Täällä sitä nyt sitten asutaan. Kolmekymmentä neliötä tilaa elää, rakastaa, surra, iloita.

Minä muutin viime keskiviikkona ja mieheni viikonlopun aikana, kun saimme asuntoon sängyn (lue 140cm patjan). Olen tässä päivitellyt meidän hulluutta, että pitää nyt vielä tässä iässä jotain tällaista tehdä. Mutta sitäkin enemmän olen ollut iloinen tästä päätöksestä. Ja innoissani! Me molemmat suhtaudumme tähän kuin ihmiskokeeseen. Onnellisuus ei vaadi pariasataa neliötä, kuten miehelleni eilen mainitsin.

Tämän kaaoksen, vaatesekamelskan ja keskeneräisen kalustuksen keskellä minua on hymyilyttänyt. Ei pelkästään se, että puolentoista tunnin päivittäisen autolla ajamisen sijaan minulla menee nyt alle vartti päivässä kävellen työmatkoihin, vaan koska olemme tässä tilanteessa vauvaprojektimme takia. Tämä kämppä on osaltaan viemässä meitä kohti unelmaamme, joten meillä molemmilla on tässä positiivinen meininki. Me haluamme tämän onnistuvan.

Me luulimme, että seikkailumme päättyy kotimaahamme laskeuduttuamme, mutta se vain jatkuu. Nämä kaikki muutot, järjestelyt, pakkaamiset ja säätämiset ovat omalta osaltaan mitanneet meidän kärsivällisyyttä ja joustokykyä ja toistaiseksi rajat eivät ole onneksemme tulleet vastaan. Ainakaan pahasti, sillä ei tämä pelkkää ilotulitusta ole ollut. Nytkin on kuukauden verran jojoiltu siellä täällä ja se kyllä rassaa, kun koskaan ei voi olla varma, että tuliko hammasharja tai puhtaat sukat mukaan. Nyt sentään kaikki tärkeimmät tavarat ovat suunnilleen yhdessä paikassa. Mahtavaa!

Tässä sitä nyt ollaan kolmenkymmenen neliön sisässä, ainakin vuoden loppuun. Jos kaikki menee täydellisesti, niin alkuvuodesta palaamme kotiimme ja alamme muuttamaan vierashuonettamme… lasten huoneeksi.