Kaikki mikä ei tapa vahvistaa. Viimeisimmästä koettelemuksesta on selvitty niin henkisesti kuin fyysisesti yllättävän hyvin. Ehkä tämä kokemus tekee minusta sitten jollain tapaa vahvemman; kun kerta tästäkin on selvitty, niin ehkei ne pienet vastatuulet kaada minua jatkossakaan.

Perjantaina sain itkuni itkettyä miehelleni. Siinä purkautui varmasti se suru, jonka sain työpäivän ajaksi kätkettyä sisääni. Lauantai aamuna syvää huokaisten asetin itseeni kohdun supistukset laukaisevat tabletit, ja jäin odottamaan tulevaa. Kipuja osasin odottaa, mutta kivun voimakkuus kuitenkin osasi yllättää. Sairaalasta ei ihan turhan takia annettu panacodeja matkaan.. Itse ”tyhjentymisen” olin ajatellut dramaattisemmaksi kokemukseksi. Käytännössä se oli vain plumps pönttöön ja ajatus, että sinne se meni. Seinän takana lapset riiteli samanaikaisesti jostain tietokone pelistä ja mies oli rakentamassa autotallia. Kipujen ollessa pahimmillaan mietin kyllä kieltämättä, että eikö sitä prkl edes tässä kohtaa saisi olla rauhassa… Mutta tästäkin huolimatta selvisin tästä kunnialla, ja sunnuntaina aamulla olin jo reippain mielin jumpassa (hieman kyllä mietitytti kuinka hyvin vuodan loikkiessani siellä, mutta vuoto pysyi aisoissa). Jälkivuotoa on edelleen kuukautisvuodon verran, ja kyllähän sitä pitäisi vielä jonkin aikaa tullakin… Ja saakin luvan vuotaa kaikki rieppeet pois! Uuteen yritykseen en kiirehdi, mutta aiemmista epäilyistä huolimatta en lykkää vauvahaaveita hyllyn perälle vaan haaveet ja vauva tulee sitten kun niiden aika on – kunhan nyt ei taas vuosikausia joutuisi odottamaan!

Kiitos kaikille tsemppiviesteistä ja myötäelämisestä! Jos jaettu ilo on paras ilo, niin jaettu suru on puolestaan helpompi kestää <3

Itselläni tämän(kin) kaiken jälkeen päässä soi Jani Wickholmin biisi siivet. ”Kuinka paljon siivet maksaa, ei niitä rahalla voi ostaa. Haavoilla kai ne ansaitaan, kun uskoo melkein mahdottomaan…” -Eiköhän näillä kaikilla haavoilla ole ansaittu jo kyllin kantavat siiveet, niin vahvat että niillä kannattaisi jo toisenkin ihmisen, oman pienen ihmisen <3

Miten sen nyt sanoisi… Se oli siinä. Näinhän tässä kävi. Kyllähän minä sen tiesin. Olisihan se pitänyt arvata. Niimpä tietysti. Loppu, finito, the end. Se siitä raskaudesta. Keskeytynyt keskenmeno. Niin siinä kävi. Huoh.

Eilen aamulla olin vielä toiveikas, mutta iltaa kohden oloni muuttui. En vain tuntenut enää olevani raskaana. Tissit aristavat kyllä, mutta muuten olo oli erilainen. Osasin siis valmistautua tämän päiväiseen ultraan, tietysti kaikesta huolimatta toivoin parasta. ”Valitettavasti näyttää siltä, että kyseessä on keskenmeno. Kasvua ei ole tapahtunut viime viikosta. Raskaus on keskeytynyt raskausviikolla 6+0”. Siinä sitä sitten maattiinn jalat levällään. Huuli ei väpättänyt. Itku ei tullut. ”Uudelle yrittämiselle ei ole estäitä, kunhan vain raskaushormoni on laskennut alle sadan. Ja koska tilanne on se, että tulit raskaaksi ja alkio oli kiinnitynyt oikeaan paikkaan, ei huhtikuuksi suunnitellulle leikkaukselle ole tarvetta – ainakaan tässä vaiheessa. Mikäli raskautuminen viivästyy, katsotaan tilanne uudelleen. Nämä ovat todella yleisiä, joka viides raskaus päättyy näin”. Viereisestä huoneesta sai tyhjennystä varten tarvittavat lääkkeet. Verikoe raskaushormonin määrittämiseksi kolmen viikon päähän. Kontrolliaika naistentautien polille puolen vuoden päähän. Kiitos ja näkemiin.

Miltä nyt tuntuu? Harmittaa ja surettaa. Huomenna olisi kuitenkin ollut jo rv 8+0 JOS kaikki olisi mennyt hyvin. Mutta ei mennyt, niin ei parane jäädä jossittelemaan. Itku ei ole tullut vieläkään, hammasta purren yritän selvitä tästä työpäivästä ja sitten lähden kotiin. Itku tulee varmasti siellä miehen halatessa. Noh, itku meinaa tulla jo sitä miettiessä. Pääpiireittäin kuitenkin olen asian kanssa ok, tai siis niin ok kuin asian kanssa voi olla. Tuo tyhjennys on vielä edessä, ja se rassaa mieltä tällä hetkellä ehkä eniten. Sen jälkeen ei auta muu kuin pysähtyä ja antaa itselleen sekä keholle aikaa valmistautua uusiin haasteisiin.

Kyllä tämä tästä.