Laitoin kädet mahan päälle, huomaamatta. Hämmästyin, otin kädet pois. Vuosi sitten pidin käsiäni jatkuvasti mahallani: suojelin ja paijasin kasvavaa pientä. Mulla on, niin kuin varmaan monella mun ikäisellä naisella, aina ollut arka suhtautuminen mahaan. Niin vaikea, että sitä ihan vahingossa vaan koskettaa. Heittää käden pois – yrittää piilottaa pehmeän, yrittää piilottaa rasvan, aina väärän muotoinen aina väärän kokoinen. Viime vuonna oli 9 erilaista kuukautta. Ensin koskettelin vatsaani salaa, mutta jatkuvasti. Juttelin mukavia ja odotin. Katsoin muuttuvaa muotoa, hyväksyin kasvun ja sen, että en voi hallita sitä. Tuli kevät ja kesä, kädet alkoi levätä mahan päällä. Siinä ne vain oli, osana mua.

Kosken mielummin kasvojani, heitän hiuksia nenän alle, posken päälle. Sekin huomaamatta, mistä tämä tapa on tullut?

Mietin tätä eilen, kun soitin pitkästä aikaa pianoa. Aloin säestää, lauloin myös. Ääni lähtee vatsasta. Se, että ääni on voimakas ja selkeä, vaatii tiukkaa ja keskittynyttä vatsaa ja hyvin tilaa ottavan pallean. Ei voi vetää mahaa samaan aikaan sisään, kun keuhkot haluaa tyhjetä ja täyttyä samaan tahtiin koskettimia hapuilevin sormien kanssa. Tuntui vaikealta, muistin heti kuinka viime vuonna oli ihan erilainen ote kehoon.

Miten voikaan olla että ihan huomaamatta voi kokea vaiheen, kun oma maha kelpaa? Miksi on ihan absurdi ajatus koskettaa omaa mahaansa niin, että muut näkee. Kädet ajautuu kasvoille piilottaen suun. Kädet vispaa ympäri ilmaa, kehonkieli on monesti hermostunut ja levoton. Raskaana maha oli turva, portti minun kehoni ja muiden ihmisten välillä. Kun  maha näytteli pääosaa, oli helppoa olla rentona myös muualla kropassa.

Ja nyt kun tässä ihan ajattelen asiaa: ei mahasuhtautuminen varmasti ole mun oma ongelma, vaan joku jäänne ajoista, kun nainen oli ennen kaikkea äiti ja myös, sitäkin enemmän, katseen kohde eikä tekijä.

Raskaudessa oli ihaninta maha. Ei ollut tarvetta vetää sisään mahaa. Se vihattu löllö olikin pääosassa, niin isossa pääosassa, että kaikki muu kehossa oli arvotonta.

Tämä vuonna on pitänyt pitää itsestä huolta todella pienillä teoilla. Ei ole ollut aikaa tarpeeksi nukkua. Aika harvoin, joku kuitenkin, olen ajatellut tehdä hyvää itselleni.

Yksi näistä hetkistä on suihkun jälkeen. Kuivaan hiukset kunnolla hiustenkuivaimella ja rasvaan ihoni. Lotrotan kunnolla rasvaa käsiin. Olkapäät, kyynärpäät, polvet ja varpaiden välit. Vatsa. Viisi minuuttia, jolloin pidän itseäni hyvänä ja opetan itselleni, että tämä on se sama keho kuin raskaudessa. Minun.

On ensimmäinen ilta pitkään aikaan, kun tuntuu hyvältä idealta yirttää kirjoittaa. Jatkuvasti olisi paljon kerrottavaa, mutta ei ole ollut yhtään sanaa aiemmin. Tänään elämä on tarpeeksi järjestyksessä eikä väsymys enää ole jatkuvana varjona olkapäillä. On ihana kirjoittaa pitkästä aikaa. Jännittää myös, koska on aina vähän mysteeri, mitä mieli lopulta ohjaa kirjoittamaan. Sekin on tehnyt tästä vauvavuodesta täyden – on pitänyt oppia löytämään sanoja ja rajoja sellaisille jutuille, mitä ei ole aiemmin ollut olemassakaan.

Haluaisin kaikista eniten tietenkin kirjoittaa hänestä. Vauva on ihana. On ihanaa jatkuvasti vain rakastaa toista ja huomata, että se rakkaus vain on. On ihanaa, myös raskasta, pitää toisesta huolta. On myös ihana leikkiä lapsen kanssa, näinkin pieni ymmärtää jo vaikka mitä metkuja. Hektinen arkikin on lopulta hyvä, kun huomaan, että en enää ole joutunut vellomaan sellaisessa oudossa merkitsemättömyydessä. Elämää ei tarvitse enää polkea eteenpäin.

Vauvan kasvaessa suurin muutos on ehkä ollut ajan paluu normaaliin.

Kun vauva syntyy, kerrotaan ikä minuuteissa. Pian tunneissa, viikoissa pysytään monta kuukautta. Kuukausissa vuosia. Samaan tapaan oma maailma hidastuu. Mulla oli vauvakuplassa ihan oma ajantaju. Ensimmäiset kuukaudet oli pitkiä, venyviä, arvaamattomia. Lyhyt itkukin tuntui silloin ikuisuudelta, kun taas nyt, vaikka pienet itkut edelleen vetävät sydämestä, lyhyt itku on lyhyt, alle minuutin tai muutaman henkäyksen pituinen. Ei ole ollut kyse omasta ajasta, vaan ajan suhteesta hetkiin ja pienen kasvuun.

Ja nyt kun vauvavuodesta on jäljellä enää reilu kuukausi, aika on palautunut jo aika normaaliksi. Moni asia ei palaudu – kehoon on tullut uusia muotoja jäädäkseen, tuhannet kyyneleet ja sadat tuhannet naurut on kerrostunut osaksi elämää.

Haluaisin nukkua aamuisin pidempään. Venyttää aamuja edes puoli seitsemään, varttia vaille seitsemään. Haluaisin valvoa kesää aamuun saakka, olla väsymättä iltaisin. Haluaisin lopettaa imettämisen, luopua viimeisistä äitiyshormoneista ja katsoa kunnolla tätä vuotta taaksepäin.

Mutta sitten, aamuisin herätään toistemme kainaloista. Nuuhkutan ruskeita hiuksia enkä saa silmiäni auki millään. Pieni pää kolahtaa vaativasti otsaani vasten, sormet tarttuu vaativasti hiuksiin ja jos jodlauksen voisi kääntää sanoiksi, sanoisi hän varmaan MINÄ OLEN TÄÄÄLLÄ! ÄITI LEIKI NYT MINUN KANSSANI NYT! NÄETKÖ; MINÄ OLEN HEREILLÄ! TÄSSÄ! SINUN KANSSASI! ÄITI HERÄÄ, OLE MINUN NYT!