On lohdutonta jättää viimeisin vuosikymmen taakse, sillä tiedän, että se tulee olemaan viimeinen kokonainen nuorena. Nuoruus on jäänyt taakse. Olen maisteri, olen äiti, olen vakavasti otettava aikuinen, jolla on loputon määrä to do -listoja ja velvollisuuksia. Eikä se haittaa, parasta mitä viimeiset kymmenen vuotta minulle opettivat on se, että meillä on velvollisuus toimia. On velvollisuus tehdä oikein, koska oikein tekeminen on oikein.

Asuin kymmenen vuotta sitten tässä talossa, jossa nyt valvon yötä. Vieressäni makaa maailman ihanin ihminen, minun pieni vauvani. Kännykässäni on whatsapp auki, jotta voin jatkuvasti ja koko ajan viestittää miehelleni, kertoa kaiken. Hän on kaukana, mutta enää kaksi viikkoa ja hän tulee takaisin luoksemme. Valvon yötä, koska kirjoitan viimeistä suomen kielen verkkotehtävääni. On ikävää, että minulla on kestänyt niin kauan löytää oma alani. Mutta pian olen valmis ja voin tuntea itseni vähän aikuisemmaksi, vähän paremmaksi.

Tuntuu painavalta ajatella viimeistä kymmentä vuotta, koska ne olivat ensimmäiset kymmenen, johon pystyin aikuistuvana nuorena todella itse vaikuttamaan. Kymmenen vuotta sitten olin vielä lukiossa, mutta kymmenen vuotta sitten minulla oli jo ajokortti. Kymmenen vuoden päästä minun suloinen vauvani on jo iso koululainen, mutta nyt hän ei osaa edes kääntää itseään eikä hän ole ikinä syönyt mitään muuta kuin rintamaitoani. Kymmenen vuoden aikana olen rakastunut, rakastanut, muuttanut yhteen, mennyt kihloihin, mennyt naimisiin, kahdesti, saman ihmisen kanssa. Kymmenen vuoden aikana olen sairastanut mieltäni ja kehoani, kerta toisensa jälkeen parantunut ja palannut parempana, entistä sorjempana. Kehoni on vanhentunut, mutta se on voimakkaampi kuin koskaan ennen. Olenhan kantanut ja synnyttänyt lapsen.

Olen valvonut ja olen nukkunut.

Olen oppinut nimeämään tunteita. Tuntenut niitä, rakkautta surua iloa vihaa. Ollut tunnoton ja kipeä, ollut terve ja keveä. Olen muuttanut ja asunut parissa maassa, matkustellut jonkin verran. Kehittänyt kodin ja rakentanut oman kotikulttuurin. Vaikka taakse katsominen tuntuu lohduttomalta, ennen kaikkea riittämättömältä, toivon seuraavilta kymmeneltä vuodelta paljon samaa: etenkin samoja ihmisiä ja samanlaista kehitystä. Samaan aikaan tasaisempaa arkea ja uusia vaiheita, muuttoja ja uusia ihmisiä.

Ensi vuodelta toivonkin erityisesti muuttoa. Ensin ehkä isompaan asuntoon, sitten eri kaupunkiin. Pidän Joensuusta kovin, mutta en usko, monen vuoden jälkeenkään, että kumpikaan meistä tuli sinne jäädäkseen, pian me varmaan jo muutamme.

On loppukesä. Haluan synnyttää elokuussa. Saimme tietää raskaudesta joulukuun alussa ja tuntuisi liian pitkältä olla raskaana marraskuusta syksyyn; minä haluan kesävauvan, minä haluan suvituulen ja auringonpaisteen, lämpimän mutta kuivan kelin, haluan nähdä kirkkaan ilman ja kesän vihreän ikkunan takaa, kun vietän aikaa vastasyntyneen kanssa sairaalan synnyttäneiden osastolla.

Laskettu aika, elokuun 25. kuitenkin tuli ja meni, päivät valuivat pois. Hyppytin itseäni jumppapallolla, pakotin itseni pystyasentoon tunneiksi ja kellotin supistuksia. Maha painoi. En olisi jaksanut sitä enää, mutta ennen kaikkea halusin kesävauvan. Tiesin, että syyskuu tulisi joka tapauksessa pian, mutta minun pieni vauvani, minun pieni kesäni, halusin hänet pian.

Tuli elokuun 27. päivä, jolloin meillä on painokontrolli sairaalalla. Otin sairaalalaukun mukaan, lähdimme ajoissa koska halusin käydä vielä keskustassa, muistan että kävimme ainakin kirjakaupassa, josta halusin ostaa Parnasson tai Kanavan tai vielä toisen synnytyskirjan (siis sen kirjan, jota luetaan kun synnytetään), mutta päädyin ostamaan kolmen euron sudokukirjan.

Sairaalassa synnytys pääsyttiin käynnistää ballongin laitolla, noustessani tutkimuspöydältä sisälläni räjähti ja sääreni valuvat vettä. ”Lapsivedet” sanoo lääkäri vain todetakseen 24 tuntia myöhemmin, että ballongin toinen puoli siellä olikin mennyt rikki. Olen viettänyt siis sairaalassa turhaan vuorokauden, rikkinäinen ballonki sisälläni. Se suututtaa minua, ihan syystäkin. Se sattui niin paljon ja se kipu oli kyllä ihan turhaa.

Tässä vaiheessa supistukset ovat kuitenkin säännöllisiä. Menee muutama tunti, jonka aikana pystyn kellon sekuntiviisaria tuijottamalla ja hengittämällä kontrolloimaan kipua, lillun kylpyammeessa. Se oli synnytyksen vahvistava vaihe, joka loi minuun pienen illuusion siitä, että pystyisin kontrolloimaan kipua synnytyksen loppuun. Vielä naurattaa, vielä meitä on kaksi, muistan mieheni ja ajattelen kuinka me olemme tähän päätyneet, kuinka kaikki alkoi toukokuun yönä monta vuotta sitten, hän kaatui pyörällä katukivetykselle ja minä vain seisoin vieressä, en uskaltanut koskettaa.

Ammeen jälkeen laitetaan epiduraali. Ensin supistukset hidastuvat, sittten taas nopeutuvat. Haluan purra jotain, haluan keisarinleikkauksen, yhden päivän enemmän entistä elämää, haluan nukkua haluan pois pois päälle pois, huudan, haluan purra ilokaasua. Ajatukset on lamaantuneet, olen vain niin kipeä. Kipu oli niin suuri, että menetän suhteellisuudentajuni – siinä kuljettiin jollain sellaisella rajalla, jolloin luulee olevansa todella vaarassa. Ja tavattoman vaarallistahan synnyttäminen onkin, syystä kipeää. Huudan, huudan enkä ymmärrä miksi huudan. Enhän minä huuda. Mutta nyt huudan. Koko keho on niin kipeä, haluan pois kivusta, anelen hoitajalta ja anelen mieheltäni. Olen myös epävarma; meneekö kaikki hyvin, kun sattuu tällä tavalla.

En jaksa olla läsnä, mutta nyt on vain venyttävä, venytettävä oma kestäminen vielä vähän pidemmälle. Olen ollut sairaalassa kolme päivää ja nyt on se hetki, joka tulee jakaamaan elämän entiseen ja uuteen. Nyt ei ole vaihtoehtoja, vihaan olla vahva, mutta nyt on oltava vahva. Kätilö pyytää koskemaan vauvan päätä, mutta kieltäydyn luullen, että en voisi yltää siihen. He ovat kaukana, mieheni ei ole (on oikeasti) enää vierelläni. Joku sanoi, että synnyttäminen tuntuu hukkumiselta. Jostain syystä minua harmittaa, että siltä se minustakin tuntui.

Olisin halunnut pärjätä paremmin. Mutta pakko minun on kirjoittaa se näin, niin kuin se tapahtui.

Vauva syntyy, minä huudan. Vauva huutaa, minä ponnistan istukan ulos. Vauva etsii rintaa, minä katson istukkaa. Punainen, verinen. Minä rakastan vauvaa, olen helpottunut. Tunnistan sen tunteen: tiedän nyt varmaksi, että olen rakastanut aiemminkin. Ihan tuttua. On myös toinen tunne: villi suojeluvaisto, eläimellinen tärkeily ja ylitsevarma pätevyys tämän vauvan hoitoon. Se on uutta.

Ihmisen mieli myös suojelee itseään hajoittaen ne kokemukset, jotka menevät käsityskyvyn yli. Kolmessa kuukaudessa olen unohtanut paljon yksityiskohtia, mutta mieli on kirkastunut niin, että minulla on tarina. Synnytystarina.

Olen esimerkiksi unohtanut mikä oli minun synnytyskirjani ja synnytystoiveeni, mutta muistan että sain tehtyä yhteensä neljä ja puoli sudokua, muistan äitille lähetetyn viimeisen äääniviestin seuraavan kerran laitan viestiä, kun minä olen äiti, mieheni isä ja meillä on pieni tytär. Muistan, kuinka hyvää sairaalan kasvisruoka oli ja kuinka edelleen kalenterissa lukee ranskalaisella viivalla -soita sairaalaan ruokaa tuovalle firmalle ja kysy tomaattikeiton resepti. Muistan että halusin halata jotakuta, kun lähdimme sairaalasta ja niin myös teinkin. Muistan, kuinka muutama viikko myöhemmin käydessäni synnytyskeskustelussa minua halattiin. Muistan kuinka jännittynyt mieheni oli, kun hän kantoi pientä vaaleanpunaiseen puettua myttyä kotiin. Kävelemme ulos, pois ja ulko-ovien edessä käy viima, kuinka tuuli pyöritti itseään sairaalarakennuksen etupihalla, lämmin kylmä kova pehmeä, samaan aikaan. Tuuli taivaasta.