Kamala äitiys – Regretting motherhood

Viimeinen torstaipostaus ”Ovatko lapset ihmisoikeus” – aiheen alla, rimaa hipoen vielä torstain puolella. Tänään kirjoitan hieman aiheesta, joka on myös melkoisen ristiriitainen ja vaiettu – nimittäin äidit, jotka katuvat äitiyttään.

Olen tavannut monenlaisia äitejä. Sellaisia täydellisiä, pullantuoksuisia, joista äitiyden ilo ja luonnollisuus hehkuu kilometrien päähän. Nämä äidit keksivät päivästä toiseen kaikenlaista hauskaa – askartelua, rakentelua, retkeilyä. He eivät koskaan näytä väsähtäneiltä ja koti, mies, koira jne. on aina kunnossa. Sitten ovat ne äidit, jotka tasapainoilevat perhe-elämän ristiaallokossa. Elämä rullaa ylä- ja alamäkineen, on täydellisiä päiviä, mutta myös päiviä kun lelukaappi olisi räjähtänyt olohuoneessa ja syödään kolmatta päivää pelkkää spagettia. On äitejä, jotka rakastavat lapsiaan yli kaiken, mutta tarvitsevat myös oman ajan ja työhaasteita. On äitejä, jotka avoimesti sanovat, että välillä äitiys ottaa kyllä todella paljon päähän kun mihinkään ei pääse lahkeessa roikkuvan taaperon vuoksi. Mutta toistaiseksi en ketään, joka katuisi äidiksi tulemistaan. Tai sanoisi sen ääneen…

Olen jo pari kertaa miettinyt (hieman asioiden edellä…), että millainen äiti minä mahdan sitten joskus olla. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän jo nyt vaikeita hetkiä tuleman. Olen myös miettinyt, että mikäli tämän prosessin ja kaiken vaivan jälkeen minusta todellakin tulee äiti, niin onko minulla ikinä lupaa sanoa ainoatakaan poikkiteloista sanaa äitiydestä, lapsista, perheestä tai mihinkään asiaan edes etäisesti viittaavasta? Vai tuleeko minun joka päivä ylistää äitiyttä ja joka solullani elää sen onnea?

Israelilainen sosiologi Orna Donath on käsitellyt äitiyttään katuvia naisia tutkimuksessaan ”Regretting Motherhood: A Sociopolitical Analysis.” Yleisesti ottaen koko aihe on valtava tabu – eihän jotain sellaista yksinkertaisesti saa sanoa ääneen. Myös yhteiskunta asettaa oman sosiaalisen paineen, jossa lapsi ja perhe-elämä on korkein onni ja elämän tarkoitus. Tutkimuksessa monet naiset ovatkin hankkineet lapsensa juuri sen vuoksi, koska niin kuuluu tehdä. 

Tutkimuksen ympärille on nopeasti kasvanut ryhmä, jossa naiset avoimesti kertovat äitiyden kiroistaan. Valtaosa keskustelusta käsittelee naisen ja äitiyden roolia ja niitä odotuksia, joita naisen ja äidin tässä roolissa tulee täyttää. Nämä naiset vaativat luvan avoimesti sanoa, kuinka lapsen saaminen tainnutti kipinän parisuhteesta, kuinka he ovat väsyneitä, kuinka he surevat synnytyksen runtelemaan vartaloaan, kuinka he kaipaavat hetkeä omassa rauhassa. Kuinka lapsen saaminen – sen kaikessa ihanuudessa – myös vaatii veronsa.

Mielestäni kaikki ylläoleva on ymmärrettävää ja sen saa ja pitääkin sanoa ääneen. Esimerkiksi äitien, eikä vähiten yksinhuoltajien, väsymyksestä tulee puhua enemmän, avoimemmin ja suvaitsevaisemmin. Monet naiset tarvitsevat tukea äitiyteen ja se on täysin ymmärrettävää, mutta sitä ei saisi tunnustaa, muuten leimataan huonoksi, riittämättömäksi äidiksi. Luultavasti olen vuoden päästä itse kädet ojossa, tummat renkulat silmieni alla huutamassa apua!

Mutta tutkimuksessa on myös äitejä, jotka suoraan sanoen katuvat äitiyttään. He eivät näe siinä mitään hyvää, heillä ei ole minkäänlaista tunnesidettä lapseensa. Nämä tarinat ovat hyytäviä – etenkin lapsen kannalta. Luin vastikään näyttelijä Lotta Lehtikarista ja hänen äitisuhteestaan. Äiti oli psyykkisesti sairas ja Lotan mukaan inhosi tyttäriään ja kodissa oli usein hyvin ahdistava, jopa pelottava tunnelma. Lotan tarina on koskettava, eikä vähiten hänen siskonsa itsemurhan vuoksi.

Nyt olen pohtinut tätä äitiyttä, vanhemmuutta ja lapsen saamisen monimuotoisuutta ja problematiikkaa muutaman postauksen ajan. Tajusin itsekin näitä viimeisiä rivejä kirjoittaessani, että minulla on ollut aika kriittinen ja jopa inhorealistinen ote aiheeseen. Nyt loppuu hetkeksi tällainen paasaaminen ja siirryn jälleen kevyempiin aiheisiin.

Toivottavasti nämä kirjoitukset ovat hieman raottaneet ajatusmaailmaani ja ehkäpä myös herättänyt lukijoita ajattelemaan toisenlaiselta kantilta niinkin luonnollista ja yksinkertaista aihetta kuin vanhemmuus.

Aikaisemmat kirjoitukset aiheesta täällä:

http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/ovatko-lapset-ihmisoikeus-0

http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/case-gammy-sijaissynnytyksen-nurja-puoli

http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/haussa-virheettomat-vanhemmat

Perhe Raskaus ja synnytys

Haussa virheettömät vanhemmat?

”Ovatko lapset ihmisoikeus” pohtimiseni saa jatkoa tänään ja kirjoitan hieman adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta.

Kuten olen muutaman kerran aikaisemmin maininnut (mm. täällä), niin adoptio oli meille ensimmäinen, looginen keino lasten hankinnalle. Se kuitenkin kaatui asuinmaamme asettamiin kriteereihin, joista osa relevantteja, osa irrelevantteja. Meille se ei siis ollut vaihtoehto, ainakaan lähitulevaisuudessa.

Adoptioprosessissa vanhempien kelpoisuus arvioidaan tarkastamalla vanhempien motiivit ja ikä, taloudellinen tilanne, rikosrekisteri ja terveydentila. Kaikki adoptiovanhemmat myös käyvät läpi useamman keskustelun sosiaalityöntekijöiden kanssa, heidän kotinsa tarkastetaan, heidän elämänsä tarkastetaan. Tämä kaikki kuulostaa järkevältä, jos olet täysin terve, nuhteeton, keskiluokkainen ja hetero. Jos olet mitään muuta, asia alkaa näyttäytymään hieman erilaisena. 

Minä ymmärrän hyvin, että adoptiossa katsotaan lapsen etua. Niin sen täytyy ollakin. Mutta käytännössä adoptioprosessissa haetaan virheettömiä vanhempia, täydellisiä ihmisiä. Ovatko ainoastaan täydelliset ihmiset kelpoisia vanhemmiksi? Käsi sydämelle kaikki lapselliset – oletteko te virheettömiä?

Olen kuullut tarinoita, miten adoptioprosessissa olevat eivät uskalla käydä prosessin aikana lääkärissä vain adoptiokelpoisuuden menettämisen pelossa. Kuinka diagnosoitu ja hoidettu depressio on estänyt adoptoinnin. Kuinka väärää sukupuolta rakastaminen on estänyt adoptoinnin. Kuinka mikä tahansa elämänmullistus voi estää adoption.

Uskokaa tai älkää, mutta kun ensi kertaa luin Satu Taiveahon ja Antti Kaikkosen adoptioprosessin kariutumisesta, minulta pääsi itku. Ei sen takia, että olisin kyseisen parin elämää koskaan seurannut tai heitä millään tavalla ihaillut, vaan lapsettoman vanhemman tuskan ja turhautuneisuuden vuoksi. Antti Kaikkosen vaalirahasotku vei heidän kelpoisuuden vanhemmuuteen. Hän on kelpoinen edustamaan Suomen kansaa, muttei kelpoinen isäksi. Ei vaikka hän ja vaimonsa ovat läpikäyneet koko prosessin ja valmistautumisen. Ovat motivoituneita ja valmistautuneita vanhemmiksi.

Ja sitten kun Taiveaho ja Kaikkonen iloitsevat sijaisvanhemmuudesta, niin heitä syytetään itsekkyydestä. Kuinka huostaanoton taustalla on aina tragedia. Kuinka omat juuret ovat tärkeämmät kuin sijaisjuuret. Olen samaa mieltä, että huostaanoton taustalla on aina tragedia. Mutta yleensä se tragedia tarkoittaa, etteivät vanhemmat kykene tai halua tarjota lapselleen turvallista ja hyvää elämää. Minulta saa hyvin vähän sympatiaa tarinat, joissa ”sossuntädit ovat vääryydellä vieneet lapset heidän rakastavilta vanhemmiltaan…” 

Lapsettomat vanhemmat joutuvat täyttämään kaikki mahdolliset kriteerit ja tämänkin jälkeen heitä syytetään itsekkyydestä haluta lapsi. Samalla raskaana olevat narkkarit piikittävät itseään asematunnelissa ison mahansa kanssa. Ehkä heidän on suostuttava hoitoon pitääkseen lapsensa, mutta tämä ei tarkoita, että he lopettaisivat aineiden käytön. Lapsettoman vanhemman kelpoisuuden isäksi vie luottamustoimen väärinkäyttö, mutta perheensä pihalle satunnaisesti ajava naapurinsetä tönäisee parin kolmen promillen humalassa koululaisen suojatieltä. Ei häneltä evätä isyyttä.

Elämä ei ole reilua. Siinä missä adoptiokelpoisuuden kriteerit ovat tärkeitä, ne eivät saisi olla ehdottomia. Olen maininnut tämän jo monta kertaa tässä blogissa, mutta mainitsen jälleen: meitä lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä on niin helppo kyykyttää. Meille on helppo tulla moralisoimaan halusta saada lapsi edes jollain keinolla, lässyttämään kuinka luonto kyllä tietää, syyllistämän kuinka huostaanotettujen lapsien vanhemmat ovat uhreja, kuinka adoptiolapsen parasta ajatellen luottamustoimen väärinkäyttö on este vanhemmuudelle.

Ja mitä homoparien adoptointiin tulee, niin mielestäni perhe, jossa vallitsee turvallinen, rakastava ja kunnioittava ilmapiiri on aina parempi kuin perhe joka on turvaton, rakkaudeton ja alistava. 

 

Perhe Raskaus ja synnytys