Blogi Vauva.fi – keskustelun kynsissä

Löysin tämän postauksen julkaisemattomista luonnoksistani. Kirjoitin sen aivan alkuvuodesta, kun vauvamme olivat vielä Jenniferin vatsassa kasvamassa. En ole aivan varma, miksen tätä koskaan postannut. Ehkä odotin oikeaa hetkeä, eikä sitä ilmeisesti koskaan tullut. Ehkä päätin olla puolustelematta ja selittelemättä valintojamme, sillä sitähän tämä postaus suurelta osin on.

Joka tapauksessa päätin julkaista sen nyt. Meidän matkamme on loppusuoralla ja se tärkein, odotetuin ja suurin asia on jo tapahtunut – pikkuistemme syntymä – mutta alla oleva teksti on edelleen itselleni ajankohtainen. Ei minulla ole tämän matkan suhteen mitään salattavaa, se toivottavasti on tullut myös blogissa esille.

Blogia on ruodittu myös toisessa keskustelussa, joka on käyty viime syksynä (vai tänä talvena, en muista). Siinä kannat taisivat olla vieläkin kärkkäämpiä, mutta siihen palaan toisen kerran.

—-

Sain viime postaukseni kommenttiboksiin linkin vauva.fi – sivuston keskusteluun, jossa ruodittiin Matkalla Perheeksi -blogia ja sijaissynnytystä yleensä. Keskustelu oli käyty viime keväänä ja kovasti harmittelin, etten tälloin siitä tiennyt, olisin mielelläni osallistunut keskusteluun.

Kuten jo useamman kerran blogissani, olen yrittänyt nostaa keskusteluun kriittisiä kantoja, näistä voit lukea mm. 

Mielenkiinnolla – mutta tietyllä varauksella kommentoinnin tason suhteen – hyökkäsin kommenttien kimppuun. Kommentteja oli kertynyt yli 60 ja suurin osa niistä oli ihan perusteluja, joukossa tietenkin muutama ”Sijaissynnytys=materiaalin hankkimista.” tai ”Ei pitäisi sallia”, ilman sen kummempia perusteluja. Jopa blogin todenperäisyyttä oli kyseenalaistettu, mutta tälle epäilijälle vastaukseksi: kyllä – joskus todellisuus on taruakin ihmeellisempää.

Kannat yleisesti kallistuivat sijaissynnytyksen kieltämiseen, mutta joukossa oli yllättävänkin monta puoltavaa kommenttia. Aivan muutama kommentti oli puhtaasti ilkeitä tai ivallisia, kuten viimeisin. Monet kommentit perustuivat myös hieman väärille oletuksille, niin sijaissynnytyksestä yleisesti kuin myös meidän tapauksesta. Siellä esim. sanottiin, että tämä pari (siis me) olivat harkinneet myös Ukrainaa, vaikka olen mielestäni tehnyt hyvin selväksi, että me nimenomaan emme missään tapauksessa harkinneet Ukrainaa, Intiaa jne., koska halusimme sijaissynnyttäjän, jonka ainoa motiivi ei ole raha.

Käsittelen seuraavaksi muutamaa blogissa pohdittua aihetta ja yritän hieman selventää omaa kantaani tai motiiviani.

”Sil ei oo kohtua. Sillä miehen kromosomit mut kasvanut naiseksi. Tää voi myös periytyä sen poika-alkioille. Joita kuitenkin haluaa eli 1 tyttö ja 1 poika.”

Olen blogissa avoimesti pohtinut tätä valintaa, että päädyimme siirtämään XX – ja XY – alkiot, vaikka XY – alkiolla oli 17,5% mahdollisuus periä sama syndrooma, joka itselläni on. Todennäköisyys täysin terveeseen lapseen oli siis suuri ja tiedän syndroomani tarkkaan ja kuinka se ei estä muuten normaalia elämää, kohduttomuuden lisäksi. Olimmeko sitten itsekkäitä, pahoja vaiko vain inhimillisiä yrittäessämme tyttöä ja poikaa? Tähän voisin esittää vastakysymyksen, että jos vanhemmilla on sukurasitteita vakavista sairauksista esim. AGU tai hemofilia, ovatko he todella itsekkäitä hankkiessaan lapsia ylipäätään?

”Minua ahdistaa tuossa blogissa se, että voivat ”vaatia kaksosia”. Vaikka iso riski äidille ja lapsille. Eli vain, koska on niin kivaa saada lapsia ja, koska pätäkkää on. Ja toinen sitten kärsii tämän nahoissaan..Se on väärin!”

Me emme voineet vaatia kaksosia, vaan halusimme yrittää kahden alkion siirtoa. Sijaissynnyttäjät tekevät jo psykologisten testien aikaan (ennen koko prosessiin hyväksymistä) valintansa kaksosraskauden suhteen. Eli Jennifer oli jo ennen meidän tapaamistamme asian päättänyt ja hänellä oli myös täysi ymmärrys ensimmäisestä tapaamisestamme lähtien, että me olisimme halukkaita siirtämään kaksi alkiota. Tästä päätöksestämme tulen muuten kirjoittamaan jossain vaiheessa vielä erikseen.

Ja tuo jälkimmäinen osa kommentista paljastaa toisen asian, joka tuntuu muutamia kommentoijia kaihertavan – että meillä on varaa tähän prosessiin. Olen tähän jo aiemmin sanonut, että juuri tämän vuoksi sijaissynnytys tulisi laillistaa – että siihen ei tarvitsisi lähteä esim. Yhdysvaltoihin, jossa prosessi on todella kallis. Ja nyt käsi sydämelle – onko se muilta lapsettomilta pois, jos me pystymme tätä kautta täyttämään unelmamme? En minäkään syyllistä joka ikistä vastaan kävelevää äitiä kuinka väärin se on, että he voivat vain hypätä sänkyyn ja hankkia lapsia, kun meidän taas pitää tehdä tällainen prosessi saadaksemme omamme.

”Mä en kannata sijaissynnytyksiä. Kantani ei ole sinänsä kuitenkaan kovin vahva, koska en lähtisi ketään arvostelemaan siitä valinnasta, enkä varmaan erityisemmin pillastuisi siitä että se hyväksyttäisiin Suomessa. Mutta jos multa kysytään mielipidettä siihen, niin vastaukseni on ei. Maailma on tosiaan pullollaan hoitamattomia lapsia, ja mä haluaisin pitää adoption ykkösvaihtoehtona lapsettomuuden hoidossa. Ja tiedän kyllä, ettei sekään ole ihan ongelmaton tapa. Hyväksyn kyllä lapsettomuushoidot sinänsä, mutta jotenkin näissä vuokrakohduissa mennään jo vähän turhan pitkälle. Just toi asetelma mua vähän vaivaa, että rikas länkkäripari voi mennä jonnekin kehitysmaahan ja ostaa itselleen naisen synnyttämään heidän lapsensa. Toki se paikallinen nainen voi rikastua siinä ihan tuntuvasti, mutta mua vaan vaivaa silti. Jotenkin noi synnyttäjät ovat tuossa vähän alisteisessa asemassa, kun eivät ensinnäkään välttämättä ihan täysin ymmärrä mihin ovat ryhtymässä, ja tosiaan jos tulee jotain ongelmia niin heillä ei ole varaa mihinkään tappeluihin jenkki-lawyereiden kanssa.”

Sympatiani tälle kommentille, mutta pari juttua on pakko kommentoida. Ensinnäkin se adoptio, kuten useaan kertaan mainittu tässä blogissa, ei ole niin yksinkertainen juttu kun yleisesti oletaan (ks. esim yllä olevat linkit). Tuossa kommentissa myös sekoitetaan länkkäriparit, kehitysmaat ja jenkkilawyerit. Siis mehän länkkäriparina, teemme sijaissynnytyksen nimenomaan länsimaassa, länkkärisijaissynnyttäjän kanssa. Ja voisin väittää, että eurooppalaisena parina meidän tietotaito jenkkilawyereista on rajallisempi kuin esimerkiksi Jenniferillä. Me muuten myös maksamme Jenniferin lakimiehen. Sijaissynnytystoimisto ei saa edustaa kumpaakaan osapuolta, vaan molempien puolten lakimiesten on oltava itsenäisiä toimijoita. Toki jos jostain syystä joutuisimme oikeuteen, niin silloin Jenniferin tulee maksaa omat oikeuskulunsa.

Ja kyllä minua ihan oikeasti ottaa hieman päähän, että Jennifer nähdään aivottomana ja alistettuna. Voin kertoa, että tällä naisella on hyvin vahva tahto ja ymmärrys mitä hän tekee. Me molemmat kyllä aliarvioimme kaksosraskauden haasteellisuuden, sen voin avoimesti myöntää. Ymmärrän myös, että kommentoija ei välttämättä viittaa meidän tapaukseemme ja itsekin olen sijaissynnytyksen lainsäädännön kansainvälisen harmonisoinnin kannalla, mutta hyvin hoidettuna ja tarkkaan sovittuna se on mielestäni tärkeä lapsettomuuden hoitomuoto.

 

Aivan loppuun vielä muutama sana siitä, miksi yleensä edes vaivaudun näitä ruotimaan. Tästä asiasta pitää puhua. Sijaissynnytykseen liittyy paljon kaikenlaisia huhuja, osa niistä on totta, osa ei. Prosessin aikana joudumme käymään läpi myös monta asiaa ja valintaa, joita luomuna lapsia hankkivien pariskuntien ei koskaan tarvitse edes ajatella. Niitä päätöksiä ja valintoja on helppo ulkopuolisen tulla osoittelemaan sormella, mutta aina olemme yrittäneet tehdä mahdollisimman oikein – kaikkien osapuolten kannalta ja seison täysin niiden takana.

Tällä blogilla ja tällä keskustelulla haluan tuoda esille yhden lapsettomuudesta kärsivän pariskunnan tarinan sijaissynnytyksestä. Jos lukivat kokevat meidät alistaviksi riistäjiksi, niin olkoon niin. Mutta toivottavasti rivien välistä huokuu myös jonkinlainen inhimillisyys. Emmehän me tässä prosessissa ole huvin vuoksi ja päätös prosessiin lähtemisestä oli iso ja pelottava. Jos adoptiolait olisivat yhtään suotuisammat tai jos minulla olisi se kohtu, niin mielelläni ylin toiveeni olisi kärsiä kaksosraskauden kiroista tätäkin postausta kirjoittaessa. Tai siis tämän postauksen kirjoittamatta jättämisestä, koska siinä tapauksessa tätä blogia ei olisi tarvinnut edes aloittaa.

Vauva.fi – keskusteluun täältä. http://www.vauva.fi/keskustelu/4450491/ketju/mita_mielta_sijaissynnytyksesta

Perhe Raskaus ja synnytys

Meidän arkea osa 1: Suloisia unia

DSC00842.JPG

Olen jo pitkään (siis aivan lapsien syntymästä saakka…) suunnitellut postaavani jotain meidän elämästä, meidän kaksosarjesta. Postaus on aina jäänyt muiden aiheiden ja kiireiden jalkoihin, osaksi myös sen vuoksi, että koko arjen tiivistäminen yhteen postaukseen alkoi paisua liian pitkäksi. Nyt olen sitten lopulta päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja myös jakaa nämä arkipostaukset muutamaan pienempään osaan ja saada ne ulos blogiin.

Vauvat ovat kutakuinkin kolme kuukautta ja nämä arkipostaukset kuvaavat siis elämäämme juuri tällä hetkellä. Voisin yrittää laittaa seuraavat arkikuvaukset vauvojen ollessa puolivuotiaita ja siitä taas muutaman kuukauden päästä uudelleen. Vauvathan kehittyvät koko ajan ja niin myös meidän arkemme muuttuu siinä mukana. Nämä arkikuvaukset ovat sitten itsellenikin kiva muisto myöhemmin, kun mitään vauvakirjaa ei meillä pidetä sen kummemmin.

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeemme! 🙂

 

Aloitan Meidän arkea – sarjan niinkin ”väsähtäneesti”, kuin nukkumisella. Miten meillä nukutaan kolmen kuukauden iässä? Ensinnäkin, vauvamme nukkuvat meidän makkarissa Finnish Baby Boxilta tilaamissani äitiyspakkauksen pahvilaatikoissa. Kyllä vain, pahvilaatikoissa. Ostimme jo joulun aikoihin oikeat pinnasängyt, mutta totesimme niiden olevan tarpeettomat suuret pikkuisille vauvoille tässä alkuvaiheessa. Päätimme kokeilla äitiyspakkauksen laatikoita ja ne olivat juuri passelit! Laatikoiden alle meni sopivasti tuollaiset pinottavaksi hyllyksi tarkoitetut irtopalat.

Vaikkei meidän versioilla kauneuskilpailuja voiteta (se menköön Solitairelle, katsokaas miten kaunis!) , niin nuo Jenkeistä ostamamme lastensängyn kokoiset lakanat peittävät kivasti laatikon reunat ja korjaavat enimmän ”laatikkouden”. Kuvassa näkyvät täkit ovat myös Amerikan tuliaisia ja ne yleensä laitamme laatikon pohjia ja reunoja pehmentämään, vauvat kun nukkuvat laitetaan nukkumaan useimmiten kyljellään (he tosin möngertävät itsensä selälleen lähes joka yö). 

DSC00823.JPG

DSC00825.JPG

Ensimmäiset viikot tuskailimme himmennettävän valon kanssa. Koitimme erilaisia viritelmiä sängyn alle piilotetusta lampusta, yövalosta ja mieheni organisoi myös hieman monimutkaisemman systeemin, mutta lopulta monet parhaat asiat ovat supersimppeleitä! Ystäväni oli ostanut veljenlapsilleen tuollaisen yövaloprojektorihommelin, mutta lasten äiti arveli yhdestä lampusta tulevan vain riitaa, joten ystäväni antoi sen meille. Se on aivan loistava keksintö! Vauvojen sängyn yläpuolelle heijastettu kuva pitää huoneen hämäränä, mutta tuo juuri sen verran valoa vauvojen kohdalle, että näen heidät hyvin vain kurkkaamalla. Myös vauvat jäävät yleensä yösyötön jälkeen kuvaa hiljaa tuijottamaan ja noita kuvia on noin kymmenkunta erilaista. 

Dreams.jpgVauvat nukkuivat tähän viikkoon saakka maksimissaan neljä tuntia yhteen putkeen, kunnes tällä viikolla tapahtui ihme – kuusi tuntia! Nyt he ovat nukkuneet viimeiset neljä yötä ensimmäisen välin kuusi tuntia (noin 21-03) ja siitä jälleen kolmen tunnin välein he vaativat ruokaa. Minä yleensä hoidan yösyötöt ja mieheni ottaa aamun ensimmäisen vuoron ennen töihin lähtöään. Tuo kuuden tunnin (tai no hieman vähemmän, koska harvemmin me olemme sängyssä vielä tasan yhdeksältä..) yhtämittainen nukkuminen on kyllä tehnyt ihmeitä myös äidille, kannatan! 🙂 Ja siis olemme tooooodella onnekkaita (koputan puuta niin maan mahdottomasti), että yöaikaan vauvat ovat lähes poikkeuksetta hiljaisia, he joko nukkuvat tai sitten köllöttelevät – hiljaa.

Vauvat nukkuvat tavallisesti pitkähihaisissa bodyissa ja Jenkeistä ostamissamme unipusseissa (swaddle), jonka voi laittaa joko kädet ”sidottua” kapalon sisään tai jättää ne vapaaksi. Ensimmäiset viikot kapaloimme vauvat käsineen, mutta melko pian he vaativat saada kätensä vapaiksi ja nyt ne toimivat siis unipusseina. Pussit käyvät pian pieniksi ja olemmekin osittain jo siirtyneet lyhythihaiseen bodyyn ja yöpotkupuku – komboon. Äitiyspakkauksen mukana tuli myös yöpuvut, niitä emme ole vielä kokeilleet. Ehkäpä nyt kesän korvalla ja lämpötilojen noustessa ne ovat hyvät. Me emme varsinaisesti käytä peittoja, ainoastaan nuo viltit ovat hieman peittämässä pieniä jalkoja (ja tuomassa pesän tunnetta) ja sillä vauvoilla yleensä on pitkähihaiset unikamppeet.

Meillä ei vielä osata nukkua kunnon päiväunia. Vauvat yleensä torkkuvat pitkin päivää tuon yllä olevan ensimmäisen kuvan mukaisesti. Nuo tikatut viltit saimme synnytysosastolta; ne olivat paikallisen marttakerhon ompelemia ja kaikki vastasyntyneet sellaisen saivat. Ihana perinne! Yleensä typykkä saa nukuttua pidemmän pätkän päiväsaikaan, mutta poika ei malta millään. Rattaissakin torkahdetaan vain hetkeksi ja loppuaika yritetään kiinnostuneesti kurkkia ulos (tai äitiä). Viimeinen syötönväli hereillä onkin sitten melkoista kitinää ja kätinää väsyneen pojun kanssa. Mikäli tilanne ei korjaannu itsestään, niin sitten pitää yrittää vähän enemmän tosissaan päiväunikulttuuria meillekin. Se voisi tehdä terää minullekin.

Vauvat heräilevät tavallisesti seitsemän-kahdeksan maissa ja uusi päivä ihmeellisyyksineen voi alkaa. Eli näin meillä nukutaan tällä hetkellä. 🙂 

Missä ja miten teillä on nukuttu kolmen kuukauden ikäisenä?

Perhe Lapset