Erilainen nainen

Sain tietää 15-vuotiaana, etten ole normaali. Minulla ei ole kohtua. Minulle ei koskaan tule kuukautisia ja en voi koskaan tulla raskaaksi. Istuimme äitini kanssa vakavina lääkärin edessä ja kuuntelimme. Lääkäri kysyi haluanko jutella psykologin kanssa? Edellisellä kerralla kuulema sekä tytär että äiti olivat tarvinneet psykologin apua. 

Minä en halunnut psykologia, mutta halusin tietää voitinko yleisurheilun Suomen mestaruuden vain sen takia, että minulla on XY-kromosomit? Koska androgeeni resistenssi nimenomaan estää mieshormonin vaikutuksen, se ei vaikuta suorituskykyyni. Olin helpottunut. Olin myös helpottunut, ettei minulle koskaan tulisi kuukautisia. Ensimmäisillä koulukavereilla ne olivat alkaneet jo alle 12-vuotiaana ja olin odotellut niitä useamman vuoden pelon- ja inhonsekaisin tuntein. Nyt ei enää tarvinnut pelätä niiden alkavan väärällä hetkellä.

Kuten näette, viisitoistavuotiaana on vaikea käsittää lapsettomuutta. Näin jälkikäteen pidän itseäni todella onnekkaana, että sain kuulla asiasta noin nuorena. Kun se ei olllut vielä lainkaan ajankohtainen ja näin siitä vain sen hetkiset hyvät puolet.

rain-122691_1280.jpg

Kuva / Picture source

Pitkään aikaan en ajatellut asiaa lainkaan. Minulla oli poikaystäviä, pitkiä suhteita, seksielämä. Nautin opiskelijaelämästä. Aihe nousi vain hetkittäin esiin, kun tunsin pientä kiusallisuutta keskustella menkoista ja PMS-oireista, siteistä ja tamppooneista. Minulla ei ollut niistä pienintäkään kokemusta ja tunsin olevani hieman vähemmän nainen kuin muut. Kuukautiset ovat kuitenkin aika iso tyttöjen juttu. Välillä pohdin, että ajattelenkohan tai olenkohan erilainen verrattuna muihin naisiin? Mene tiedä. Ai niin ja kuumat aallot… ne ansaitsevat kokonaan oman postauksensa.

Opiskelijavaihdossa ollessani tapasin täkäläisen pojan. Rakastuin korviani myöten. Puolen vuoden vaihto tuli loppuun ja itku silmässä palasin takaisin Suomeen. Vaihdon loppuvaiheessa poika oli ihmetellyt ehkäisyä, koska emme käyttäneet kondomia, mutta hän ei myöskään nähnyt koskaan pillereitä. Itse kuittasin asian vain ”ai jooh, niin mulla on tää tällainen juttu, etten voi saada lapsia”. Vähän sillä tavalla ”not a big deal”. Kuinka väärässä nainen voikaan olla…

Poika muuttui vähän varauksellisemmaksi, mutta itse laitoin sen rakkaudenhuumassa vain kotiin lähtemiseni piikkiin. Itse olin valmis palaamaan hetimiten takaisin. Tekemään tutkintoni valmiiksi ulkomailla tai jotain. Ihan mitä vain. Vaihtoni päättyi juuri ennen joulua ja näimme seuraavan kerran helmikuun alussa. Poika lähti itse vaihtoon Ranskan Alppien lähelle ja menimme yhdessä laskettelemaan. Olin onneni kukkuloilla, mutta sitten jotain tapahtui.

Söimme eväitä rinteen reunassa ja katselimme pieniä laskettelukoululaisia. Eväiden syömisen lomassa poika totesi ihan sattumalta, että hänen suurin unelmansa on joskus nähdä oman poikansa oppivan laskettelemaan. Yhtäkkiä leipä suussani muuttui kuivaksi, hankalalta niellä. Tuijotin lumiseen rinteesen ja hiljaa kysyin: Voiko hän nähdä tulevaisuutta kanssani, vaikka en voi saada lapsia? Raikas ja aurinkoinen eväshetki muuttui painostavaksi ja ahdistavaksi. Hiljaisuutta kesti tarpeeksi kauan molempien ymmärtää tämän suhteen tulleen tiensä päähän. Lentoni kotiin oli vasta parin päivän päästä, joten mitään suurempaa draamaa ei kumpikaan järjestänyt.

sateenvarjo_222.jpg

Kuva / Picture source

Vasta juna-asemalla murruin, itkusta ei tullut loppua, moneen tuntiin, päivään. Minusta oikeasti tuntui, että poika olisi kuollut. Hänet oli riuhtaistu pois elämästäni, tulevaisuudestani, haaveistani. Olin niin syvällä rakastumisen huumassa, että minusta fyysisesti tuntui kuin joku olisi repinyt sydämeni irti rinnasta ja heittänyt kadulle. Kaikkien poljettavaksi.

Reissun jälkeen maailma aukeni erilaisena. Yhtäkkiä vauvanrattaita, isoja vatsoja, onnellisia perheitä oli joka helvetin kulmassa! Äitiyden ihanuus tuntui minussa vihana, turhautuneisuutena, pettymyksenä, pohjattomana suruna. En osannut olla vihainen pojalle, olin vihainen itselleni ja vammalleni. Olin vihainen äideille ja äideiksi kykeneville. Tarvitsin monta kuukautta toipua tästä pettymyksestä. Onneksi ystäväni, kimppakämppäelämä ja opiskelut pitivät minut kiireisenä. Alkukesästä tunsin jo auringonpaistetta, eivätkä jokapäiväiset ahdistus- ja itkukohtaukset enää yllättäneet. Minua ei enää sattunut. Tämä on varmaan tuttua kaikille onnettomasti rakastuneille ja jätetyille.

Tajusin olevani erilainen. Tähän saakka olin kuvitellut, että jos minä olen asian kanssa sujut, niin se riittää. Nyt ymmärsin sen olevan vasta puolet ongelmasta. Jälkikäteen ajatellen taisin ymmärtää vammani ja sen vakavuuden ylipäänsä vasta tuossa vaiheessa. Ehkä osa surustani ja vihaisuudestani johtui siitä – minä en ole tarpeeksi, minulla on vamma, puute. Minä en voi koskaan tulla raskaaksi. Minä en voi koskaan saada lapsia. Kuten jo täällä mainitsin, nykyisen mieheni tavatessani halusin välttää aiemmat virheeni ja heti toisilla treffeillä kerroin hänelle tilanteestani. Voitte kuvitella, että olin hieman hermostunut hänen reaktiostaan ja helpottunut, kun hän valitsi ne oikeat, täydelliset sanat ensin on löydettävä se oikea ihminen ja sitten edetään sen mukaan”.

Minä olen erilainen ja pysyn erilaisena. Olen kuitenkin järjettömän onnellinen, että saan olla tällä matkalla. Että kaikesta huolimatta minulla, meillä, on toivoa tulla pieneksi perheeksi.

Kommentit (11)
  1. Mua kiinnostaisi vielä tietää (tai linkkaa, jos olet kirjoittanut aiheesta jo jossain – en ole ehtinyt lukea koko blogia läpi), miten muuten androgeeni resistenssi ilmenee. Onko sulla kromosomien lisäksi mitään muita ”miehekkäitä” piirteitä? Poikamainen vartalo? Tavanomaista korostuneemmat lihakset? Miten harvinainen oireyhtymä (hmm, onko tuo edes oikea sana?) tuo on? Tunsitko ennen diagnoosia itsesi mitenkään erilaiseksi kuin tytöt ympärillä (paitsi tuo menkkojen puute)? 

    Musta sukupuolisuuden rajat ovat aina mielenkiintoisia, siksi kyselen – en sillä, että kaipaisin mitään friikkishow’ta… Eli älä toki vastaa, jos kyselen liian henkilökohtaisia! 🙂

    1. Ja taas hyvä kysymys! En ole asiasta toistaiseksi paljon yksityiskohtaisemmin kirjoitellut ihan vain koska en itsekään asiasta paljon tiedä, muuta kuin oman kokemukseni. 

      Aloin tähän jo vastaamaan, mutta sitten se alkoi venymään ja paukkumaan, joten taidan lähipäivinä siitä kirjoittaa oman postauksensa. Eli palaan asiaan!

      1. Kiitos, jään siis uteliaana odottamaan!

  2. Erittäin rohkeaa kirjoittaa näin henkilökohtaisesta asiasta, mutta ehkä se sinulle on helpompaa, koska olet ollut sinut asian kanssa jo vuosia. Maailmalla on niin paljon naisia, jotka kamppailevat naiseutensa kanssa juuri hedelmättömyyden takia. Eihän se kenestäkään tee vähempi ihmistä, mutta onhan lisääntyminen yksi ihmisen perusviettejä.
    Olen aina miettinyt, mikä merkitys sattumalla/ kohtalolla on ihmisten elämässä. Te maksatte suuria summia saadaksenne lapsen ja minä tuhlaan elinaikanani paljon rahaa ehkäisyyn, koska en tunne itseäni vanhemmaksi. Haluaisin uskoa, että kaikella on tarkoituksensa, mutta en aina oikeen jaksa ymmärtää mitä se on.
    Onnea matkaan ja voimia. Ainakin olet kerännnyt talteen pajon kauniita muistoja niihin mustiin hetkiin, jolloin elämä ei tunnu reilulta. Silloin voit palata aurinkoisiin muistoihin ja uskoa, että aina kaikesta selvitään.

    1. En ole koskaan kokenut olevani epäoikeutetussa asemassa, tai antanut lupaa itselleni niin ajatella – niin monet asiat elämässäni ovat kuitenkin menneet hyvin. Mutta aina välillä asioita enemmän miettiessäni ja etenkin tämän blogin kautta olen ymmärtänyt, että joistain asioista saan myös luvan olla surullinen. Elämällä on omat sattumuksensa ja oikkunsa ja niiden ristiaallokkossa tässä yritetään parhaan mukaan navigoida.

      Kommentit, kuten Sinun, ovat aivan parasta palautetta ja tukea. Kiitos siitä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *