Valo on haalea, tuskin erottuu sisään saakka. Me olemme kolmistaan kotona. Minä ja mieheni istumme olohuoneen lattialla vauva välissämme. Verhot ovat  kiinni tai auki koko päivän, ei eroa edes huomaa, päivänvalo on hidas. Vaikka on keskipäivä, ei valo heijastu kasvoihin saakka. 

Olohuoneen verhot kätkee meidät: on olemassa tämän talon kylmä lattia, sillä lämpimiä peittoja ja vilttejä, pieni vauva iloisine kiljaisuineen ja me siinä hänen lähellänsä. Marraskuun voima on vyörynyt sisään, kutistanut elämän ja samalla tarjonnut mahdollisuuden hengittää hetkiä tarkasti ja syvään.

Pitkien päivien ja lyhyen valon aikaan huomaan karanneeni olennaiselta: ne hetket, jotka haluan muistaa lipuvat sormien välistä, ne ovat loputtomien päivien varrella niin näkyviä, että ihan unohdan kiinnittää niihin huomioni. Vauva täyttää pian kolme kuukautta ja minua pelottaa se, että unohdan näistä päivistä olennaisen.

On tärkeää harjata vauvan ohutta tukkaa ajatuksella, painaa sormi hänen niskapoimuihinsa kiinni, tuoksuttaa pientä vatsaa, kuljettaa kättä pienen kehon ympärillä: nämä pienet maitovaahtosääret ovat niin pehmeät ja kauniit, korvannipukka pehmoista vaahtokarkkia ja tänäänkin pieniä sokerivarpaita on molemmissa jaloissa viisi, tänäänkin sormet jotka harjoittelevat löytämään ja tutkimaan maailmaa takertuvat kiinni omiini, kun olen hänen lähellään.

Kello on yksi yöllä enkä edes pelkää unetonta yötä yhtä paljon kuin sitä, että jättäisin taas kirjoittamatta. Pitää kirjoittaa, että tajuaa kuinka tärkeä tämä elämä on. Pitää kirjoittaa, jotta muistan huumantua, humaltua, hullaantua tästä suljetusta iltapäivästä ja himmeästä yöstä, pitää takoa näppäimistöä niin lujaa että hengästyttää, niin nopeaa että tekee mieli lähteä juoksemaan, niin nopeaa että tekee mieli huutaa.

On ollyt hyvää, on ollut vaikeaa, on kadonnut päivänvalo ja sisällä, aurningonkukkaverhojen takana, pienen asunnon olohuoneessa minun perheeni, minun lapseni ja minun mieheni.

Hän on minun tyttäreni, täynnä tulista luonnetta jo kahden kuukauden iässä. Hän on äitinsä kaltainen tarkkailija sekä isänsä kaltainen tutkija, niin pienenä jo niin mahdottoman kiinnostunut maailmasta. Hän osaa jo hymyillä, mutta varsinkin itkeä. Se on tärkeää, sillä on paljon helpompaa, että hän kertoo milloin on hyvä ja milloin huono. Ja silloin kun hän itkee itsekään ymmärtämättä miksi itkettää, hän rauhoittuu edelleen parhaiten syliin. ”Itke vain” sanon hänelle, sillä tässä äitin tai isän sylissä hänen on kaikista parasta opetella tunteitansa. Haluan, että hän ei ikinä lakkaa näyttämästä tunteitansa meille.

Minulle hän on ennenkaikkea lintytyttö. Minun tyttäreni, jota rakastan niin valtavana paljon. Tästä rakkaudesta tekee kipeän se, että en voi odottaa häneltä vastakaikua. Minä teen tämän kaiken vain siksi, että hän olisi valmis lähtemään, lentämään pois. Sen vuoksi, että hän olisi mahdollisimman hyvä itsenään.Mutta tätä ehdin murehtimaan toki myöhemminen, sillä hän on vielä niin pieni.

Kuten tuosta kuvasta näkyy, olin syntymän jälkeen jossain ylihartaassa tilassa. Onnellinen, mutta en pirskahdellen vaan hetkiä venyttäen, uutta maistaen. Ja se päivä, kun hän syntyi, oli lämmin ja tuulinen. Tuuli etelästä, ehkä hänen toisesta kotimaastansa. Tänään kun yritimme taas käydä vaunulenkillä (hän ei pidä vaunuista, haluaisi olla aina kantorepusssa!) lumi vain narisi rattaiden alla, aurinko heijastui niin kirkkaana hangesta, että tuntui ihan helmikuun kevättalvelta. Vaikka välissä onkin todellisuudessa vain kaksi kuukautta, olisi minun puolestani voinut kulua vähintään koko vuodenkierto.

Minun pieni lapseni.