Meidän vauva syntyi jo kuusi viikkoa sitten, mutta en ole kirjoittanut sanaakaan sen jälkeen. Eikä se edes johdu pelkästään ajanpuutteesta, vaan myös siitä valtavasta hämmenyksestä, jonka vallassa olen viime viikot ollut. Oon lukenut paljon näiden viikkojen aikana, mutta en ole vielä löytänyt yhtäkään tekstiä, joka kuvaisi äidiksi tulemista niin kuin minä sen olen kokenut.

Olen tosin löytänyt muutaman apusanan, joista eniten mielessäni on ollut: paratiisi. Juuri nyt hän nukahtaa olkaani vasten ja toistan itselleni: tämä on hänen paratiisinsa. Sitten syyllisyys siitä, että hän ei esimerkiksi nukahda itsekseen tai nuku vaunuissa tai omassa sängyssä, hälvenee.

On hullua, kuinka monesta asiasta olen kokenut jo syyllisyyttä, vaikka aika usein samasta tilanteesta voisin kokea pohjatonta onnea: minun vauvani haluaa olla minun lähelläni näin paljon.

Olen lukenut pohjattoman paljon neuvoja ja saanut lukemattomia vinkkejä. Sairaalastakin kotiuduimme valtavan paperipinkan kanssa. Osassa niistä neuvoista tunnistan itseni ja vauvani, mutta sitten on se syvä epäilys, kun en tunnistakaan joissain kohtaa meitä. Tämä taitaa olla minulle tällä hetkellä kaikista haastavinta: lukemalla löydän paljon vertaistukea ja apua, mutta samaan aikaan se syöksee minut jonnekin epäilyksen aihioon, kun olenkin tehnyt eri tavalla jotain.

Paratiisin lisäksi toiseksi luottosanakseni onkin noussut automaatti. Se on pyhä muistutus siitä, että kukaan psykologi, neurologi tai ohjekirja ei pysty kaavoittamaan minun lapselleni parasta hoivaa, vaan minä, vauva ja lapsen isä kudotaan hetki hetkeltä sitä tarinaa, jossa juuri hänen on paras olla.

Ihmiset eivät ole automaatteja ja se tästä kaikesta tekee juuri niin raastavan kaunista: työn, opinnot, järjestötoiminnan, liikunnan, ravinnon, levon – kaiken muun elämässäni, paitsi toisen ihmisen sisimmät tarpeet, pystyn kellottamaan ja analysoimaan.

Ja silloin kun itkun tai jatkuvan heräilyn keskellä muistan nämä kaksi sanaa, sanon huomaamatta ääneen kolmannen, joka on jo kokonainen lause: äiti auttaa lasta. Me olemme molemmat tässä elämämme haastavimmassa tilanteessa, hän aloittamassa omaansa ja minä opettelemassa olemaan vastuussa toisen koko elämän jatkumisesta. Tämä on niin herkkää aikaa. Päivä päivältä ihmisten ja ohjelappusten mustavalkoiset neuvot lakkaavat olemasta hyvän tai huonon merkkejä ja niistä tulee neutraaleja sivuhuomautuksia, jotka rakkaus ja tarinan syntyminen sivuuttaa.

Minun lapseni, minun rakkaani.