Mistä tunnet sä… yksinäisyyden?
Yksinäisyys on aihe, joka on pyörinyt jo jonkin aikaan Lilyn otsikoissa. Rakkautta ja Mamarkiaa – blogin MariL kirjoitti jokin aika sitten hienosti vauva-ajan tuomasta yksinäisyydestä ja aihetta käsiteltiin vastikään myös Marja Hintikka Showssa. Nyt Toimitus kirjoitti yksinäisyydestä yleisemmällä tasolla ja telkkarista katsoin eilen Ylen Yksinäisyys-iltaa.
Olen nyt ollut poissa työelämästä yhdeksän kuukautta. Asumme kaupungin ulkopuolella ja ystävien näkeminen on jäänyt todella vähälle. On saattanut mennä parikin viikkoa, etten ole nähnyt muita aikuisia kuin mieheni ja hänen työmatkojen aikaan olen ollut yksin vauvojen kanssa useammankin päivän. Puhelin on ollut yhtä hiljaa kuin ovikellokin.
Olen useammankin kerran ajatellut tätä asiaa: olenko yksinäinen?
Päiväni täyttyvät vauvojen ja kodin hoidosta. Olen myös yrittänyt mahduttaa jokaiseen päivään tunnin tai pari ulkoilua ja kun lopulta olen saanut vauvat nukkumaan, huokaan kuinka nopeasti päivä jälleen vierähti. Onko niin, ettei minulla ole aikaa olla yksinäinen? Miten voisin olla yksinäinen, jos minulla ei ole edes aikaa tai jaksamistakaan ystäviä tavata?
Rehellisesti sanoen, olen käyttänyt kiirettä asian kieltämiseen. Kyllä, olen tuntenut yksinäisyyttä ja lapsuudestani tuttu “kukaan ei ole kiinnostunut tylsästä minusta” – tunne on pitkästä aikaa nostanut katkeraa päätänsä. Kun nuo tunteet nousevat pintaan, kuittaan asian tekemällä ekstrasatsin hedelmäsosetta tai pesemällä vielä yhden koneellisen pyykkiä. Keskityn vauvoihini ja tuleehan se mieskin pian kotiin. Enhän minä muuta kaipaakaan, minulla on perhe!
Se on kuitenkin vale, itsepetos.
Olen tilanteeseen suurimmalta osin itse syyllinen, sillä en ole tehnyt asian eteen juuri mitään. Olen vain käpertynyt omaan hieman introverttiin itseeni ja vauvakuplaani. Luultavasti ystävilläni on samantapainen tunne, kuinka nyt lasten synnyttyä minusta ei kuulukaan enää mitään vaan lillun tyytyväisenä vauvahötössäni.
Olen myös ymmärtänyt tämän vaiheen (lue: kotona yksin vauvojen kanssa) olevan väliaikaista. Pian palaan takaisin töihin ja yksi suuri syy kaupunkiin muuttamisessa on sosiaalinen elämä. Nyt voin helposti helpommin pakata lapset rattaisiin, hypätä ratikkaan ja piipahtaa ystävän luona. Tai meillä voi käväistä työpäivän päätteeksi tai viikonlopun ostosreissulla. Vaikka totuus toki on, että lapset ovat nyt osa jokapäiväistä elämääni ja spontaanit after work drinksuttelut eivät siihen välttämättä mahdu, niin olen edelleen se sama minä.
Kirjoitin aiemmin meidän tavoittelevan unelma-arkea, jossa välimatkat töiden, kodin ja vauvojen hoitopaikan välillä ovat lyhyet. Samalla tavoin unelma-arkeen tai -elämään kuuluvat ystävät ja sillä yritän pyristellä itseni ulos vauvakuplasta takaisin normaaliin elämään.
Sillä loppuelämä ilman ystäviä on pitkä aika.