Sitä meillä on ollut havaittavissa viimeisen viikon ajan. Esikoinen on ottanut pikkuveljen vastaan hienosti, mutta välillä on niitä hetkiä kun kodissa huutaa kohta kaksivuotias ja sen pikkuveli yhtäaikaa. Tietenkin yhtäaikaa, kukapa sitä yksinään viitsisi. Ja äiti. Äiti huutaa sisäistä huutoa.

Pääosin kaikki on mennyt hienosti. Syöttäminen on sellainen hetki kun koetellaan niin äidin kuin esikoisenkin hermoja. Pikkuinen ei tosin siitä häiriinny vaan ruokailee tyytyväisenä. Esikoinen unohtaa kaikki käytöstapansa, tottelevaisuutensa ja löytää tiensä kaikkille niille laatikoille ja paikkoihin joista on ollut sopimus pysyä poissa. Myös yläkertaan karkaaminen äidin kielloista huolimatta on melko pop. Onneksi pikkuinen ei ole tunnin välein syövää sorttia….

Ensimmäisellä kerralla kun esikoisemme näki vauvan syömässä, hän hellästi (ihan tosi, vaan hellästi) tuuppasi vauvaa poispäin minusta ja sanoi hämmentyneen kuuloisena ”ei”. Luonnollisesti olen selittänyt että vauva juo maitoa äidistä, se on vauvan ruokaa. Veljen vihulainen tulee syödessään vaan ihan liian lähelle MUN äitiä! Tänään isosisko höpötteli aamupäivällä niitä näitä ja yhtäkkiä totesi ”Äiti syöttää. Vauva haukkaa äitiä.” Nauratti kyllä kovasti, selitin ettei vauva haukkaa äitiä vaan imee äidistä maitoa, ihan samalla tavalla kuin sinä syöt tuttia.

Esikoisen ensimmäinen flunssa näin 1v 10kk ikäisenä on jo sinänsä loistava saavutus, mutta ajoitus ei olisi voinut olla huonompi. Sen yhteydessä hän on alkanut huutaa öisin kuin pistetty pikkuporsas. Huuto ei lopu edes silloin kun saavun paikalle lastenhuoneeseen (aaaaarrrrrgggggggghhh!). Luulenpa että flunssa yhdistettynä pikkuveljen syntymään on luonut meille yöhuutajan. Kaiken järjen mukaan yöhuutajan luulisi olevan tässä perheessä se puolimetrinen pötkylä, mutta ehei, se rooli onkin jaettu jollekin toiselle. Toivon että tämä roolihahmo kirjoitetaan mahdollisimman pian ulos näytelmästämme.

Lisäksi tutista on tullut esikoisen päiväkapistus. Olemme siirtyneet jo yli puoli vuotta sitten siihen että tuttia käytetään vain nukkumaan mennessä. Nyt tutista ei haluta luopua ollenkaan. Ok, pikkuvikoja ja varmasti ohimenevä vaihe, eikä mitenkään vakavaa. Enemmänkin harmittaa pottaharjoittelun totaalijäätyminen. Kukapa sitä nyt tässä vaiheessa haluaisi olla suuri, kun olisi niin mukavaa olla pieni.

Pikkuinen on varsinainen unikeko. Silmiä ei juurikaan näytellä, paitsi sitten illalla kun sisko on mennyt jo nukkumaan. Sitten ollaan vähän aikaa hereillä ja ihmetellään toisiamme. Pikkuinen katsoo tarkasti ”ahaa, sä näytät tolta!”. Suu menee sellaiseen asentoon että voisi kuvitella pikkuisen sanovan, ”oooo”.

Tänään pikkuinen on kahden viikon ikäinen. Kuvittelin että vauva olisi enemmänkin hereillä, mutta hänpä ei tunnu edes häiriintyvän mistään. Ei siitä että häntä puetaan ja riisutaan, tai siirrellään paikasta toiseen. Hän vain nukkuu.

Mutta odottakaapas kun tulee nälkä! Sitten kyllä näkyy ja kuuluu että meidän kodissamme on uusi asukas. Muuten se saattaisi kyllä jäädä muilta huomaamatta. Selkeästi on peritty isältä sellainen nälkäkiukku, että maailma on kyllä ihan hirvittävän surkea paikka jos ei saa ruokaa JUST NYT! Syömisen jälkeen sudesta kuoriutuu lauhkea pikku lammas, eikä kiukusta tai elämän pilallisuudesta ole enää tietoakaan.

Vaikka pikkuinen nukkuukin suunnattoman hyvin, ei äiti ole silti nukkunut loistavasti viime viikon aikana. Vauva ei juuri öisin herättele, yhden tai korkeintaan kaksi kertaa. Mutta isosisko on potenut elämänsä ensimmäistä (!!) flunssaa ja joka yö kuuluu ”ÄITIIII, ÄITII, ÄITIIIIIIII, köh köh köhöhöhöhö köh köh, ääääÄÄÄÄÄÄÄÄ”. Niinpä äiti on valvonut isosiskon vieressä, syöttänyt välillä vauvaa ja sitten kuulostellut yöllä yksin onko lapsilla kaikki hyvin. Siitä huolimatta melko pienillä silmäpusseilla mennään (vielä).