Fundamentalistimutsit

Jokin viikko sitten silmiini osui Aamulehden juttu lasten nukkumisesta ja nukuttamisesta. Artikkelissa oli viitattu paljon julkisuutta saaneen Laura Anderssonin kirjaan ”Voit nukkua – kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään” ja sen pohjalta oli myös vertailtu eri maiden nukutuskäytäntöjä. Artikkelissa hieman kritisoitiin, että suomalaislasten huono nukkuminen on osittain itseaiheutettua paapomistaLueskelin eri maiden käytäntöjä kiinnostuneesti ja peilailin meidän perheen tapoja artikkelin esimerkkeihin. 

Taannoin myös selailin sivusilmällä suomalaisäitien keskustelua siitä, minkä ikäisenä vauvat voisi laittaa hereillä sänkyyn ja antaa nukahtaa itsestään. Ensin en edes tajunnut koko kysymystä, kunnes minulle selvisi, että monet äidit nukuttavat hellyyttään lapsensa syliinsä tai rinnalle ennen pinnasänkyyn laittamista, tai tämä on ainoa tapa saada lapsi ylipäänsä nukkumaan. No kukin tavallaan, kaksosten äitinä on lähes mahdottomuus (huom. on varmasti sellasiakin superäitejä) nukuttaa molemmat syliin ja kantaa sänkyyn, joten tätä vaihtoehtoa minulle ei ole edes suotu.

Tässä postauksessa ei kuitenkaan ole tarkoitus pohtia, mikä on oikea nukutustapa ja mikä ei. Jokainen perhe tekee sen parhaaksi katsomallaan tavalla – mikä sopii minun lapselle, tuskin sopii sinun lapsesellesi. Mutta mikä minua todella kauhistuttaa, on useat artikkeliin ja tuohon keskusteluun tulleet kommentit. Olen samaan törmännyt jo tässäkin blogissa ja varmasti kaikki äidit ovat siitä jossain osansa saaneet: fundamentalistimutsit.

Joidenkin äitien ehdottomuus oman näkemyksensä oikeellisuudesta on lähes kiihkouskovaisuuteen verrattavaa. Jokainen eroava näkemys lytätään armotta vetoamalla yhteen tiettyyn tai niihin ”useisiin” tutkimuksiin, jotka osoittavat että juuri näin ja näin tehtynä lapsi saa parasta ravintoa, kasvatusta jne. ja yhtäkkiä tämä hyvin pieneen asiaan keskittynyt tutkimus tai ne ”useat” tutkimukset kääntävätkin kaikki muut tavat vahingollisiksi – maalaisjärki mukaan lukien! Ja puff – maailmassa onkin vain yksi ainoa oikea tie.

Funny-Quotes-192.jpg

Keskustelussa vilahti mm. kuinka vauvan itku on aina merkki jostain tarpeesta, joka emon tulee tyydyttää. Ja kuinka äidinmaidon prolaktiinipitoisuudet ovat korkeimmillaan aamuyöstä ja senkin vuoksi lasta pitäisi syöttämällä syöttää öisin, sopi se äidin omaan rytmiin tai ei. Ja myös siihen vedottiin, miten ihmisen ei pitäisi vieroittua liikaa biologisesta normista. 

Uskon kyllä noiden tutkimusten olevan totta ja prolaktiinipitoisuuksien olevan korkealla aamuneljältä. Mutta kuinka (elin)tärkeä asia se lopulta lapselle on pitkässä juoksussa? Tarvitseeko sen vuoksi äidin väsyttää itsensä näännyksiin ja tuntea huonoa omaatuntoa, että mieluummin odottaisi vain lapsen nukahtavan uudelleen kitinän perään? Kaikki me äidit haluamme parasta lapsemmelle, näin ainakin toivon. Mutta tarvitseeko lapsi todellakin nostaa kultajalustalle ja täyttää heidän jokaikinen tarve, toive ja inahdus? Kun vedotaan biologiseen normiin, en usko kivikaudellakaan lapsen olleen perheen yksi ja ainoa napa.  Kyllä vain, pikkulapsen itku on osoitus jostakin tarpeesta – nälkä, eroahdistus, viileä, lämmin, väsy, ilmavaiva. Lista on loputon. Mutta kuuluuko kenenkään ihmisen – pikkuvauvan tai aikuisen – jokaikista tarvetta täyttää? Tuskin.

Mihin on unohtunut koko perheen hyvinvointi osana lapsen hyvinvointia? Olen varma, että lapsen saadessa säännöllisesti (nimellisesti) korkeammat prolaktiinit öisin ja sen jälkeen kiukkuisen, poissaolevan ja väsyneen äidin päivisin ei ole hyvä lapsen kehitykselle. Ehkä vähemmän prolaktiinia, ja enemmän pirteää, skarppiä ja hyvintuulista äitiä päivisin tekee lapsen kehitykselle enemmän hyvää. Ja hyvä myös muistaa, että perheessä yleensä on myös muitakin jäseniä kuin pikkuvauva ja äiti. Myös sisarusten ja puolison hyvinvointia ei saisi pikkuvauvan ehdoilla unohtaa.

Kuten jo aiemmin mainitsin, tässä postauksessa ei ole tarkoitus pohtia, mikä on oikea nukutustapa ja mikä ei. Yritän vaan tuoda hieman harmaan sävyä siihen ehdottomaan mustavalkoisuuteen, joka fundamentalistimutsien ajatusmaailmaa hallitsee. Asioista saa olla eri mieltä, mutta rakkaat naiset, äidit, olkaa vähän armollisempia toisianne – ja myös itseänne – kohtaan.

 

Kuva / Picture source

Perhe Vanhemmuus

Kaikki loppuu aikanaan

Blogin historiassa on ollut nyt pisin postaustauko tähän mennessä ja siihen on erinomaisen hyviä syitä. Näitä ovat isosiskoni, äitini, isäni ja siskontyttöni (siis miehen ja vauvojen lisäksi, luonnollisesti). Kirjoitin muutama viikko sitten pikkusiskoni vierailusta ja pian hänen jälkeensä iloksemme saapui toinen retkue – isosiskoni tyttärensä ja isäni kanssa.

Aikataulumme oli hengästyttävä! Siskoni viipyi vain vajaan viikon, kun taas loppu porukka jatkoi vielä toisen, ja sillä halusin ajoittaa pari retkeä heti alkuun. Tämän lisäksi myös ilmat olivat säätiedotusten mukaan parhaimmat tuolloin, joten kaikki ulkoilma-aktiviteetitkin piti tunkea samaan syssyyn. Vinkkinä siskolle: please tule ensi kerralla samantien pariksi viikoksi! :))) 

Ja kyllä tekemistä piisasi lopulle ajallekin. Ei suinkaan vähäisimpänä pokemonien etsintä kummitytön kanssa. Meillä oli niin hauskaa! Uskomatonta kuinka pienestä kummitytöstä on kasvanut jo teini-iän korvalla oleva iso tyttö. Suhteemme on selvästi mennyt kummitäti-kummityttö vaiheesta enemmän aikuinen kaveri suuntaan. Äitini olikin lähes huolestunut, kuinka hyvin osaan taantua kikattelevaksi ja pokemoneista juttelevaksi 11 – vuotiaaksi silmänräpäyksessä…

Ja tähän kaikkeen päälle vielä ihanat vauvamme, jotka ovat järjestäen sulattaneet sydämen kuin sydämen! Meidän suloisuuskaksikko kyllä tarjoaa rakastettavaa jokaiselle: tyttö on aina – AINA –  hymyilevä ikiliikkuja, kun taas poika vaatii syliä ja katsoo isoilla silmillään suoraan sisimpään heittäen päälle aseistariisuvan kikatuksen. Itselläni vierailut näkyivät siinä, että syöttäjää, vaipanvaihtajaa, leikittäjää oli tarjolla koko ajan. Itse sitten olinkin vastuussa matkanjärjestäjänä, ruoan laittajana jne. Mukavaa vaihtelua! 

Niin paljon naurua, aurinkoa, uintia. Halailua, läheisyyttä.

Perhettä.

 

Jäähyväiset ovat kamalia. Olen aina vihannut sitä tyhjyyttä sisällä, jonka jäähyväiset saavat aikaan. Joskus se menee ohi jo parissa tunnissa, joskus se kaihertaa useammankin päivän. Näitä jäähyväisiä pelkäsin jo etukäteen.

Äitini on ollut täällä kanssani lähes 24/7 toukokuun alusta saakka. Hänen apunsa ja tukensa on ollut korvaamatonta. Äitin kanssa on kävelty lukemattomat kärrylenkit, juotu päiväkahvit, suunniteltu kummijuhlat (joista edelleen en ole saanut aikaan postausta..), syötetty, vaipatettu, viihdytetty vauvoja. On ollut ihana huomata, kuinka mielellään äitini on vauvoja hoitanut. Kertaakaan minulle ei tullut fiilis, että hän ei sitä kakkaisintakaan pyllyä haluaisi pestä. Hän on myös ollut valtava henkinen tuki vauvojen hoidossa ja opettanut minulle paljon. Ja kenen muun oppeihin voisin paremmin luottaakaan, kun oman äitini – joka on myös minut hoitanut ja kasvattanut.

Viime lauantaina vietimme viimeistä iltaa perheen kesken ilta-aurinkoisella parvekkeella. Ystäväni oli juuri hehkuttanut Egotripin keikkaansa, joten sen innoittama Spotifyssa soi kyseinen orkesteri. Isäni ja äitini nauttivat lähtöproseccoja, minä kävin läpi kummityttöni kanssa viimeisiä pokemoneja. Vauvat nukkuivat tyytyväisinä iltaruoan jäljiltä.

Yhtäkkiä havahduin Egotripin ”Varovasti nyt” – kappaleeseen. Katselin ympärilleni ja kuuntelin… Nieleskelin kyyneliä ja yritin keskittyä ajatukseen, että näen perheeni jo ennen joulua uudelleen. Että nyt pitää vain osata nauttia tästä hetkestä. Tästä hauraan kauniista hetkestä.

”Varovasti nyt tää hetki on hauras / Yksikin tuulenpuuska ja menetät sen / Varovasti nyt tää hetki on hauras / Varovasti nyt tai sä menetät sen.”

 

Lentokentällä sain kun sainkin pidettyä itseni kasassa. Kyyneleet ryöppysivät vasta turvatarkastusporteilla. Ja kotimatkalla… Kotiin päästyäni rutistin ihania kaksosiamme ja miestäni: onhan meillä nyt omakin perhe, se helpottaa paljon. Olo on vieläkin haikea, mutta kyllä se taas helpottaa. Päivä päivältä. Kymmenen vuotta jo ulkomailla, muttei näihin jäähyväisiin totu koskaan.

Rakas äiti, isä, isosisko, pikkusisko, kummityttö. <3 <3 <3 Pian nähdään! (täällä kuivallaan taas kyyneliä…).

 

Suhteet Ystävät ja perhe Lapset