Kesäloma pyyhkäisi arkemme ylitse ja päivät ovat olleet viime viikkoina täynnä vipinää. Molempien lasten kanssa kotona olo miehen tehdessä töitä on pitänyt huolen siitä, että päivät ovat olleet hyvällä tavalla täysinäisiä. Sitä etukäteen toivoinkin! Monipuolinen puuhastelu on pitänyt huolen siitä, etten ole ehtinyt tylsistyä. Päinvastoin, viime päivinä menoja tuntuu olleen vähän turhankin runsaasti, minkä vuoksi esimerkiksi tämä blogi on jäänyt aivan hunningolle. Olemme nähneet kavereita, erilaisia juhlia on ollut poikkeuksellisen paljon ja lisäksi olemme ulkoilleet runsaasti. Ja toki myös ihan perus kotityöt ovat pitäneet minua kiireisenä.

Heinäkuun alussa oli kaverini baby showerit, pari viikkoa sitten serkun häät ja tällä viikolla juhlaputken kruunasivat vielä siskon häät sekä esikoisen kolmevuotissynttärit. Varsinainen juhlien kesä siis! Kekkereitä varten olen päässyt myös jonkin verran irrottautumaan lastenhoidosta. Kävin baby showereissa ja serkun häissä ilman muuta perhettä, ja myös siskon häiden ajan mies oli päävastuussa jälkikasvusta. He lähtivät juhlista jo hyvissä ajoin kotiin nukkumaan, kun minä jäin tanssimaan ja viettämään aikaa muiden kanssa. On ollut kiva nähdä, että vauvakin pärjää jo tosi hienosti pidempiäkin pätkiä erossa minusta. Hän on mennyt miehen kanssa nukkumaan ilman mitään ongelmia. Koska yön ainoa imetysherätys on yleensä vasta neljän-viiden aikaan aamulla, ei ole haitannut, vaikka olen viipynyt juhlamenoissani myöhään.

Kenenkään muun kuin meidän vanhempien hoidossa kuopus ei ole vielä ollut, mutta kuun lopulla hän menee varmaankin pariksi tunniksi mummilaan  hoitoon, kun miehen kaverit viettävät yhteisiä kolmekymppisiään. Iltanukutukselle tulen varmaankin itse takaisin, mutta saa nähdä, josko pikkuhiljaa pienempikin voisi alkaa käydä toisinaan mummilahoidossa. Vähän hän kyllä vierastaa väsyneenä, mutta on kuitenkin luonteeltaan selvästi esikoista rohkeampi. Uskon, että hänellä menee mummilassa hienosti.

Ylipäätään vauva on kasvanut tässä kesän aikana kohisten. Hän liikkuu nykyään joka paikkaan hurjaa vauhtia konttaamalla ja nousee taitavasti seisomaan mitä tahansa seinämää vasten. Pikkuneidin uusin bravuuri on vilkuttaminen. Hän heiluttelee hymyssä suin kaikille tuntemattomillekin, etenkin jos saa vastakaikua. Olemme vähitellen yrittäneet lopettaa yöimetystä, ja annan kuopukselle maitoa vain, mikäli hän nousee seisomaan sängyssään ja itkee kunnolla. Viimeisen viikon aikana onkin tullut jo kolme kokonaista yötä, eli edistystä on tapahtunut hienosti. Vauvan tyypillinen maitoiluherätys osuu vasta varhaisaamuun eikä sinänsä häiritse juurikaan yöuniani, mutta sen päättyminen olisi kätevää, jotta saisimme siirrettyä kuopuksen esikoisen kanssa samaan huoneeseen. Eivätköhän ne kokonaiset yöt sieltä ala pikkuhiljaa löytyä.

Esikoinen täytti tosiaan kolme vuotta ja pidimme jälleen meillä kotona kivat pienimuotoiset juhlat. Neiti sai lahjaksi mm. Hoplop-lahjakortin, Lego Friendsejä, leikkipölynimurin (jollaisella hän on tykännyt leikkiä serkun luona), tarroja ja tarrakirjoja. Juhlat olivat päivää ennen virallista syntymäpäivää, joten varsinaisena päivänä otimmekin lahjakortin heti käyttöön ja suuntasimme Hoplopiin huvittelemaan. On hauska seurata, kuinka esikoinen on joka kerralla edellistä vierailua rohkeampi! Tällä kertaa puistossa oli mukavasti vähän väljempää, joten hän uskalsi välillä käydä huvittelemassa niin, että me vanhemmat vain katselimme emmekä enää seuranneet koko ajan perässä. Myös vauva konttaili menemään pitkin lattioita ja hengaili mielellään pallomeressä.

Nyt onkin sitten jäljellä enää yksi viikko lomaa niin, että mies on töissä, ja toinen niin, että pääsemme luultavasti irrottautumaan mökille. Kävimme mökillä jo yhdellä neljän päivän visiitillä tuossa aiemmin, mutta kiva päästä sinne vielä uudemman kerran. Ekalla mökkipätkällämme sää oli tosi sateista ja tuulista, joten sellainen täysipainoinen luontoilumeininki jäi vähän uupumaan. Saimme kyllä ajan kulumaan rattoisasti saunoen, mökin lähipitäjän kirppareita kierrellen sekä yhdessä puuhaillen. Mutta haluaisin vielä päästä mökille niin, että ulkoilu on miellyttävämpää, onhan se kuitenkin mökkeilyn keskeinen pointti. Ainakin mustikkametsälle pitää päästä vielä paremmalla ajalla! Esikoisesta on kuoriutunut varsin etevä marjojen poimija, ja aika hienosti hän malttoi poimia mustikoita kippoonkin, vaikka valtaosa päätyi totta kai suoraan suuhun.

Kahden viikon päästä esikoinen palaakin sitten jo päiväkotiin ja minun on aika alkaa vähitellen orientoitua syksyn gradu-urakkaa kohti. Nyt lomalla opinnot ovat jääneet tyystin sivuun. Koska vauvan päiväuniajat koko ajan lyhentyvät hänen kasvaessaan, yritän varata syksylle ihan konkreettisia pätkiä, kun lapset ovat miehen tai mummin kanssa ja saan uppoutua useammaksi tunniksi kerrallaan opiskeluun. Tavoitteenani on saada gradu ja siihen kuuluva seminaari syksyn aikana valmiiksi, jotta voin sitten keväällä keskittyä työharjoitteluun ja opintojen loppuun saattamiseen.

Nyt sen tein – poistin viikko sitten ihan ex tempore Instagramin ja Facebookin kännykästäni.

Olen viime aikoina havahtunut siihen, kuinka olen jo pitkään ollut riippuvainen somesta ja kännykästä. En ole aiemmin mieltänyt tai myöntänyt jatkuvaa puhelimen vilkuiluani riippuvuudeksi, koska se on niin tavallista. Tuntemistani ikäisistäni varmaan valtaosa käyttää kännykkää yhtä paljon kuin minäkin, eikä nykyisellä digiaikakaudella kännykän selailu aina vapailla hetkillä ole mitenkään poikkeuksellista. Kuitenkaan se, että joku käyttäytymismalli on normaali, ei tarkoita samaa kuin hyvä tai tarpeellinen. Somen seilailu syö aikaa, tekee keskittymisestä vaikeampaa ja vie jatkuvasti ajatukset pois tästä hetkestä.

Olen poistanut somet puhelimesta ennenkin, eli ihan uutukainen kokeilu tämä ei ole. Aiemmin olen kuitenkin luopunut Instasta ja Facesta kuukausihaasteen merkeissä, ja usein käytössä on ollut joku rajaus, tyyliin ”netin kautta saa käydä puhelimellakin katsomassa somesta asiaa x määrän y”. Päätös on tuntunut aina vähän pakotetulta. Sellaiselta, että ”kokeillaan nyt tätä hetken aikaa, että saan vähennettyä kännykän käyttöä, mutta kokonaan en tietysti halua näistä luopua”.

Nyt voin vihdoin sanoa ihan rehellisesti, että kyllä haluan. Haluan luopua sometilien seuraamisesta kännykällä kokonaan ja toivottavasti lopullisesti. Rajoittaminen ei toimi, koska kyseessä on niin automaattiseksi iskostunut tapa ja aivoton rutiini – aina kun on sopiva tyhjä hetki, puhelinta vilkaisee, vaikkei sieltä edes odottaisi löytävänsä mitään. Jos sovellukset ovat olemassa, keksin kyllä aina jonkun syyn, miksi kännykkää on ihan ok nyt nopeasti vähän kurkata. Teen sitä edelleen jatkuvasti, mutta nyt, kun sovelluksia ei ole, on helpompi vain todeta, että ”ai niin” ja laittaa luuri pois. Olla ottamatta sitä mukaan kaikkialle. Tiedän, että vasta, kun oikeasti totun olemaan kunnolla irrallaan somesta, aivojen kierrokset ja jatkuva nopeiden virikkeiden hakeminen vähitellen laantuvat.

En poistanut tilejäni kokonaan, koska koen kyllä, että somesta saa myös paljon hyvää. Siksihän sitä selailen niin paljon ja siksi siitä luopuminen tuntuu niin hankalalta. Tykkään suosikkivaikuttajieni sisällöstä, tykkään pysyä kärryillä siitä, mitä puolitutuille kuuluu, ja tykkään siitä ajatusten vaihdon ja sosiaalisuuden tunteesta, jota somen kautta saa niihinkin päiviin, kun on oikeasti vain itsekseen lasten kanssa kotosalla. Mutta tästedes käytän Instagramia ja Facebookia ainoastaan tietokoneella. Kun sisältöjen selailua varten täytyy ensinnäkin olla kotona ja toisekseen varta vasten käynnistää tietokone, karsiutuu sen tiheys automaattisesti minimiin. Kun some on vain yksi kilpaileva palikka muiden joukossa omalle vapaa-ajalle, se tulee katsottua läpi huomattavasti tehokkaammin kuin silloin, kun se on jatkuvasti saatavilla taskussa. Huomaan jo nyt, että skippaan iltaisin Instagramia tarkistaessani storyja paljon aiempaa useammin, enkä välttämättä halua katsoa kaikkea, ellei aihe ole oikeasti mielenkiintoinen.

Vaikka somessakin on plussansa, haluan mieluummin saada tilalle ne hyvät puolet, jotka voin palauttaa elämääni kännykän orjuudesta luopumalla. Ne tyhjät hetket, kun makaan trampoliinilla ja katselen sinistä taivasta vasten huojuvia vaahteranlehtiä, eikä tarvitse ajatella mitään. Kun istun lasten kanssa ulkona ja puhelin ei ole kädessä tai edes kassissa vaan kotona. Kun herään enkä tarkista, mitä Instagramiin on yön aikana tullut. Kun istun autossa ja vain kuuntelen musiikkia. Kun makaan makuuhuoneessa vauva rinnallani enkä mieti, pitäisikö vastata viestiin. Kun arki ei pirstoudu jatkuvaan nopeiden dopamiinisyöksyjen metsästykseen ja ruudun ylälaitaan ilmestyneiden uusien rinkuloiden kyttäämiseen. Kun kaikkeen ei tarvitse saada jotakin virikettä, vaan voi vain olla.

Lasten kesäloman aloitus on monella tapaa loistava hetki aloittaa somettomuus. Koska kyllähän se on fakta, että usein puhelinta tulee vilkuiltua myös heidän seurassaan. En todellakaan ajattele, että lasten kanssa täytyisi olla koko ajan sataprosenttisen läsnä tai että vanhempi ei saisi ikinä tehdä heidän seurassaan mitään omaa – sehän on ihan mahdoton vaatimus. Mutta ei siitä silti haittaa ole, että yksi häiriötekijä arjesta poistuu. Silloin, kun on vähän tylsää eikä niin huvittaisi rakentaa esikoisen kanssa kymmenettä Duplo-tornia, on niin helppo kaivaa taskusta kännykkä ja sanoa, että ”äiti kattoo täältä nopee yhen jutun”. Kun puhelinta ei ole saatavilla, ajankäyttö on paljon jäsentyneempää. Vanhemman omat hetket ovat selkeämpiä ja muulloin keskitytään paremmin lapsiin jatkuvan edestakaisin seilaamisen sijaan.

Postauksen kuva: Pixabay