Suomalaisen naisen saa raiskata vain suomalainen mies

Olen oppinut suomalaisesta yhteiskunnasta jotain uutta viimeisten viikkojen aikana.

Olen oppinut, että on hyväksyttyä seksuaalista väkivaltaa ja on tuomittavaa seksuaalista väkivaltaa.

Hyväksyttyä seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua on esimerkiksi se, kun yökerhossa ei voi kulkea baaritiskiltä vessalle ilman että jonkun pervo-Peran käsi kopeloi pakaroita matkalla. Hyväksyttyä on se, että perjantai-iltana Helsingin julkisessa liikenteessä on mahdotonta kulkea ilman että joku känni-Kalle yrittää tunkea viereen istumaan ja lähteä saatille. Hyväksyttyä on se, että viikonloppuiltana on mahdotonta kulkea minkään julkisen aukion, torin tai puiston poikki ilman että joku humalainen hoipertelee kohti huudellen ehdotuksia tai jopa uhkauksia. Hyväksyttyä on parisuhdeväkivalta, joka on kotona tapahtuva yksityisasia eikä näin ollen kuulu meille muille – ja joka muuten on Suomessa yleisempää kuin lähes missään muussa EU-valtiossa. Hyväksyttyä on se, että noin 30% suomalaisista naisista on joutunut fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi nykyisen tai entisen kumppanin käsissä. Hyväksyttyjä ovat ne sadat vuosittaiset raiskaukset joissa tekijä on kantasuomalainen mies – eli siis valkoihoinen, useimmiten todennäköisesti alkoholin vaikutuksen alainen suomalaisjamppa.  Näiden asioiden takia ei nousta barrikadeille, ei kutsuta kriisikokouksia, ei tarkasteta lainsäädäntöä – joka on, by the way, aivan naurettava seksuaalirikoksista annettujen tuomioiden suhteen – mutta nou hätä, näitä sattuu. Ei meillä Suomessa mitään raiskauskulttuuria ole.

Tuomittava seksuaalinen väkivalta on hyvin helppo määritellä: Se on seksuaalista väkivaltaa jossa tekijänä on maahanmuuttaja, pakolainen tai turvapaikanhakija. Ulkomaalainen. Toinen. Ei-suomalainen. Silloin kyse on kulttuurista – kulttuurista jossa naisia halvennetaan ja kohdellaan ala-arvoisesti. Kulttuurista jossa naisia saa pahoinpidellä, lyödä, raiskata. Kulttuurista jossa naisia ei arvosteta. Sellaista ei haluta meille Suomeen, tasa-arvon mallimaahan jossa naisia ja tyttöjä arvostetaan ja kunnioitetaan.

Kaiken tämän kalabaliikin keskellä yksi kuitenkin tuntuu unohtuvan – se kaikkein tärkein: uhri.

Raiskauksen tai seksuaalisen väkivallan uhrin arvo ja merkitys ei pitäisi perustua sille, kuka hänet raiskasi ja mikä on tapauksen media-arvo. Uhrin oikeuksien toteutumisen ei pitäisi riippua siitä, minkä värinen iho tekijällä oli. On hienoa, että seksuaalinen väkivalta saa vihdoin sen ansaitsemaa huomiota – mutta se saa sitä aivan vääristä syistä. Tässä ei ole kyse naisten ja tyttöjen oikeuksien turvaamisesta tai tasa-arvon ajamisesta ja sukupuolittuneen väkivallan kitkemisestä suomalaisesta yhteiskunnasta. Nämä viime viikkojen otsikoihin päätyneet raiskaustapaukset ovat saaneet tämän tason huomiota ja palstatilaa vain ja ainoastaan sen takia, että niissä epäilty on turvapaikanhakija. Suomessa tapahtui viime vuonna Tilastokeskuksen mukaan hieman yli 1000 raiskausta – eli noin 20 viikossa. En muista nähneeni uutisotsikoita 20 raiskauksesta viimeisen viikon aikana. Tai sitä edellisen. Tai minkään viikon aikana. 

Suomessa on ehdottomasti valloillaan raiskauskulttuuri, mutta sillä ei ole mitään tekemistä turvapaikanhakijoiden kanssa. Mitä se kertoo oikeuslaitoksemme suhtautumisesta seksuaalirikoksiin, että Suomen laki määrittelee raiskauksen yhä väkivallan määrän pohjalta – ei suostumuksen puutteen? Oikeusistuimet antavat naurettavan lieviä tuomioita perusteenaan se, että teko ei täytä ”törkeän” raiskauksen tunnusmerkkejä koska sen yhteydessä ei käytetty tarpeeksi väkivaltaa tai teko ei ollut tarpeeksi nöyryyttävä. Tiedottoman tai puolustuskyvyttömän raiskaus on ollut rikos vasta vuodesta 2011 lähtien. Olen Sipilän kanssa samaa mieltä siitä, että lainsäädäntöä pitää ehdottomasti muuttaa – mutta me puhumme eri lainsäädännöistä. Suomi ratifioi naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkillan ehkäisemistä ja poistamista koskevan Istanbulin Sopimuksen aikaisemmin tänä vuonna, mutta en ole lukenut pääministerin kutsuneen koolle kokousta keskustellakseen siitä miten Suomen lainsäädäntö tulisi muuttaa Istanbulin sopimuksen vaatimusten mukaiseksi. CEDAW-komitea, joka valvoo YK:n Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen toimeenpanoa on huomauttanut Suomelle vuosi vuoden jälkeen siitä, että Suomen lainsäädäntö ei ole sopimuksen vaatimalla tasolla, että Suomessa ei ole laitettu tarpeeksi resursseja naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn ja poistamiseen, ja että seksuaali- ja väkivaltarikosten uhreille tarjolla olevat tukipalvelut ovat riittämättömiä. Euroopan perusoikeusviraston tekemän haastattelukyselyn mukaan naisiin kohdistuvan väkivallan määrä on Suomessa äärettömän korkea verrattuna muihin Euroopan maihin. Kun näistä asioista puhuu, on miehiä vihaava suvakki-feminatsi joka vetää herneet nokkaan pikkuasioista – mutta tosiasia on, että suomalaisella raiskauskulttuurilla ei ole mitään tekemistä turvapaikanhakijoiden tai maahanmuutajien kanssa. Naisten pahoinpitelyn me osaamme kansakuntana hoitaa ihan mainiosti itsekin – ikävä kyllä.

Ja ei, en ajattele että turvapaikanhakijoiden tai pakolaisten jotka tekevät Suomessa väkivalta- tai seksuaalirikoksia pitäisi saada erityiskohtelua. Se, että heidän tekemiin rikoksiin tartutaan hanakasti on erittäin hyvä asia – muta ongelma on siinä, että joka ikiseen raiskaukseen ja seksuaalirikokseen pitäisi tarttua aivan yhtä hanakasti, tekijän etnisyydestä tai maahanmuuttostatuksesta riippumatta. Raiskaajan kasvot kun eivät ole yhdennäköiset – ne eivät ole tummat kasvot, tai parrakkaat kasvot, tai muslimin kasvot, vaan ihan kenen tahansa. Läpi maailman, ja myös meillä Suomessa, tilastot osoittavat että suurimmassa osassa tapauksista seksuaalirikoksen uhri tuntee tekijän entuudestaan. Se, että naisia ja tyttöjä pelotellaan varomaan ”pahaa mustaa miestä” joka vaanii nurkan takana vie huomion pois siitä tosiseikasta, että todennäköisemmin raiskaaja tai hyökkääjä on meille tuttu henkilö, sellainen jota emme edes osaisi varoa. 

Se hyvä puoli tässä viime viikkojen mediamyrskyssä on ollut, että se on synnyttänyt monia erittäin ansiokkaasti kirjoitettuja ja hyvin perusteltuja vasta-lauseita sekä median että hallituksen tavalle käsitellä näitä julkisuuteen nousseita raiskaustapauksia. Linkitän alla niistä muutaman, ja suosittelen jokaista lukemaan ainakin yhden kyseisistä teksteistä. Nämä rohkeat naiset ovat jakaneet äärimmäisen henkilökohtaisiakin kokemuksia siitä huolimatta, että tietävät sen todennäköisesti aiheuttavan todellisen paskamyrskyn kommenttikentissä ja sosiaalisessa mediassa, sillä mitä tekee maahanmuuttovastainen suomalaismies, kun joku uskaltaakin kirjoittaa tai puhua feministisistä teemoista tai seksuaalisesta väkivallasta Suomessa? Avaa oluen ja istuu pimeässä näpyttelemässä anonyymejä väkivalta- ja raiskausuhkauksia naisille netissä (Veronika Honkasalo, Emmi Nuorgam, Naisasialiitto Unionin henkilökunta – ja lista jatkuu). Kyllä me suomalaiset naiset olemmekin onnekkaita kun meillä on moisia suojelijoita pitämässä meidät turvassa pahoilta muukalais-sediltä.

Sinä siellä, joka olet viimeisten viikkojen ajan raivonnut sosiaalisessa mediassa ählämeistä ja jihadisteista ja rättipäistä jotka vaan raiskaa ja rellestää – mitäs jos sanoisit jotain kun seuraavan kerran näet Koff-lippiksessä heiluvan humalaisen suomalaismiehen ahdistelevan naista baarissa? Mitä jos astuisit väliin kun näet ihan kanta-suomalaisen miehen tunkevan itseään selkeästi haluttoman naisen tai tytön seuraan siinä perjantai-illan ratikassa? Mitä jos menisit apuun kun viisikymppinen pikkujouluista palaava setä yrittää vikitellä 15-vuotiasta? Mitä jos et huorittelisi ja uhittelisi naisille netissä tai kasvotusten? Vai onko niin, että välität vain sellaisesta väkivallasta jossa tekijänä on ulkomaalainen – ja uhrina suomalainen? Että väkivallan ja raiskauksen tuomittavuus määräytyy sen mukaan, kuka tekijä on – ei itse teon tai uhrin kokemuksen perusteella? Jos Irakista tullut naispuolinen turvapaikanhakija raiskattaisi Suomessa kantasuomalaisen toimesta, olisitko yhtä raivoissasi, ja jos et, miksi et?

Minulla on vielä yksi kysymys: Miksi se, että naapuri, kollega, setä, aviomies, poikaystävä tai kaveri raiskaa ei aiheuta kansalaisissa samanlaista raivoa kuin ulkomaalaisten tekemät raiskaukset?

Siksi, että jos joku on vielä pahempi kuin pelko siitä että ”ne tulee ja vie meidän naiset”, se on pelko siitä että ”ne tulee ja raiskaa meidän naiset” – sillä suomalaisen naisen saa raiskata vain suomalainen mies. 

 

Lisää aiheesta:

Kommentit (105)
  1. Melkoinen olkiukko, ja paljon vaivaa olet nähnyt moisen veistämiseen. Jos olet tosissasi niin kärsit luultavasti harhaisuudesta.
    Raiskaajia ei suomessa katsota hyvällä, ei kotimaista tai ulkomaalaista. Ulkomaalaista tietysti vielä vähemmän jos mahdollista, koska on tullut tänne ”hädänalaisena” sikailemaan – hyökkäämään suoraan suomalaisia vastaan, vieläpä kulttureista, joissa raiskaus on lähtökohtaisesti naisen syy eikä mies saa teostaan rangaistusta. Syntinsä ovat reilusti lukuisammat siis kuin sillä joka ”vain raiskaa”.

  2. Valitettavasti tärkeästä aiheesta tehdyssä kirjoituksessa oli syrjivää kieltä. Ei saa sanoa ”kantasuomalainen mies”. Oikea termi on ei-rodullistettu miesoletettu. Toivoisin, että korjaisit blogin loukkaavat sanamuodot.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *