Vauva toi hiljaisuuden

Meidän vauva syntyi jo kuusi viikkoa sitten, mutta en ole kirjoittanut sanaakaan sen jälkeen. Eikä se edes johdu pelkästään ajanpuutteesta, vaan myös siitä valtavasta hämmenyksestä, jonka vallassa olen viime viikot ollut. Oon lukenut paljon näiden viikkojen aikana, mutta en ole vielä löytänyt yhtäkään tekstiä, joka kuvaisi äidiksi tulemista niin kuin minä sen olen kokenut.

Olen tosin löytänyt muutaman apusanan, joista eniten mielessäni on ollut: paratiisi. Juuri nyt hän nukahtaa olkaani vasten ja toistan itselleni: tämä on hänen paratiisinsa. Sitten syyllisyys siitä, että hän ei esimerkiksi nukahda itsekseen tai nuku vaunuissa tai omassa sängyssä, hälvenee.

On hullua, kuinka monesta asiasta olen kokenut jo syyllisyyttä, vaikka aika usein samasta tilanteesta voisin kokea pohjatonta onnea: minun vauvani haluaa olla minun lähelläni näin paljon.

Olen lukenut pohjattoman paljon neuvoja ja saanut lukemattomia vinkkejä. Sairaalastakin kotiuduimme valtavan paperipinkan kanssa. Osassa niistä neuvoista tunnistan itseni ja vauvani, mutta sitten on se syvä epäilys, kun en tunnistakaan joissain kohtaa meitä. Tämä taitaa olla minulle tällä hetkellä kaikista haastavinta: lukemalla löydän paljon vertaistukea ja apua, mutta samaan aikaan se syöksee minut jonnekin epäilyksen aihioon, kun olenkin tehnyt eri tavalla jotain.

Paratiisin lisäksi toiseksi luottosanakseni onkin noussut automaatti. Se on pyhä muistutus siitä, että kukaan psykologi, neurologi tai ohjekirja ei pysty kaavoittamaan minun lapselleni parasta hoivaa, vaan minä, vauva ja lapsen isä kudotaan hetki hetkeltä sitä tarinaa, jossa juuri hänen on paras olla.

Ihmiset eivät ole automaatteja ja se tästä kaikesta tekee juuri niin raastavan kaunista: työn, opinnot, järjestötoiminnan, liikunnan, ravinnon, levon – kaiken muun elämässäni, paitsi toisen ihmisen sisimmät tarpeet, pystyn kellottamaan ja analysoimaan.

Ja silloin kun itkun tai jatkuvan heräilyn keskellä muistan nämä kaksi sanaa, sanon huomaamatta ääneen kolmannen, joka on jo kokonainen lause: äiti auttaa lasta. Me olemme molemmat tässä elämämme haastavimmassa tilanteessa, hän aloittamassa omaansa ja minä opettelemassa olemaan vastuussa toisen koko elämän jatkumisesta. Tämä on niin herkkää aikaa. Päivä päivältä ihmisten ja ohjelappusten mustavalkoiset neuvot lakkaavat olemasta hyvän tai huonon merkkejä ja niistä tulee neutraaleja sivuhuomautuksia, jotka rakkaus ja tarinan syntyminen sivuuttaa.

Minun lapseni, minun rakkaani.

Perhe Ystävät ja perhe Lapset

Ensimmäinen hääpäivä toisen kerran

Vuosi ja viikko sitten juhlittiin toisen kerran meitä. Meidät on vihitty ekaa kertaa maistraatissa kesäkuussa 2016, mutta vuosi sitten meidän Keralan matkan aluksi meille järjestettiin ihanat, ihanat, juhlat. Tavallaan se oli mulle ihan sama, koska mussa ei asu sisäistä tapahtumatuottajaa omille juhilleni. Tavallaan se oli mulle kaikki kaikessa, koska mun mies perheineen järjesti sen kaiken meitä varten. Ja olihan siinä kaikki ihmisiä yhdistävä mukana: ruokaa, musiikkia, tapaamisia,kukkia, värejä, meidän perheet ja satojen ihmisten  onni meidän turvaksi.

Mulle monenlaiset traditiot ja perinteet on tosi tärkeitä: läheiset koolle ja juhlimaan. Tärkeää ei ole se, että kaikki olisi meidän näköistä vaan se, että mahdollisimman moni kokisi olonsa tervetulleeksi ja osaksi sitä porukkaa, jonka kanssa halutaan juhlia.

Vuosi sitten Keralassa olikin tosi vähän asioita, jotka itse valitsin. Esimerkiksi sormukset.

Mutta ei se mitään – enemmän kuin se, että olisin valinnut itse vaalin muistoa siitä, kun mun mies soitti puhelun korukaupasta äitinsä kanssa silloin, kun he menivät valitsemaaan koruja. Että on ihmisiä, jotka näkivät sen vaivan mun ja meidän puolesta. Sormusten ostaminen ja vaihtaminen on perinteenä ja symboolina täynnä merkitystä, mutta mulle on periaatteessa ihan sama, kuvastaako sormuksen tyyli täysin mun identiteettiä ja makua.

Mutta on aivan ihana sormus, vaikka se ei nyt turvotuksen vuoksi mahdukaaan sormeen.

Se oli ihan varmasti meidän elämän paras, kaunein ja ihanin päivä, mutta hyvä on ollut vuosi sen jälkeenkin. Elämä on kuljettanut meidät pois A-polulta ja tarjottu B-polku on täynnä kysymysmerkkejä ja turhaa työtä, mutta mielenkiintoista tämä kaikki on ollut. Viime päivinä mulla on ollutkin kovin seesteinen olo: vielä 60 opintopistettä tehtävänä ja sitten oon valmis opettaja. Siihen väliin yksi äitiysloma.

Suhteet Parisuhde Ystävät ja perhe Tapahtumat ja juhlat