Vajaa puolitoistavuotiaan kuopuksemme oikea silmä on rähminyt vauvasta saakka. Vauva-aikana erityisesti unilta herätessä silmä oli usein keltaisen rähmän peitossa, ja sitä sai olla yhtenään pyyhkimässä kostutetulla vanulapulla. Nyt vähän isompana keltaista rähmää tulee enää harvemmin, mutta silmän alla on tuon tuostakin vetinen tippa. Varsinkin pakkasella silmää ympäröivä iho kuivuu ja alkaa punoittaa, kun se on niin usein kostea.

Vauvavaiheessa en ollut rähmimisestä mitenkään huolissani. Myös esikoisen silmät rähmivät vauvana, mutta se loppui vähitellen itsestään joskus puolen vuoden iän jälkeen. Oletin siis, että niin kävisi kuopuksenkin kohdalla sitten jossain kohtaa. Aika kuitenkin kului, eikä vaiva tuntunut helpottavan. Vuotamisen määrä vaihteli jonkin verran viikosta toiseen, mutta lievimmilläänkin silmää täytyi pyyhkäistä useamman kerran päivässä. Suurimmalla osalla lapsista rähmiminen loppuu kasvun myötä itsestään vuoden ikään mennessä, joten asialle ei ennen sitä tehdä mitään seurailua kummempaa.

Kun synttärit koittivat ja silmä edelleen vuosi tiuhaan, saimme yksivuotisneuvolan yhteydessä ajan neuvolalääkärille. Hän tsekkasi silmän ja teki lähetteen silmäpolille kyynelkanavan sondeerausta varten. Toimenpidettä odotellessa vierähti muutama kuukausi, mutta lapsen ollessa reilut 1 v 4 kk vanha saimme (melko lyhyellä varoituksella) ajan. Sondeeraus itsessään on varsin simppeli toimenpide, mutta täytyy lapsilla tietysti tehdä nukutettuna. Menimme siksi molemmat vanhemmat mukaan, ja ennen operaatiota taaperon piti paastota.

Mietin vähän etukäteen, mitä pikkuinen paastosta tuumaisi, mutta onneksi lapsi ei ollut siitä millänsäkään. Aamiaisen sijaan annoimme hänelle ohjeistuksen salliman määrän juotavaa, ja hän oli koko ajan aivan tyytyväinen ja pirteä, vaikka ruokataukoa kertyi lopulta 17 tuntia (taapero menee illalla aikaisin nukkumaan ja operaatio oli aamupäivällä niin, ettei aamiaista voinut antaa). Silmäpolilla kävi kylläkin tosi tympeästi sen osalta, että vaikka noudatimme täysin sairaalan lasten nukutusta koskevaa ohjetta, aamun juoma oli sitten kuitenkin jostain syystä lääkärille ongelma. Jouduimme sen vuoksi odottamaan omaa vuoroamme ekstrapitkään ja pääsimme toimenpiteeseen vasta kaksi tuntia myöhässä sen jälkeen, kun kaikki muut perheet olivat menneet edellemme. Jatkossa en siis antaisi ennen nukutusta edes juotavaa, kun siitä voikin joku lääkäri olla eri mieltä sairaalan potilasohjeen kanssa!

Itse sondeeraus sujui kuitenkin tosi nopeasti ja vaivattomasti. Pidin taaperoa sylissä, kun hänelle laitettiin maski ”unikaasua” varten, ja jätin hänet sitten nukkuvana sairaalapedille pötköttämään operaation ajaksi. Hetken kuluttua, kun sondeeraus oli tehty ja lapsi herännyt, henkilökunnan jäsen kantoi hänet  takaisin luoksemme. Odottelimme vielä tunnin verran sairaalan tiloissa, ettei nukutuksesta seuraisi mitään ylimääräisiä oireita. Lisäksi saimme reseptin silmätippoihin, joita laitettiin silmään viikon ajan sondeerauksen jälkeen.

Sondeeraus itsessään onnistui suunnitellusti sen puoleen, että neula meni lävitse eikä mitään erityistä ilmennyt itse operaatiossa. Valitettavasti nyt muutamaa viikkoa myöhemmin voi kuitenkin todeta, että meidän kohdallamme ongelma ei korjaantunut toimenpiteellä. Lapsen silmä rähmii edelleen entiseen malliin. En ole vielä ottanut yhteyttä silmäpoliin, mutta pitäisi kohta soitella sinne ja kysyä, mitäs nyt tehdään. Netistä lukemani perusteella seuraava askel olisi mahdollisesti kyyneltieputkitus. Minusta ajatus vielä uudesta, isommasta operaatiosta lapselle tuntuu pahalta, kun kyseessä on kuitenkin tavallaan niin pieni haitta. Mutta saa nyt nähdä, mitä ammattilaiset ovat mieltä.

Olisihan se sinänsä kiva saada kuopuksen rähmintäsaaga jo päätökseen. Kerran jouduin hakemaan lapsen päiväkodista etuajassa, kun päiväunilta herätessä silmä oli poikkeuksellisen rähmäinen ja sai hoitajat epäilemään silmätulehdusta, vaikka kerroin ahtaumasta ja siitä, että rähmimisen määrä vaihtelee. Kevään lähestyessä ja pakkasten lauhtuessa silmänympäryksen punoitus onneksi yleensä vähän helpottaa. Ja kai sitä vielä jotain hataraa toivoa siitäkin voi elätellä, että vuotaminen loppuisi itsestään.

Aamupalaksi pari palaa leipää, niin kuin aina. Koiraa ulkoiluttaessa kuuntelen BookBeatista Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja -kirjaa. Kun olen laittanut tiskikoneen pyörimään ja vienyt esikoisen avustuksella pyykit telineeltä kaappeihin, lapset keksivät linnoittautua vesikippojen kera saunan lauteita ”maalaamaan”. Minua ei kuulemma tarvita, joten istahdan sohvalle ja luen hetken kirjaston ”vie mennessäs, tuo tullessas”-pisteeltä nappaamaani Meidän perhe -lehteä.

Ennen yhdeksää vien lapset päiväkotiin. Kuopuksen suu menee haalaria riisuessa hetkellisesti mutruun. Kun hoitaja löytää hänelle hyllystä pehmolelun, hän lähtee kuitenkin ihan reippaana tepastamaan Nalle Puhin Kani kourassaan jumppasalia kohti. Esikoinen meinaa saada eteisessä kriisin päiväkotiin unohtuneesta (ja kuulemma hukkuneesta) toppahanskasta, mutta lastentarhanopettaja löytää sen hetkessä lokerosta ja auttaa pukemaan käteen, jotta kolmevuotias pääsee muiden mukana lumeen peuhaamaan. Ajomatkalla takaisin kotiin autossa soi espanjankielinen kristillinen rap.

Kotona avaan koneen, harhailen hetken Instagramissa ja blogeissa, ryhdistäydyn sitten ja avaan Wordin. Täydennän työharjoittelun HOPSia niin pitkälle, kuin mitä tässä kohtaa itse etukäteen pystyn. Eksyn selaamaan paria mielenkiintoista gradua työpareista ja ammatillisesta kasvusta. Syön puuroa, leivän ja puolikkaan mandariinin. Käyn läpi vielä yhden mielenkiintoisen viime hetken lähdekirjavinkkauksen graduuni ja saan ammennettua siitä muutaman osuvan viitteen sekä kappaleen Johtopäätöksiin. Vastaan kännykkään ja kerron puhelinmyyjälle, ettei meillä ole nyt tarvetta kotisiivoukselle. Naputan graduohjaajalle sähköpostia ja lähetän tutkielmani hänelle viimeistä lukukertaa ja mahdollisia viime hetken hiomisia, korjauksia ja kommentteja varten.

Sitten kello on puoli yksi ja yhtäkkiä tämän päivän to do -listalla on enää blogipostauksen kirjoittaminen. Bloggausinto on ollut vähän hakusessa viime aikoina. On ollut vaikea motivoitua taas säännölliseen postaamiseen, kun taukoa on ollut pitkään ja harjoittelun kohta alkaessa en kuitenkaan ehdi kirjoittaa mitään. Tajusin pari viikkoa sitten, etten ole ottanut lapsista kunnollisia valokuviakaan ikuisuuteen. Blogien kuvituksen varjolla on aina muistanut hyvin räpsiä ihan niitä kunnollisia, kasvot näyttäviä kotialbumiotoksiakin. Tavallaan kirjoitettavia aiheita kyllä olisi, mutta on vaikea saada tiivistettyä hajanaisia ajatuksia valmiiksi postaukseksi asti.  Tuntuu, että aina säännöllisin väliajoin pitäisi kirjoittaa asiapitoisempia, aihekeskeisiä tekstejä, eikä aina vain omia sekalaisia kuulumisia. Mutta ehkä pitäisi vain madaltaa rimaa ja tuutata jotain tajunnanvirtaa ulos?

Illalla lasten mentyä nukkumaan liitän tiedostojen syövereistä jonkun vanhan maisemakuvan tekstipätkän eteen, ne sopivat aina tällaisiin epämääräisiin jorinoihin. Ihan sama, vaikkei sitä ole otettu ”Tänään”, niin kuin otsikko julistaa. ”Julkaise”.