Viime viikot ovat olleet yhtä myllerrystä, joten raskausasiakin on jäänyt taka-alalle. Näin on ehkä hyväkin, ei ole tullut liikoja stressattua. Kaikesta muusta on sen sijaan saanut stressata; toissa viikolla pläjäytettiin päin naamaa tieto yt-neuvotteluista, jotka koskettavat eniten juuri meidän tiimiä, osalta loppuu työt ja osalle tapahtuu jotain muuta, mitä vielä ei tiedetä (ärsyttävä epätietoisuus!!!). Tähän samana soppaan olimme juuri sopineet mökkikaupoista (ja luonnollisesti lainakuvioiden kanssa oli kauhea säätö), ja tämän asian kun yhdistää siihen, että kohta ei mahdollisesti ole töitä… Ja tähän kaikkeen muutoksen maailmaan kun yhdistää vielä tämän raskauden, niin huh ja huh!

Tällainen kaaos on siis pyörinyt päässäni. Makoilu OMAN mökin riippumatolla teki tehtävänsä, ja (lähes) kaikki stressit ja murheet haihtuivat taivaan tuuliin. Asioilla on tapana järjestyä, uskotaan siihen!

Muiden huolien hälventyessä on ollut aikaa taas miettiä raskautta. Jos väittäisin etten olisi yhtään huolissani, niin valehtelisin. Mutta jonkinlainen huoli kuulunee asiaan. Eilen oli ensimmäinen neuvola. Voi miten se jännittikään. Meinasi alkaa itkettämään saman tien, kun istuin sinne penkkiin ja näin sen äitiyskortin pöydälle. Minun äitiyskortti! Selvisin kuitenkin käynnistä ilman kyyneleitä ja mukaan lähti nippu materiaalia. Seuraavaksi nt-ultra kolmen viikon päästä. Ihan jees fiilis jäi, mutta edelleenkin on himpun verran vaikea sisäistää tätä raskautta. Onko se tottakaan? Ehkä myös pelottaa tottua ajatukseen, entä jos kaikki ei menekkään hyvin? Kaikki on kuitenkin kunnossa, sydän äänet kuultu, ei vuotoja, oireitakin löytyy vaihtelevasti… Nyt vain pitää uskoa parhaaseen tässäkin asiassa.

Näin viime yönä ihanaa vauvaunta. Minulla oli oma pieni vauva sylissä ja olin äärimmäisen onnellinen. Voi miten kaipaankaan sitä pientä <3

8+6

Siitä tuli mieleen lähinnä elohiiri. Siellä se muljusi epämääräisesti. Jännää. Mieleen jäi lähinnä ajatus, että miten jollain niin pienellä voi olla jo sydän? Miten minun masussa voi sykkiä hurjaa vauhtia tuo pienen ihmisen alun pieni sydän?

Hyviä ultrauutisia eiliseltä siis. Syke löytyi ja koko vastasi viikkoja. Huoh. Minusta taitaa siis todellakin tulla äiti! Ajatus on edelleenkin jokseenkin vieras vaikka tätä on haluttu ja odotettu jo pidemmän aikaa. Ehkä se tästä selkeytyy. Ja kyllähän tuo sykkivä sydän sen verran toi sitä konkretiaa, että varmasti tähän ajatukseen tottuu. Myös ensimmäinen kuva meidän lapsesta kulkee nyt rahapussissa <3

Vahvavasti vaikuttaa siis myös siltä, että tuleva äitienpäivä on viimeinen äitienpäivä jolloin en ole äiti. Äitienpäivät ovat olleet minulle todella ahdistavia. Jotenkin se ulkopuolisuuden ja tyhjyyden tunne korostuu. Ensi vuonna minäkin saan vihdoin tuntea ylpeyttä siitä, että minä olen äiti. Kuulun isoon ryhmään nimeltään äidit.

Onnea kaikille meille tuleville äideillä!!! Ja isosti jaksamista ja voimaa heille, jotka edelleen kärsivät lapsettomuudesta <3

POKS 7+0