Kaksi tarinaa toiveista ja niiden toteutumisesta

Case managerimme lähetti minulle jokin aika sitten alla olevan linkin tunnin mittaiseen dokumenttiin ranskalaisesta miespariskunnasta, joka saa kaksostytöt kansainvälisen sijaissynnytyksen kautta. Tarina on siinä mielessä hyvin henkilökohtainen, että he olivat käyttäneet myös sijaissynnytystoimistoa Portlandissa.

Pystyin samaistumaan useampaankin hetkeen tarinassa. Jännittävä ja hieman hämmentävä ensitapaaminen Skypen välityksellä. Ensimmäinen visiitti paikan päällä Yhdysvalloissa. Tai ne tunteelliset, epätodelliset hetket, kun asiat etenevät, mutta jolloin kaikki on vielä niin, niin kaukana. Heidän raskaudessaan on myös dramatiikkaa ja olen onnellinen, ettei meidän tarvinnut kertaakaan kokea vastaavaa. Olisin ollut kyllä huolesta kipeä…

Dokumentti on myös hyvä esimerkki sijaissynnytyksestä Yhdysvalloissa ja miten sijaissynnyttäjinä toimii aivan normaaleja naisia. Dokumentin sijaissynnyttäjän, Veronican, vanhemmilla on iso ranchi ja hänen isänsä on korkeassa asemassa puolustusvoimissa – rahasta ei siis ole puutetta. Kiinnostavaa on nähdä perheen päivittely Euroopan sijaissynnytystä koskevista laeista ja ylipäänsä Veronica, hänen miehensä sekä vanhemmat vaikuttavat aivan supersymppiksilta! 

DOKUMENTTIIN TÄÄLTÄ: Two men and a cradle

 

Toisen tarinan näin vastikään Yle Areenassa, vaikkakin se on kuvattu jo jokin aika sitten. Puolen tunnin dokumentissa suomalainen pariskunta saa lapsen adoption kautta Kiinasta. Ei tätäkään voi kyyneleittä katsoa. Pariskunnan kaipuun, toivon ja epätoivon voi aistia niin hyvin.

Oma arvostukseni kaikkia adoptiovanhempia kohtaan on todella korkea. Rinnasta puristaa katsoa dokumentin alkua, jossa vanhemmat joutuvat ruksimaan lomakkeesta vammoja tai sairauksia, joita adoptiolapsella voisi olla. Lapsi voi aina syntyä sairaana tai vammaisena, mutta ei se varmasti helppoa ole etukäteen noin miettiä. Myös adoptiolapsen kanssa elämisen alkuvaiheita varjostaa lapsen terveys, josta ei ole mitään takeita. Se huoli ja epävarmuus on varmasti raastavaa!

DOKUMENTTIIN TÄÄLTÄ: Tosi tarina: Kelvolliset vanhemmat

Perhe Raskaus ja synnytys

A letter to my surrogate, Jennifer

Parissakin postauksessa aiemmin olen maininnut minun Jenniferille kirjoittaman kirjeen, jonka annoin hänelle heti vauvojen syntymän jälkeen. Myös Jennifer mainitsi siitä omassa synnytyskertomuksessaan ja sen löydät täältä: blogit/matkalla-perheeksi/birth-told-our-surroangel.

Tämä postaus on ollut luonnoksissa jo parisen kuukautta. Ihmisten ilmoille se ei selvinnyt, koska vasta viime viikolla muistin varmistaa Jenniferiltä, että hänelle sopii se blogissa julkaista. Alla oleva teksti kun on lähes sanasta sanaan, mitä kirjoitin käsin hänelle. Ensimmäisen luonnoksen valmistelin yksinäisen, pitkän lennon aikana helmikuun lopussa, kun jännittyneenä lensin Kaliforniaan.

Aika menee niin nopeaan ja tämänkin kirjoittamisesta tuntuu olevan ikuisuus… Ja kuitenkin siitä on vain reilu pari kuukautta. Niin kuin kirjeessa kirjoitin, elämämme otti maaliskuun kolmas päivä täyskäännöksen ja aika ennen vauvoja tuntuu kaukaiselta muistolta.

Hyvää viikonloppua!

kirje.jpg

Dear Jennifer

I have been thinking about this letter a long time. Almost from the beginning of the pregnancy, once I realized how tough this journey really is to you. Not only physically, but also mentally. Not you only to you, but also to your family.

The moment you will get this letter (unless you convinced xxx to give it to you too early, as I know how curious you are! ;)) Bob and Rosa have arrived. Your journey came to an end. Ours just started.

I could imagine that you feel relieved. I could also imagine you feel a little empty. You lived with Bob and Rosa very closely the last nine months. You got annoyed by the belly. You got used to their wiggling. And now they are gone. The belly and the wiggling. That is a huge deal! Although I am sure you prepared yourself from the start for this moment, I could imagine it does feel strange. Bob and Rosa were part of your family – in good and bad – almost a year!

At the same time we have our hands full. That beautiful day we became a family. Our life took a 180 degrees turn. And the only thing we can currently see is our two newborns. Bob and Rosa. They are all that matter from now on.

I write this letter, because I want you to know that we have been thinking about everything above. That even in the moment that you might feel that now, after the birth, we only see Bob and Rosa and nothing else, we do think about you. Everything you have done for us. Everything you have gone through. Everything you are going through right now.

We want to keep you in Bob and Rosa’s lives as Aunt Jennifer! To emphasize that, we want to invite you to visit Bob and Rosa and us in Europe. Whenever you feel like – just book the flights. 🙂

Thank you. Thank you Jennifer.

 

—–

Ps. Kirjeen mukana annoimme hänelle lentolippurahat Eurooppaan.

Perhe Raskaus ja synnytys