Viime viikolla aloittamani paasto kääntyi heti kättelyssä uusille kierroksille. Alkuperäiset paastotavoitteeni olivat puhtaasti henkistä sorttia. Kuin salaa niiden rinnalle nousi pian myös toisenlaisia ulottuvuuksia. Päätin yrittää paastota myös kemikaaleista.

Periaatteessa olen aina pyrkinytkin välttämään turhia kemikaaleja. No, ainakin ajatellut niiden osuutta elämässäni, jos se nyt mitään auttaa. Mutta toisaalta, tottahan haluan olla nätti, tässä ajassa ja hyvältä tuoksuva. Ajatukseni ovat kuitenkin silloin tällöin seisahtaneet esimerkiksi seuraavanlaisten mietteiden äärelle:

• Jos lääkkeitä voidaan annostella laastareilla, mitä kaikkea kehooni imeytyykään sinne tänne levittämistäni voiteista?
• Ihollani on aina jossain kohtaa jotain ainetta; kasvovettä, puuteria, poskipunaa, deodoranttia, rasvaa… Kuormitus on siis taattu ja erittäin non-stop.
• Jos käytän päivittäin vaikka kymmentä kosmetiikkatuotetta, kuinka törkeän monta erillistä kemikaalia niistä jatkuvasti imeytyy kehooni?
• Jos uusi sohvamme on käsitelty homeenestoaineilla, miten se käytännössä siitä irtoaa? Hengitämmekö sitä koko perheen voimin? Vai valelemmeko sitä iholle sohvalla kölliessämme?
• Kuinka paljon petivaatteisiimme jää jäämiä pyykinpesuaineesta tai vaikka tyynyllä lepäilevän kuontalon hiuslakasta. Kuinka paljon näitä aineita mahtaa olla poskieni hipiällä aamutuimaan?

Ensimmäisessä kuvassa on normipäivänä kauneudenhoitoon käyttämäni tuotteet. Jälkimmäisessä kuvassa on ’minimipäivän’ paastotuotteet, eli ne, joita ilman en voi elää. Näin rankan luokan kemikaalipaaston mahdollistaa käytännössä se, että työpisteeni on tällä hetkellä kotona. Minun ei siis tarvitse aamulla rientää toimistolle heleänä ja ruusuntuoksuisena.

Mutta mutta! En millään tahtoisi uskoa, että kemikaalipaasto on synonyymi rumalle ja epäheleälle. Huomaankin, että ulkonäköön täytyy nyt suhtautua erilaisella, sellaisella vähän avoimemmalla ja hippimäisellä tavalla. Esimerkiksi itselläni pidempi hiusmalli vaatii vähemmän hiustenlaittotuotteita. Pitkä kuontalo voi olla pesun jälkeen niine hyvineen valtoimenaan tai sykkyrälle vedettynä. Jos iho on hyvässä kunnossa, se on heleä ilman ylimääräisiä pakkeleitakin (kuten juuri eilen kirjoittelinkin). Kuivaa ihoa taas voin koittaa kostuttaa sisäisesti: juomalla riittävästi ja pitämällä huolta hyvien rasvojen saannista ruuasta.

No mutta siis: huomaatteko, että jälkimmäisestä kuvasta puuttuu myös dödö? Sanotteko, että ei ole todellista!? On se! Jätin pois myös dödön! Ja tiedättekö mitä? Ensimmäiset päivät haisin kuin rankkitynnyri. Tuoksuin todella, todella, todella epäelegantilta. Olin vähällä luovuttaa. Ei kai Herra Pippuriltakaan voi vaatia ihan mitä vaan. Mutta hän pysyi sitkeänä. Ja niin minäkin. Kävin suihkussa ja vaihdoin jälleen puhtaat vaatteet ylle. Ja mitä ihmettä? Haju loppui.

Hikiepisodi on niin mielenkiintoinen juttu, etten oikein tiedä, minkälaisia kysymyksiä sen suhteen esittäisinkään. Ja kelle edes. Mutta wau. Käytännössähän on niin, ettei hiki haise, vaan iholla olevat bakteerit, jotka hajottavat hien valkuaisaineita. Auttaa, että kainalot ovat puhtaat. Myös tietyt paidat haisevat. Auttaa, että nekin ovat puhtaat ja mieluusti puuvillaa. Näin olen havainnut.

Kemikaalipaastollani ei ole mitään suurempia tavoitteita tai odotuksia. Suhtaudun siis uteliaan avoimella mielenkiinnolla. Pyysin Herra Pippuria sanomaan, jos haisen. Hänellä on tarkka nenä ja dödöpaasto voi kariutua aika pienestäkin. Tuntuu kuitenkin yllättävän miellyttävältä olla näin sangen herttaisen naturelli, oh la laa!

Katsotaan, mihin tämä johtaakaan. Lempeää perjantaita, pupuset!

-Pernilla-