Väkeä nukkuu olohuoneessa; väkeä nukkuu makuuhuoneessa. Kello lyö viiden minuutin päästä jo kaksitoista, mutta minä olen edelleen hereillä. Se on ollut lempipuuhaani jo vuosia: olla vielä hetki (toisinaan tunteja) ylhäällä, kun muut ovat jo menneet nukkumaan. On ollut hyvä päivä, mutta jostain syystä siitä on vähintään yhtä vaikeaa kirjoittaa kuin huonoista päivistä. Jos päästäisin itseni helpolla, kertoisin kuinka monta tuntia vauva on nukkunut tänään tai kuinka monta kertaa vaihdoimme vaippoja. Se on ihan okei: nauttia pinnasta – hymyillä helposti ja kirjoittaa nopeasti, mutta nyt kun yö on niin pimeä, verhot suljetut ja sormeni painallukset näppäimistöllä ainoa kuuluva ääni, haluan vaatia itseltäni enemmän.

Ensinnäkin – on niitä pakahduttavia onnen hetkiä, kun kaikki on vain ihanaa. Mutta en minä perhettä ole perustanut hetkien takia. Jos eläisin vain hetkessä, eläisin tunteilleni. Onni olisi pakahduttavaa, mutta niin myös kauhu, epätoivo, viha, surukin. Minulla oli aiempina vuosina vaikeuksia tunnistaa tunteitani. Opettelin kädestä pitäen tunnistamaan niitä ja nyt olen siinä, vaikka itse ylpeästi sanonkin, aika hyvä. Sen takia elämäni on viime vuosina myös sujunut ihan mukavasti.

Sen takia olenkin hieman hämmästellyt sitä, kuinka äitiys ei olekaan tuonut yhtään uutta tunnetta minulle. Nyt tajuan: olen minä osannut rakastaa ennenkin. Äidin rakkaus on sitä samaa ihanan kauheaa riippuvuutta ja kiintymystä toiseen ihmiseen kuin muukin rakkaus. Sen takia on edelleen helppoa puhua toisille ihmisille, kuulua yhtenkuuluvutta muuhun elämään.

Mutta mikä äidiksi tulemisen tunteet erottaa aiemmasta, on se valtava volyymi. Sitä on herkillä koko ajan, jokaikinen tunne on räjähdysherkkä tähän ja tuohon suuntaan, jokaikinen tunne voisi hajoittaa koko maailmaan ja seuraavassa hetkessä rakentaa sen uudelleen.

Ja se, mitä kaipaan muilta ihmisiltä, googlelta ja neuvolalta tässä hetkessä olisi se, että joku ottaisi koppia tästä valtavasta emotionaalisesta tunnevyörystä. Minun onkin opittava puhumaan eri tavalla, sillä jos puhun jatkuvasti vauvan kakasta, unirytmistä, ruokailusta tai muista perustarpeista, saan hyvin luultavasti vastaukseksi ihmisten omia kokemuksia samoista jutuista. Mutta se ei poista painoa tunteilta, hyviltä tai huonoilta. Sen sijaan olen yrittänyt kirjoittaa ja puhua  huolesta ja onnesta, naurusta ja itkusta. Olen yrittänyt olla myös suora, koska en halua kätkeä äitiyttä omituisten fraasien taakse.

Tunteista tekee merkityksellisen toistuvuus. Minä olen perustanut perheen ymmärtämättä sitä, kuinka kaikista kuluttavinta siinä tulisi olemaan tunteminen. Jatkuvuus tekee minun rakkaistani minun perheeni, se että olemme sitoutuneet olemaan toistemme koko elämän. Sen jatkuvuuden merkityksen tunnistamista kaipaan myös meidän yhteiskunnalta. Ei äitiys tuonut minulle uutta roolia, vaan yhden lisäkerroksen ihooni, niin tärkeän, että sitä ei kuuluisi kenenkään kantaa yksin.

Makaan vauvan vieressä hiljaa. Hän nukkuu nyt, sikeästi. Tänään iltalevottomuus taittui herttaisesti, kun nostin vieressä makaavan vauvan tiukkaan kainalo-otteeseen. Muutamassa sekunnissa silmät lupsahti viimeisen kerran kiinni, vatkaavat kädet lötkistyivät pienen kehon viereen samalla kun pienestä suusta pääsi pikkuinen huokaus, ja potkivat jalat rauhoittuivat vatsaani vasten.

Tiedättekö, nyt minä olen saanut kaiken.

Vauva, en välitä kuinka paljon haasteita herätät tulevaisuudessa, IHAN SAMA, koska tänään sinä nukahdit syvään uneen heti kun vedin sinut kylkeeni kiinni. Vain sinä, vain minä.

Kirjoitan tämän hetken heti ylös, sillä tätä ei sovi unohtaa. Olemme edelleen täynnä kasvukipuja, molemmat, mutta hän löytää minusta sellaisen turvan, jota olen halunnut vuosikausia jakaa. Olen ollut joskus kovin yksinäinen ja kysynyt itseltäni: minne minä tämän kaiken rakkauden laitan!!! Kuka sen ottaa vastaan!!!

Ja nyt, tässä hetkessä se on tuo peiton alta tuskin näkyvä mytty, hiljalleen kohoava hengitys ja maidosta täyttyneet posket, joita en malta olla silittämättä jatkuvasti.

Elämä on ollut viimeiset kolme päivää helppoa. Minä ja minun mieheni olemme kilpaa hoitaneet vauvaa, ja suloisella kiihtyvällä tahdilla, hetki hetkeltä, ymmärrämme hänen tarpeensa paremmin. Se mahdollistaa sellaisen rentoutumisen tilan, johon ei ole vuosikausiin ollut aikaa kun koko ajan on muka oltava menossa jonnekin ja tehtävä jotakin.

Olen viettänyt tunteja nojatuolissa vauva sylissä nukkuen tai syöden ja lukenut kirjoja, joita olen ostanut vuosien aikana kuitenkaan löytämättä aikaa lukea niitä. Kun joku ääni sisälläni siihen sanoo, että minun pitäisi käyttää aikaani paremmin, saan sen äänen vaimennettua muistamalla kuinka tehokas minusta tulee kirjoittamisessa,  kunhan ensin luen. Ja kirjoittamalla minä olen ajatellut osani tähän maailmaan kantaa.

Vauva toi mukanaan sanat: aikaa ja keskittymiskyvyn, jotta voisin lukea taas enemmän.

Tällainen on päällimmäinen, uusin kerrostuma elämästäni. Se täyttää pelottavan hyvin kaikkia entisen elämän aukkoja, kuten olen kirjoittanut. Mietin millainen maailma minua odottaa, kun irtaudumme kunnolla pesimisestä ja lähdemme liikkeelle. Se koko elämä, johon olen ihan tyytyväinen, tuntuu pelottavan hyvin odottavan minua siellä. Jos se odottaa niin hyvin, oliko se tarpeeksi merkityksellistä? Tarkoitan sellaisia asioita kuin opinnot, työt, ystävät, viestit, kirjeet, järjestöelämä…

Vauva valui elämäni tyhjiin kohtiin niin, että mikään hetki ei ole enää vajaa. Kaikki tunteet on täysiä, kaikki tunteet on läsnä joka päivä, se intensiteetti on pelottavaa ja kiehtovaa. Haluan vain jäädä tähän, haluan vain jo huomisen samaan aikaan.