Kahvitauolla voivottelin taas tätä työmotivaation puutetta. ”Onhan se loman jälkeen vaikea saada työvirettä päälle”, työkaverit lohduttelivat. Nyt mennään jo kolmatta viikkoa loman jälkeen. Kuinkakohan pitkään voi vedota tuohon loman jälkeiseen alkukankeuteen? Omalla kohdallani on käynyt myös niin, että siihen on vedottu vielä joulun aikoihin… Silloin tilanteeseen ei löytynyt muuta lääkettä kuin työpaikan vaihto. Ehkä kärsin kroonisesta työmotivaation puutteesta, tosin taidan kärsiä myös ihan yleisen motivaation puuttesta…

Pohdiskellessani todellisia syitä tähän motivaatio pulaan, huomaan käyttäväni suuren osan energiastani pyöritellessäni päässäni ajatuksia jotka eivät liity mitenkään työntekoon. Päähän on voinut jäädä pyörimään edellisillan keskustelu lapsipuolieni kanssa siitä, että kuulunko minä perheeseen vaiko en. ”Äiti sanoi ettet ole perhettä koska et ole synnyttänyt meitä”. Vaikka kuinka yritän sivuuttaa asian ja antaa sen mennä toisesta korvasta ulos samantien, niin silti palaan miettimään asiaa uudelleen ja uudelleen mielipahaa, kiukkua ja turhautumista tuntien. Ja koko homma ihan turhan takia, olenhan minä perhettä! Piste. Toisena hetkenä saatan alkaa pohtimaan kesken työnteon, että pitäisikö raskautumista ajatellen petipuuhien jälkeen jäädä makoilemaan jalat kohti kattoa… Ja ei kun google laulamaan! Yllättäen sitä uppoutuu pidemmäksikin aikaa lukemaan näitä ristiriitaisia enemmän ja vähämmän tietoon perustuvia kommentteja aiheeseen liittyen. Samalla saatan muistaa nivusessa olevan kivun, ja päätän kirjoittaa hakusanaksi nivusen kipu. Ja kuinka onkaan, luen tämän olevan mahdollinen alkuraskauden oire ja jään lukemaan aiheesta enemmän. Tämän jälkeen jään pohtimaan ja haaveilemaan, että josko nyt vihdoinkin… (unohdan kokonaan, että olen todennäköisesti pari päivää sitten revähdyttänyt nivusen pelatessani sulkapalloa). Ja sitten huomaan, että kappas, kello onkin jo sen verran että pitää lähteä hakemaan lapsia päivähoidosta, tai mikäli on ”lapseton päivä”, totean ajatuksen olevan joka tapauksessa niin kaukana työnteosta ettei siitä kuitenkaan tule enää mitään, joten on parempi lähteä kotiin ja yrittää paremmalla onnella huomenna. Kunnes sitten seuraavana päivänä töihin tullessa sauhu nousee päästä jo valmiiksi, kun kukaan ei muistanut ilmoittaa minulle, että pojat viedäänkin mummolleen eikä päiväkotiin… Ja eihän siihen kiukkuun auta muu kuin suklaa, jota ostaessani eksyn matkan varrella oleviin vaateliikkeisiin. Töihin tullessa onkin jo puolet työpäivästä kulunut ja iskee stressi kun ei ole saanut mitään aikaiseksi ja eihän sitä stressaantuneena siitä työnteosta tule taas yhtään mitään. Huh ja Huh!

Niin, ja luonnollisesti kirjoitan myös tätä blogia työaikana, tosin tällä menolla saatan joku päivä huomata ettei minulla enää ole työpaikkaa… Täytyy kuitenkin todeta, että kyllä minä niitä töitä kuitenkin teen ja olen välillä jopa tehokas… Sitten kun vain saan sen työmotivaationi kohdalleen näin loman jälkeen 🙂