Kirjoittaminen on ollut viime kuukausina hidasta. Se ei ole haitannut, sillä olen lukenut paljon. Ja pitkästi. Huomaan, että lyhyiden uutisten ja jatkuvan informaatiotulvan katkaiseminen on tärkeää minulle siksi, että silloin pystyn taas keskittymään kirjojen lukemiseen. Ja silloin alan nähdä taas selkeämmin, kirjojen sivuilta poimin leivänmuruja, jotka ohjaavat tietä ymmärrykseen: ehkä tämä muuttuukin tällä tavalla. Kirjat on niin runsaita, että niistä välttämättä löytää sanat kuvaamaan elämää. Koska suuri muutoshan perheen perustaminen on. Eikä se ole hyvä tai huono, vaan muutos. Asiat, sanat, kertomukset, yhteiskunnat, kulttuurit ja perheet on. Se, miten ihminen toimii niissä rakenteissa, voi olla hyvää tai huonoa, mutta perhe on aika  neutraali, mitään kertomaton, käsite.

On ollut hidasta sanoittaa tätä muutosta. Se tapahtuu vaivihkaa, muru murulta enkä ole halunnut kirjoittaa ennen kuin ymmärrän.

Nykyään meidän päivissä on kuitenkin rytmi. Ymmärrän meidän vauvaa hyvin. Ja vaikka olen nukkunut viime aikoina ihan sairaan huonosti, tiedän, että tulen koko loppuelämäni kaipaamaan häntä vauvana. Jo nyt tunnen kaipuuta tulevaa kohtaan: jo vuoden päästä olisin olemaan nukkumatta vaikka viisi viikkoa putkeen, jotta vain saisin koskea hänen pehmeää tukkaansa, kuljettaa kättäni ruskeassa pehkossa ja tuntea sen, kuinka hän aina, joka ikinen kerta, syödessään rinnallani, tarttuu tiukasti peukalooni koko nyrkillään.

Väsymys saa minussa aikaan turhautumista ja kiukuttelua. Yritän sanoittaa sitä miehelleni ennen kuin kiehahtaa, onnistuen siinä välillä paremmin ja välillä huonommin. Toivoisin niin kovasti, että malttaisin nukkua paremmin, sillä silloin en hukkasi yhtään hetkeä. Mutta ehkä hetket on tehtykin hukattavaksi. Ehkä ajan on kuluttava nopeasti ja hitaasti samaan aikaan.

On ihanaa elää vauvan kanssa. Vaikka joka päivä on täynnä rutiineja, on myös paljon aikaa ajatella. Mulla on kymmeniä artikkeleita, juttuja ja sähköposteja kirjoitettavaksi. Haluaisin, että olisi myös aika edistää niitä juttuja, mutta harvoin ehdin ja jaksan.

Meidän päivissä on siis hyvä rytmi jo. Seuraavaksi haluan vähentää yösyöttöjä, mutta en kiirehdi sen kanssa. Vauva näyttää jo merkkejä sen suuntaan, että syöttöjä voisi vähentää, kokeilla uusia nukahtamiskeinoja. Tiedän, että meidän tavoitteena on pidemmät unipätkät ja tällä hetkellä me menemme sitä kohti hitaasti ja lempeästi, nukahtaminen kerrallaan. Se sopii meille parhaiten.

Vielä yksi: kun aika on rajattua, jaksan myös paremmin valita oman aikani viihdykkeeni. Netflixin sijaan ihan todella katson Johannespassion esityksen, facebookkommenttien katkeran maailman ja kikkailun sijasta Södergranin tai Hellaakosken runon, iltaisin kahdessa tuikussa kynttilänvalo ja kirja viltin vieressä odottamassa. Otin podcastien soittolistalta pois kaikki politiikkaan liittyvät ohjelmat, ostin ensimmäistä kertaa ikinä naistenlehden Kanavan tai Parnasson sijasta ja huomaan, että on niin paljon mukavampi olla. Tuntuu, että elämän sanottaminen ja viihteen sopiva balanssi tuo elämään nyt mukavasti sisältöä.

Valo on ottanut vallan elämästä ja luonnosta, ja se on ollut aivan ihanaa. Vauva on myös vihdoin hyväksynyt vaunuissa olon ja me ollaankin sitten kävelty, kävelty ja kävelty. Aurinko on kylmä, mutta kirkas. Ilma on kirpeä ja kutittaa poskipäitä. Se saa ajatuksetkin selkeiksi, mikä tuntuu unen epätasaisuudesta johtuen suorastaan ihmeeltä.

On minä, vauva ja rapiseva lumihanki kirkkaassa päivänpaisteessa. Yritän kovasti painaa mieleeni kaiken näistä hetkistä, koska tiedän, että tulen kaipaamaan juuri tätä. Sitä, että kun ajatukset ovat selkeitä, minä olen todella onnellinen. Luvattoman onnellinen.

Nämä hetket on kuitenkin jo kerrostuneita. Asuin ennen Joensuuta Dusseldorfissa. Muistan vapaat aamut, muistan Reinjoen jäätävän viiman ja ytimiin tunkeutuvan kylmän kostean. Tyhjät kadut ja leipomon tuoksun. Kuinka suuri kaupunki on aamulla hiljainen, kuuma kaakao jossain kahvilassa, loputon haahuilu kirjakaupoissa, tyhjyyden tunne siitä, että ei tiedä minne mennä, kun on niin nuori ja ainakin jollain tavalla vapaa. Eksistentiaalinen epämääräisyys, jonka jatkuva vaellus saa aikaan on samaan aikaan niin ihanaa ja niin loputonta.

Helmikuinen Joensuu ja talven kirpeä pakkanen saavat minut muistamaan minut menneen. Miksi palaan vuosia taaksepäin nyt kun voisin tulla vain kävellä aurinkoa kohti, auringon ympärillä, tutussa naapurustossa valita ne kadut ja tiet, joiden varrella aurinko paistaa osuu kasvoihin jatkuvasti niin kirkkaasti, että silmät sokaistuu.

Että elämän kannalta ne muutamat haahuilut aamu-unisessa Saksassa loivat minuun niin syvät jäljet, että edes elämän merkityksen täysi muuttuminen ei pyyhi niitä pois. Että tämä vaunulenkki vauvan kanssa ei ole ainutlaatuinen, vaan osa vanhempaa kerrostumaa.

Janoan uutta, mutta kaikki merkittävä on vanhan kerrostumaa. Eikä se ole hyvä eikä paha, mutta on se, eikä millään tavalla neutraalisti. Otin jossain vaiheessa aika raskaasti sen, että meidän vaunulenkit ei oikein onnistunut. Vauva ei vain halunnut olla vaunuissa, mutta rauhoittui heti, kun nostettiin syliin. Olin haaveillut siitä, kuinka ihanaa olisi kärrytellä vauvan kanssa paikasta toiseen ja haahuilla loputtomasti. Ja nyt kun vauva suostuu vaunuihin, elämä muistuttaa vanhasta uuden kokemuksen sijasta.

On ihanaa myös ajatella, että on paljon sellaisia kerrostumia, joita en muista, mutta jotka olevat olemassa. Samalla tavalla tiedän, että nämä ulkoilut ovat vauvan ensimmäisiä kokemuksia, jotka saan kantaa mukanani, vaikka vauva kasvaa eikä mitään meidän lenkeistä tule muistamaan.

Poskia paleltaa, askel hidastuu, hengitys on piikkejä keuhkoissa, tämä hetki on hyvä.