Voyager, ja sen pohjaratkaisu näytti heti paljon muita malleja näppärämmältä. Grand Voyagerissa on takana ensin kaksi penkkiä ja perällä kolme. Keskikäytävä kuskin ja pelkääjän paikan sekä kahden etummaisen takapenkin välissä helpottaa liikkumista autossa ja tilaa riittää, vaikka matkustajia olisi enemmänkin kuin viisi. Grand Voyagerissa miinuspuoleksi näyttäytyi kuitenkin korkea kulutus eli sen myötä kalliit käyttökustannukset.

Emme ehtineet varsinaisesti tulla mihinkään selkeään lopputulokseen autovalinnan suhteen, kun miehen isä päättikin ostaa meille lahjaksi juuri tuollaisen Chrysler Grand Voyagerin. Aika mahtava yllätys! Lahjaan ei sisältynyt mitään käyttöpakkoa, vaan miehen isä sanoi, että jos emme haluaisi autoa, hän laittaisi sitä ihan mielellään itse kuntoon ja myisi sitten pienellä voitolla eteenpäin. Auto on jo melko vanha ja kilometrejä on kertynyt, mutta toki itselle ilmaiseksi tupsahtava kulkupeli on silti varsin ylenpalttinen yllätys.

Auto on vielä toistaiseksi miehen vanhempien luona, mutta olemme käyneet jo muutamaan otteeseen tutkailemassa  sitä. Pari yllätystä on tullut vastaan, ensimmäisenä se, että keskirivin penkit ovat ns. stow-n-go-mallia ja sujahtavat täysin piiloon lattialuukkujen sisään. Tämä on sinänsä näppärää, mutta ei kovin hyvä ominaisuus lapsia kuskaillessa. Kyseisessä autossa lattialuukkujen päälle ei nimittäin saa asentaa tukijalallisia turvaistuimia. Molemmat selkä menosuuntaan olevat turvaistuimemme täytyisi siis asentaa taaimmaiseen riviin ja vauvan kaukalo sijoittaa keskiriviin. Toinen vaihtoehto oli ostaa toiselle isommista lapsista tukijalaton Britax Two-Way -turvaistuin, jonka pystyy laittamaan keskiriviinkin. Meille hankitussa Voyagerissa isofixit on asennettu keskirivin molempiin penkkeihin sekä taakse keskelle, mutta onneksi meillä olemassa olevista istuimista kaukalo ja toinen turvaistuin ovat joka tapauksessa turvavyökiinnitteisiä. Myös isofixillä tähän asti käytetyn turvaistuimen telakan saa yhtä lailla kiinni turvavöillä.

Testattuamme istuinten asennusta päädyimme ostamaan toiselle lapsista tuon Britax Two-Wayn. Takimmaisen rivin penkit ovat reunoilta melko kaarevia eikä penkkirivi ole kolmen täyden paikan kokoinen, joten kahden lapsen asettelu selkä menosuuntaan vaikutti haasteelliselta. Kyytiin meno on huomattavasti helpompaa, kun toinen turvaistuimista on keskirivissä. Toki se huono puoli järjestelyssä on, että lapset ovat kaukana toisistaan. Varsinkin taaimmaisessa rivissä yksin istuva on kuskin näkökulmasta aika pitkän etäisyyden päässä. Uskoisin, että lapset kuitenkin tottuvat systeemiin nopeasti. Koko perheen voimin pidempiä automatkoja tehdessä toinen aikuinen voi myös mennä istumaan takariviin turvaistuimen viereen, mistä on hyvä näkyvyys kumpaankin lapseen.

Se meillä on vielä pohdinnan alla, jätämmekö alkuperäisen Kian kakkosautoksi vai ajelemmeko jatkossakin yhdellä autolla. Miehen etätöiden vuoksi yksi menopeli on periaatteessa ihan riittävä. Olemme pärjänneet tähänkin asti yhdellä, ja lapsitrioa mahtuu joka tapauksessa kuskailemaan ainoastaan tila-autolla. Kahden auton ylläpito maksaa selvästi enemmän, kun on vakuutusmaksua, taloyhtiön parkkipaikkamaksua, katsastuskuluja ja niin edelleen. Toisaalta bensan kulutuksen puolesta olisi järkevämpää, että mies kulkisi esimerkiksi omiin harrastuksiinsa pienemmällä ja vähemmän kuluttavalla kaaralla, ja me voisimme lähteä sillä aikaa lasten kanssa kodin ulkopuolelle touhuamaan. Kiamme on ottanut jonkin verran osumaa ja takakontti toimii edelleen ainoastaan oman virityksen ansiosta. Kovin suurta summaa siitä ei siis eteenpäin myydessä saisi, vaikka meitä nämä pikkuviat eivät häiritsekään.

Pääasia kuitenkin, että nyt meillä on auto, johon koko perheemme mahtuu vielä vuosia eteenpäinkin! Imuroimme ja puhdistimme tänään koko perheen voimin tila-auton kuosiinsa. Edellinen omistaja ei ollut ollut turhan tarkka auton tyhjennyksen kanssa, ja sieltä löytyikin muun muassa aurinkolasit, AC/DC:n levy, kolikoita ja sekalaista roskaa. Imurin, rätin ja tekstiilipesurin avustuksella autosta tuli kuitenkin varsin hieno. Olen jo päässyt vähän testailemaan Chryslerin ajettavuutta, ja ajaminen on kyllä automaattivaihteiden ja loistavan näkyvyyden vuoksi oikein mukavaa. Ison auton parkkeeraus sen sijaan vaatii vielä vähän treeniä… Onneksi meillä päin täytyy aika harvoin ahtaa autoa taskuparkkiin tai muihin kovin pieniin väleihin.

Viime kesänä esikoisemme potkupyöräili innokkaasti kaikki kävelyreissut koiralenkeille ja puistoon, joten heti lumien lähtiessä kaivoimme tänäkin vuonna pyörät esiin. Sama edellisvuoden potkupyörä oli edelleen varastossa odottamassa. Sen lisäksi olimme kuitenkin ostaneet kolmevuotiaalle jo syksyllä hetken mielijohteesta oman polkupyörän, kun sellainen oli osunut eteen edellisesti käytettynä. Etenkin mies oli heti innokas aloittamaan polkupyöräilyn harjoittelemisen. Itse epäilin, että apupyörät tai se sama tuttu potkupyörä olisivat vielä tämän vuoden ehdottomasti tarpeen, mutta puoliso oli sitä mieltä, että totta kai testaisimme jo itsenäisen pyöräilyn harjoittelemistakin. Ja onneksi oli, koska nyt esikoisemme polkee menemään aivan itse kuin vanha tekijä!

En itse olisi ikipäivänä arvannut, että arka ja rauhallinen esikoisemme oppisi pyöräilemisen näin nopeasti. Hän ei ole koskaan ollut erityisen rohkea tai liikunnallisesti kokeileva lapsi, pikemminkin päinvastoin. Ostimme polkupyörään tangon, jotta vanhempi voisi alkuun tukea liikkeellelähdöissä ja tasapainon treenaamisessa. Apupyöriä emme kuitenkaan heti alkajaisiksi hankkineet ollenkaan. Esikoinen sai hakea pyöräilyyn tuntumaa aluksi sisällä kotona. Toki pientä eteisen ja olohuoneen muodostamaa käytävää pitkin polkiessa ei voida ehkä puhua mistään kovin kummoisesta harjoittelusta, mutta arvelen, että meillä pyörän tuominen sisälle auttoi nimenomaan varmuuden keräämisessä. Samoin olimme toimineet aiemmin myös potkupyörän esittelemisen suhteen. Olohuoneessa vanhemman tukemana polkiessa lasta ei hirvittänyt kaatuminen ollenkaan samalla tavalla kuin ulkona pihalla.

Testailimme pyörää pariin kertaan lyhyesti ulkona. Ainakin minusta tuntui, että lapsi kaipasi aika paljon tukea tangosta pitelevältä aikuiselta pystyssä pysyäkseen. Epäilin, että päätyisimme vielä apupyöräkaupoille. Yhtenä lauantaina, kun itse olin omilla menoilla, mies vei kuitenkin lapset mummilaan pyörän kera ja he treenailivat siellä pitkät tovit ajamista asfaltoidulla, isolla talon ympäri kiertävällä piha-alueella. Ja voitte vain arvata, kuinka puulla päähän lyöty olin, kun kännykkääni kilahti alkuillasta video huimaa vauhtia ihan itse polkevasta kolmevuotiaasta! Minulla ei ollut rehellisesti käynyt mielessäkään, että hän voisi oppia uuden taidon näin nopeasti. Mutta niin hän vain oli lähtenyt polkemaan. Mies oli ensin irrottanut otettaan tangosta esikoisen huomaamatta, ja kun hän oli kertonut lapselle, että hän polki ihan itse ilman isää, oli tyttö innostunut asiasta oikein kunnolla ja halunnut heti harjoitella lisää. Liikkeelle lähdöissä lasta pitää vielä tukea, jotta hän pääsee kiipeämään kyytiin, mutta muutoin tangolle ei ole juuri tarvetta.

Olen todella tyytyväinen, ettemme menneet hankkimaan niitä apupyöriä, koska uskon, että ne olisivat voineet helposti sabotoida tasapainon oppimisen. Jos lapsi olisi tottunut turvautumaan apupyöriin, kynnys ottaa ne myöhemmin pois olisi varmasti noussut korkeammaksi. Tällä metodilla selvisimme muutaman kerran harjoittelulla, ja uusi taito oli jo hanskassa. Tietysti jarruttamista ja esimerkiksi alamäissä toimimista täytyy vielä harjoitella runsaasti, mutta kun peruspolkeminen on hallussa, uskon niiden harjaantuvan kesän aikana hienosti. Edellisvuoden potkupyöräily on tuonut jo hyvän pohjan tasapainoon ja tiellä toimimiseen.

Potkupyörä vapautui nyt siis kuopukselle, mutta hänen osaltaan pyöräilyhommat saavat toistaiseksi vielä odottaa. Vaihdoimme lasta vuotta vanhemman serkun kanssa potkupyöriä päikseen niin, että serkku sai esikoisen viime vuotisen, hieman isomman potkupyörän, ja meidän kuopuksemme serkun vanhan pikkuisen version. Vaihdoksesta huolimatta potkupyörä on kuitenkin vielä liian suuri taaperollemme. Hänen varpaansa ylettävät vain juuri ja juuri maahan, vaikka satula olisi alimmalla asetuksella. Kun jalat eivät yletä kunnolla maahan, on tasapainon treenaaminenkin tietysti hankalaa. Muutaman kerran taapero jaksoi yrittää kotona sisällä potkuttelua, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Toki hän onkin vasta 1 v 8 kk ikäinen, joten pyöräilyllä ei ole mikään hoppu. Jos muutama kaivattu lisäsentti ehtii kesän mittaa hujahtaa jalkoihin, voi hän saada loppukesästä jo ihan hyvät potkuttelut aikaiseksi, mutta katsomme ihan rauhassa, miten asia etenee. Viimeistään vuoden päästä hän pääsee sitten treenaamaan kunnolla pyöräilyhommia.