Lämmin iltapäivä hotellin uima-altaalla pölyisen kaupunkikierroksen jälkeen. Aurinko leikkii veden pinnalla, lämmittää ruskettunutta ihoa. Mieheni kelluu uima-altaassa, itse makoilen aurinkotuolilla kirjan kanssa ja nautiskelen valkoista sangriaani.

Lukemiseni keskeyttää altaan toiselta puolelta kuuluva iloinen nauru ja veden pärske. Nuori isä kannattelee käsivarsillaan noin kolmevuotiasta tyttöään. Tyttö on innoissaan ja pärskyttelee käsillään. Sitten isä nostaa tytön selkäänsä ja lähtee uimaan meidän suuntaan.

Katson hymyillen, miten tyttö puristaa pienillä käsillään isänsä niskaa ja pienen tytön äänellä selittää jotain hänen korvaan. He molemmat nauravat. Yhtäkkiä vatsan pohjasta saakka kouraisee. Kaipaus humisee korvissa ja silmät sumenevat kyynelistä. Haluaisin niin järjettömän kovasti tuntea samanlaiset pienet sormet omassa niskassani. Nauraa oman pienen tyttöni kanssa, leikkiä uima-altaassa. Olla äiti. Perhe.

Vilkaisen uima-altaan reunaan nojailevaa miestäni. Huomaan hänen seuraavan tytön ja isän menoa samanlainen kaipaava katse silmissään. Hän olisi niin hyvä isä. Me olisimme niin hyvät vanhemmat.

Minua pelottaa ihan kamalasti. Pelottaa, että tämä projekti menee pieleen. Menetetty raha olisi vain rahaa, mutta en tiedä miten selviäisin tästä kaipauksesta. Tyhjästä sylistä.

Ei tästä itkusta tule nyt loppua tätä postausta kirjoittaessa.

Tyhjän sylin – päivää vietettiin reilu viikko sitten, päivää ennen äitienpäivää. Toivotan näin jälkikäteen kaikille naisille ja miehille, joiden syli on tahtomattaan tyhjä, voimia elää tämän (välillä musertavan) kaipauksen kanssa.

Kuvat Indonesiasta, Lombokin saarelta.