Vuosikausien hiljaisen vaiheen jälkeen olen alkanut pikku hiljaa löytämään aktiivisen sunnuntaikokouksissa käymisen lisäksi myös palvelurooleja seurakunnasta. Ajattelen, että se on ollut selvää Jumalan johdatusta. Noin vuosi sitten päädyin mukaan seurakunnan uuteen lauluryhmään. Hyvän ystäväperheemme mies otti puheeksi, että seurakunnan musakenttä kaipaisi nuorempienkin panostusta. En ollut ikinä puhunut hänen kanssaan siitä, että tykkään laulaa ja olen harrastanut nuorempana aktiivisesti musiikkia, mutta idea tuntui heti hyvältä ja oikealta. Löysimme mukaan neljä muuta laulajaa, joista yksi toimii myös säestäjänämme, ja eipä aikaakaan kun musiikkiryhmä oli pystyssä.

Olin ennen tätä monta vuotta ajatellut, että olisi kiva palvella jotenkin seurakunnassa – ja salaa miettinyt, voisiko väylä siihen löytyä musiikin kautta. Aiemmin sopivaa ryhmää tai tilaisuutta ei ollut kuitenkaan tullut vastaan, enkä ollut osannut aktiivisesti etsiä sellaista. Vaikka olen musikaalinen, minulla oli aina ollut vähän sellainen fiilis, että en ole tarpeeksi hyvä vetämään ylistystä, ainakaan solistina. Varmaan olo tuli kouluajoista – musiikkiluokalla ja painotuslukiossa joku muu oli aina paljon parempi pianisti ja taitavampi laulamaan. Lisäksi aiemmassa isossa seurakunnassamme musiikkitoiminta oli varsin tasokasta. Se on tietysti hieno juttu, mutta teki kynnyksen siihen, että edes kehtaisi ehdottaa itseään esille, korkeaksi (ainakin oman pääni sisässä).

Uudessa pienessä seurakunnassamme musiikkivastuullisista oli jo pidempään ollut pulaa. Sama muutaman ihmisen joukkio oli pyörittänyt musiikkivuoroja iät ja ajat, ja sunnuntaikokouksissa oli usein menty yhden hengen ”piano ja laulu” -kombinaatiolla. Siinä ei toki ole mitään vikaa, mutta tiedossa oli, että uuteen ryhmään suhtauduttaisiin luultavasti avoimen ilahtuneesti. Koska voitto oli suunnilleen jo se, että joku soittotaitoinen ylipäätään oli säestämässä, ei tuntunut siltä, että pitäisi olla maailmanluokan artisti ylistysvuoroa ottaakseen.

Halusimme samalla tuoda vähän uutta tuulahdusta seurakunnan musiikkikentälle. Aikaisemmin jumalanpalveluksissa kun ei ollut ketään nuoremman polven ryhmää. Tai no, minähän olen kohta kolmekymppinen, ja ryhmässämme aloitti myös yksi viisikymppinen ”henkisesti nuori”. Mutta eläkeläispainotteiseen seurakuntaväkeen nähden ryhmä, jossa on useampia juuri ja juuri parikymppisiä, on kuitenkin joka tapauksessa junioriosastoa! Vaikka ohjelmistossamme on paljon esimerkiksi ihania vanhoja Lauluja Jeesuksesta -vihon lauluja, olemme harjoitelleet monipuolisesti eri tyylisiä kappaleita. Joka ylistyksenvetäjällehän helposti vakiintuu tietyt ”vakiokappaleet” tai -tyyli, joten ajattelen, että ihan jo musiikinvetäjien suurempi määrä monipuolistaa väistämättä tarjontaa.

Alkuun treenasimme suunnilleen joka toinen viikko, välillä viikoittainkin, ja sen jälkeen tahti hidastui harjoituksiin suunnilleen kerran kuussa. Tämän vuoden alusta esiintymiset ja harjoitukset jäivät määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Yksi jäsenistämme oli muuttamassa muualle, yksi lähdössä armeijaan ja minulle syntymässä vauva, joten päätimme suosiolla ottaa tämän kevään rauhallisemmin. Kokonaan ryhmää ei kuitenkaan ole tarkoitus kuopata. Ainakin itse toivon, että voisimme ottaa vielä loppukeväälle ainakin jonkun ylistysvuoron, ja miksei kesällekin ihmisten aikatauluista riippuen.

Kuten sanottu, aikuistumisen ja etenkään perheellistymisen myötä en tosiaan ollut ennen näitä musiikkivastuita palvellut seurakunnassa mitenkään vuosikausiin. Ennen omia lapsia kävin satunnaisesti apulaisena pyhäkouluissa, mutta siinä se. Varsinkin lasten myötä sellainen ”en mä mihinkään voi mennä tai sitoutua, koska perhe” -ajatus tuntui olevan aika voimakkaana omassa päässäni. Ja juu, tottahan neljä alle kouluikäistä rajoittaa jonkin verran sitä, minkä tyyppisiä ja kuinka tiiviitä palvelutehtäviä pystyy toteuttamaan. Mutta paljolti kyse oli myös siitä, etten tiennyt, mikä olisi itselleni luonteva tehtävä tai väylä olla avuksi. Eikä kiinnostustakaan tainnut olla tarpeeksi, niin vaivattomasti asian sivuutin.

Koen, että siirryttyämme isommasta seurakunnasta pienempään motivaatiota palvelemiseen tuli selvästi lisää. Tokihan isoissa seurakunnissakin tarvitaan usein kipeästi lisää vapaaehtoisia, mutta ajattelen, että pienemmässä yhteisössä juuri minun osallisuuteni merkityksellisyyteen kiinnittää enemmän huomiota. Toimeen on myös monesti helpompaa ryhtyä, muun muassa juuri aiemmin kuvaamiani suorituspaineita ajatellen. Isoissa seurakunnissa on helpompi jäädä kävijän rooliin, mutta pienessä seurakunnassa toimitamuotoja ei välttämättä ole, ellei niitä itse laita käyntiin.

Juuri tästä syystä olen nyt aloittamassa kahden muun äidin kanssa jo toista palvelumuotoa seurakunnassamme, nimittäin äiti-lapsipiirejä. Seurakunnassamme on melko vähän lapsiperheitä, oikeastaan aktiivisemmin ainoastaan me kolme. Pyhäkoulu on ollut ainoa tarjolla oleva toimintamuoto lapsille. Sekin on jo toki paljon ja aivan ihana juttu, sillä kun aloitimme seurakunnassa käymisen, pyhäkoulu järjestettiin vain joka toinen viikko, kun monesti lapsia ei ollut paikalla yhtään. Pitkään omat lapsemme olivat ainoat viikoittaiset kävijät, mutta nyt lapsia on usein viisikin.

Aloitimme jonkin aikaa sitten naisten solun, jossa heräsi ajatus, että kun kerran olemme kaikki nyt vauvojen kanssa kotona, miksi emme tapaisi myös arkipäivisin lasten kanssa? Kolmistaan jonkun kodissa kokoontumisen sijaan voisimme siirtää tapaamiset kirkon tiloihin, jolloin ne olisivat avoimia kaikille. Jos ketään muita ei tulisi, voisimme rukoilla ja lukea Raamattua kolmisin niin kuin tähänkin asti, mutta mainostaminen antaisi ainakin mahdollisuuden siihen, että seurakuntaan saisi houkuteltua lisää pikkulapsiperheitä. Monille sunnuntaikokoukseen tuleminen voi olla tietyn kynnyksen takana, ainakin taaperoikäisten kanssa. Kotona perhevapailla olevat äidit saattaisivat kuitenkin kaivata rentoja kokoontumisia uskovien kesken, joihin lapset olisi helppo tuoda mukaan ja heillekin olisi leikkikaveria.

Näillä näkymin olemme siis aloittamassa äiti-lapsipiirit joka toinen viikko. Koska esimerkiksi mitään varsinaista opetusta ei pidetä, kokoontumiset hoituvat melko vähäisillä etukäteisjärjestelyillä. Kolmen naisen voimin pystymme kuitenkin jakamaan, kuka ottaa milloinkin enemmän vastuuta välipalan tekemisestä tai pohtii jotain helppoa touhuiltavaa lapsille. Olen aika innoissani tästä!

Jotenkin nyt viimeisen vuoden sisään keinoja palvella seurakunnassa on siis löytynyt kuin itsestään. Ei ole tarvinnut olla superlahjakas tai ajatella, että juuri tämä on minun kutsumukseni – on riittänyt, kun on ollut aktiivisesti mukana seurakunnan elämässä ja ollut avoin vastaan johdatetuille tilaisuuksille. Ehkä monesti seurakunnassa palvelemiseen liittyy vähän sellaista turhankin ylevää ja kutsumuskeskeistä eetosta. Suurin osa ihmisistä kun osaa tehdä ihan hyvin aika moniakin asioita, kun vain pistää toimeksi.

Palvelustehtävien suhteen hedelmällisempää voi olla, että vain ottaa jonkin homman hoitaakseen, vaikka ei kokisikaan suurta intohimon paloa juuri kahvin keittoon tai kastekaapujen pesettämiseen. Toki palvelutehtävät ovat erilaisia ja vaikka saarnaamisen kohdalla vaatimukset ovat hieman erilaisia kuin lattian moppaamisessa. Noin yleisesti ottaen kuitenkin uskon, että kovinkaan monella perususkovaisella ei välttämättä ole ainakaan alkuun juuri käryä siitä, mikä se oma ”suuri palvelutehtävä” olisi. Silloin parasta on vain tehdä sitä, missä tarve on ja mistä kokee ainakin kohtuullisesti selviytyvänsä. Ihmeellistä Jumalan merkkiä odotellessa käy nimittäin helposti niin, että vuodet vierivät eikä niitä tavanomaisia askareita hoitamaan ilmoittaudu ketään.

Ennen tätä ”aikuisiän aktivoitumistani” olin teininä monta vuotta mukana seurakunnan varhaisnuorten iltojen ohjaamisessa. Ajattelin pitkään, että varhaisnuorisotyö oli minun kohdallani enemmän sellaista ”kiva olla osa nuorten tiimiä näitä iltoja järjestämässä” -hommaa kuin varsinaista osaamisaluettani. En ollut mielestäni järin hyvä hieromaan jutunjuurta 11-vuotiaiden kanssa, ja vetäydyin mieluummin keittiöön porkkanatikkuja pilkkomaan kuin hauskuutin porukkaa hulvattomien tutustumisleikkien muodossa. Näin jälkikäteen pohdittuna ajattelen, että minustakin oli silti tosi paljon hyötyä iltojen ohjaajana. Omia vahvuuksiani oli esimerkiksi tietynlainen struktuurien ylläpito, kuten aikatauluista kiinni pitäminen.

Vaikka varkkityö ei ehkä ollutkaan mikään ensisijainen kutsumuspaikkani, sain siitä kokemuksen palvelemisesta. Oli välttämätöntä, että iltoja vetämässä oli tiimi, ja suoriuduin omasta vastuualueestani ongelmitta. Siinä hetkessä se varmaankin oli juuri sitä, mitä minun kuuluikin olla tekemässä. Samoin voin nyt laulaa ja olla osana kokousten musiikkitiimejä, vaikken olekaan kirkon paras laulaja, sekä olla saamassa pystyyn uutta toimintamuotoa, vaikken haluakaan ottaa opetusvastuita tai ole se luontevin uusiin ihmisiin tutustuja. Vaikka tärkeintä on, että seurakunnassa käydään, jokainen pystyy halutessaan myös olemaan avuksi ainakin jollain pienellä tavalla.

Valeäiti-tilin Hanne kirjoitti taannoin Instagramissa siitä, kuinka heillä isossa perheessä esimerkiksi viikonloppuisin tulee tosi usein jaettua porukkaa ja tehtyä asioita pienempinä tiimeinä. Heillä koko perheen yhteisiä aktiviteetteja ei välttämättä tule päiviin kovinkaan paljoa, vaan jakaantuminen mahdollistaa eri-ikäisille lapsille sopivat puuhat sekä vanhemmille aikaa omiin harrastuksiin ja menoihin. Jäin miettimään tekstiä, koska meidän perheessämme painotus on aina ollut nimenomaan päinvastainen. Meillä asioita tehdään tosi paljon yhdessä koko perheenä.

Asiassa ei varmasti ole mitään absoluuttisesti parempaa tai huonompaa tapaa, vaan eri perheissä toimivat erilaiset käytännöt. Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi me olemme päätyneet hoitamaan arkiset ja ”tylsätkin” menot lähes aina koko perheen voimin. Eihän se nimittäin varmastikaan ihan sattumaa ole, millaisiksi perheen arjen toimintatavat muotoutuvat. Monesti niiden tavanomaisten rutiinien taustalla on syvempiä arvoja tai ajatuksia, vaikkei niitä arjen pyörityksessä niin tietoisesti pohtisikaan.

Ensinnäkin perheemme on erilainen kuin Hannen sen osalta, että vaikka lapsia on molemmilla neljä, Hannen isoimmat ovat jo teini-ikäisiä. Isojen ikäerojen myötä lasten intressit ja mielenkiinnonkohteet eroavat tietysti enemmän toisistaan kuin meidän sakissamme, jossa kaikki ovat alle kouluikäisiä. Tuntuu, että silti aika monissa niissäkin perheissä, joissa on pari lähes samanikäistä lasta, porukkaa jaetaan vähintään niin, että toinen aikuinen on lasten kanssa ja toinen saa omaa aikaa. Ja onhan se kätevää, että kahden aikuisen perheessä koko lapsilaumaa ei tarvitse viedä kerralla mukanaan rautakauppaan, pyörälenkille tai hammaslääkäriin. Joten miksi me sitten menemme ”joka paikkaan” koko perheen voimin?

Esimerkiksi ruokakaupassa näkee aika harvoin lapsiperheitä, joissa mukana olisi lasten lisäksi kaksi vanhempaa. Osa ruuhkavuosia elävistä ehkä tilaa ostokset suoraan kotiin, mutta tyypillistä lienee myös, että toinen aikuinen hoitaa kauppareissun toisen ollessa lasten kanssa. Meillä taas on tapana mennä Prismaankin lähes aina koko perheenä. Toki välillä teen ostokset miehen ollessa töissä, mutta jos suuntaamme kauppaan iltapäivällä, hyvin harvoin homman hoitaa vain yksi aikuinen. En koe lasten kanssa kaupassa asioimista haastavaksi, koska he ovat tottuneet käymään siellä ja osaavat (ainakin useimmiten) käyttäytyä kivasti. Lapset valitsevat mielellään murot, matkaavat kärryn kyydissä sivustoilta kiinni pitäen ja liimailevat tarrat hedelmäpussien kylkiin.

Uskoisin, että iso tekijä siinä, että meillä vapaa-aika vietetään pääasiallisesti koko perheen kesken, on tietynlainen kiireettömyys. Koska olen kotiäitinä, iltapäiviin ei tarvitse juurikaan tunkea ruoanlaittoa, siivousta ja pakollisia arkiaskareita. Ehdin hoitaa ne päivisin sillä aikaa, kun mies tekee töitä. Lisäksi perheessämme sen puoleen lapsilla kuin aikuisillakaan ei ole säännöllisiä, viikoittaisia harrastuksia kodin ulkopuolella. Kun iltapäivät ovat lähtökohtaisesti tyhjiä sitovista suunnitelmista, ajankäyttöä ei tarvitse jatkuvasti optimoida siten, että joku hoitaisi pakollisia hommia sillä aikaa, kun toinen kuskailisi lapsia treeneihin ja niin edelleen. Meillä arki-illat täyttyvät usein esimerkiksi spontaaneista puistoiluista ystäväperheen kanssa tai kirpputorikierroksista. Niille on luontevaa mennä koko perheen voimin.

Osittain kyse on varmasti arvoistakin. Meille mieheni kanssa jo ennen lapsia parisuhteessa ollessa yhteisellä ajalla on aina ollut iso merkitys. Emme juurikaan harrasta mitään spesiaaleja treffejä, mutta olemme aina viettäneet työn ulkopuolisesta ajasta leijonanosan yhdessä. ”Laatuajan” sijaan jaamme sen ihan tavallisen arjen, eikä kummallakaan ole paljoa omia menoja tai harrastuksia kodin ulkopuolella erillään puolisosta. En haluaisi sellaista vanhemmuutta tai parisuhdetta, jossa vuoroa vaihdetaan läpysystä ja kumppanin näkee ehkä illalla ennen nukkumaanmenoa, kun koko päivä on huideltu erillisissä menoissa.

Perheen kasvaessa ja nyt, kun esikoinen alkaa lähestyä kouluikää, olen kyllä välillä miettinyt, että luultavasti tällainen joka paikkaan yhdessä meneminen alkaa väkisinkin vähentyä jossain kohtaa. Mitä enemmän liikkuvia palasia arjessa on, sitä enemmän käytännöllisyys, ajan säästäminen ja menojen eriyttäminen mielenkiinnonkohteiden ja kykyjen mukaan alkaa painaa vaakakupissa. Jo nyt esimerkiksi uima- ja luisteluhallit ovat paikkoja, jonne on kätevämpää suunnata ainoastaan yhden aikuisen ja kahden isomman lapsen voimin. Vauva ja taapero eivät millään voi osallistua samalla tavalla aivan kaikkeen siihen, mikä eskarilaista kiinnostaa.

Siltikään en usko, että ihan hevillä luovumme koko perheen yhteisen ajan painottamisesta. Luovuudella ja soveltamisella monet aktiviteetit ovat mahdollisia eri ikäisillekin lapsille – esimerkiksi pihajäillä pienemmät voivat leikkiä lumileikkejä isompien luistellessa. Oma mielipiteeni on, että kaiken ei myöskään tarvitse aina olla jokaiselle lapselle sitä mieluisinta ja kiinnostavinta touhua. Perhekeskeisyyteen ja ison perheen arkeen mielestäni tavallaan kuuluu se, että välillä tehdään asioita sen mukaan, mitä aikuiset, isot lapset tai pienet lapset haluavat. Muut voivat silloin joustaa ja kestää sen, ettei aktiviteetti ehkä ole se oma ykkössuosikki.

Yhteen hiileen puhaltaminen ja perheaika mielestäni voittaa sen, että kaikki olisi aina mietitty nimenomaan yhdelle tietylle lapselle optimaalisimman ajankäytön mukaan. Vaikka jakautumisessa on varmasti etujakin ja se mahdollistaa kivoja asioita, kuten aikuisen spesiaalia erityishuomiota lapselle ilman sisarusten läsnäoloa, jotenkin koen tärkeänä sen, että pääasiallisesti arjessa me toimimme yhtenä yksikkönä. Kyllähän lapset saisi esimerkiksi ulkoilutettua yhden aikuisenkin voimin, mutta me lähdemme silti mieluummin puistoon koko perheenä kuin jätämme toisen vanhemman kotiin omaa aikaa viettämään.