Kirjoitin edellisessä tekstissäni, että seuraava tekstini on positiivisempi. Tässä kontekstissa vapaaehtoinen lapsettomuus on kerrassaan erinomainen valinta aiheeksi 🙂 Voiko vapaaehtoisesta lapsettomuudesta kirjoittaa positiivisesti? Suhtaudun aika neutraalisti valintaani, joten negatiivista tekstiä tästä ei saa kirveelläkään onneksi. Miksikö kirjoitan aiheesta? Minulta kysyttiin hiljattain syitä valintaani, mutta kysyjä katosi bittiavaruuteen ennen kuin ehdin pohtia tai kirjoittaa vastaustani. Joten käsittelempä aihetta vastaamalla kysymykseen täällä. Minua ei haittaa puhua valinnastani pysyä lapsettomana, mutta mielestäni lapsettomuutta ei tarvitsisi perustella kenellekään. Kysyjä ei itsekään halunnut lasta, joten en pitänyt hänen kysymystään tivaavana. Seuraan myös lapsettomuutta käsitteleviä artikkeleita ja siitä käytävää keskustelua mielenkiinnolla. Suosittelenpa samalla seuraavaa blogia, joka käsittelee aihetta hiukan eri näkökulmasta (blogin kirjoittaja on vastentahtoisesti lapseton): http://kunsitavahitenodottaa.blogspot.com.

Aloitan myöntämällä sen, että olen päässyt helpolla lapsettomuuden suhteen olemalla mies. Yhteiskunta ei vain tunnu näkevän isyyttä niin isona juttuna miehelle kuin äitiyttä naiselle. Helsingin Sanomissa oli jossain vaiheessa juttu miehistä, jotka potivat ”vauvakuumetta”, mutta en muista enää, miten aihetta käsiteltiin siinä. Pitänee kaivella artikkeli esiin. Lisää naisten näkökulmaa aiheeseen tarjoaa Minja Koskela, joka kritisoi tuplapeukkujen arvoisesti eräässä blogitekstissään (https://www.lily.fi/blogit/bluestocking/haluanko-lapsia-ei-kuulu-sinulle) naisen lapsettomuutteen liittyviä ilmiöitä. Olen itsekin saanut seurata naisille kohdistettuja rasittavia uteluita vauvanhankintasuunnitelmista, mutta minulta niistä ei kysytty paria kertaa enempää. Kyseisetkin kysymykset muistaakseni olivat seurausta siitä, että olin ohimennen maininnut, että vanhemmuus ei kiinnosta minua. Kukaan ei varmasti kysy, ellen mainitse asiasta itse ensin – jos silloinkaan.

Iän kertyessä suhdaudun yhä vastahakoisemmin ajatukseen omasta vanhemmuudestani, mutta mitään yksiselitteistä syytä kantaani ei ole. Tiedän vain, että en halua isäksi. En vain koe ideaa vanhemmuudesta omakseni. Minäkö isä? Ei… Vauvan näkeminen ei herätä minussa mitään erikoisempia tunteita. Kissat ovat söpöjä, ja kissan näkeminen saa usein suupieleni kaartumaan ylös. Vauvat eivät ole mielestäni söpöjä. Eivätkä vauvat hymyilytä minua. En myöskään viihdy lasten seurassa kovin hyvin, vaan koen tilanteet ahdistavaksi. Tiedostan, että heitän vauvat ja lapset yhteen läjään massaksi enkä huomioi erilaisia persoonia. En anna mahdollisuutta edes. Siitä minua voi kritisoida aiheellisesti. Minulle on sanottu, että mielipiteeni muuttuu pitäessäni omaa vauvaani sylissäni. Mutta haluanko ottaa riskin? Entä jos mielipiteeni ei muutu? Eikö olisi suotavaa, että saisin lapsen, koska niin haluan? Haluanko kokeilla, herääkö kiinnostukseni touhuun oman lapseni synnyttyä? Voin kuvitella keskustelun potentiaalisen äidin kanssa: ”En halua lasta, mutta kokeillaan, josko kiinnostukseni isänä olemiseen heräisi lapsen synnyttyä”. Hoi! Te lasta haluavat naiset! Pysykää kaukana minusta oman etunne vuoksi!

En myöskään koe omakseni lapsesta aiheutuvaa vastuuta ja sen aiheuttamaa muutosta elämääni. Ehkä taustalla on aiempi masennukseni, jonka aikana jo itsestäni huolehtiminen oli haastavaa. En olisi lapselle paras isä näin ”terveenäkään”, joten koen parhaaksi säästää lapsi isyydeltäni. Huonoja isiä on tarpeeksi jo. Entä jos päädyn jonkin oudon sattuman kautta isäksi vasten tahtoani? Luikkisinko karkuun? Ei, en olisi niin renttu. Tilanne olisi huono kaikkien osalta, mutta yrittäisin olla isä, koska en voisi laittaa lasta kärsimään tilanteen takia. 

Häpeän työttömyyttäni. Ei sitä selkeämmin voisi sanoa. Ajatukseni ovat pyörineet viimeisen kuukauden aikana pitkälti työttömyyteni ympärillä, ja se valvottaa minua lähes joka yö. Olen suunnitellut kirjoittavani työttömyydestäni tänne, mutta olen vältellyt sitä, koska häpeän työttömyyttäni. Kai se on kuitenkin rohkaistuttava kirjoittamaan siitä. Työttömyydellä on tosiaan iso liuta hyvin dokumentoituja negatiivisia vaikutuksia ihmisten elämään. Enkä tietenkään ole poikkeus. Sosiaalinen elämäni on ottanut osumaa, koska kavereideni tapaaminen on alkanut muuttua vaikeammaksi. Häpeän työttömyyttäni, joten en halua joutua tilanteisiin, joissa se tulisi puheeksi. Olen Tinderissä, mutta en halua käyttää sitä, koska pelkään saavani mätsejä, joille pitäisi myöntää ennemmin tai myöhemmin työttömyyteni. Pääkaupunkiseudulla asuminen ei ole halpaa, joten rahansa saa laskea tavallista tarkemmin, mikä on henkisesti kuluttavaa touhua. Häpeän työttömyyttäni. Ja ärsyttää, koska tulevaisuudensuunnitelmani ovat jäissä työttömyytteni takia. Mielialani on siis ollut aika apea viime viikkoina, kun vuosi työttömyyttä tuli täyteen.

Valmistuin reilu vuosi sitten yliopistosta ja olen ollut siitä lähtien työtön. Ei minulle näin pitänyt käydä. Oppiaineestani valmistuu pääasiassa opettajaksi tai kääntäjäksi, mutta en halua kummaksikaan. Kaltaisiani kielispesialisteja löytää kuitenkin myös monista muista ammateista. Minä suuntasin opintoni viestintään ja valitsin sivuaineeni mielestäni fiksusti työelämä mielessäni, mutta ei vain ole napannut. Suurimpana syynä siihen näyttäisi olevan hakemuksistani saamani palautteen mukaan työkokemuksen puute – se perinteinen vastavalmistuneen ongelma siis. Harjoittelupaikkoihin olen keskittynyt viimeisen 6 kuukauden ajan, jotta CV:n täytteeksi saisi alan kokemusta, mutta mitään ei ole auennut sieltäkään.

Tilanteeni on edennyt siihen pisteeseen, että en enää jaksa edes yrittää raapustaa hakemusta, jos ilmoituksessa mainitaan edes hiukan työkokemuksesta. Sanotaan, että työhakemuksia on kirjoitettava niin kauan, että paikka aukeaa. Olenko kuitenkaan robotti, johon jatkuvat hylsyt eivät vaikuta? Ei, en ole. Hion tuntikausia hakemusteni sanavaihtoehtoja ja lauserakenteita, joten hakemukseni ovat ihan mallikkaita. Saan kuitenkin palkkioksi vaivastani hylsyä hylsyä perään. Uskoni alkaa väkisinkin murentua. Huoh…

Mielessäni pyörii kaikenlaisia kysymyksiä tällä hetkellä. Pitäisikö minun viimeinkin heittää vuosien yliopistokoulutukseni hukkaan menemällä työhön, jossa sillä ei tee mitään? Tein siivoustöitä opiskeluideni ohessa, joten palaisinko siivoamaan vessoja? Palkataanko minua edes työhön, johon olen ”ylikouluttautunut” ja josta en ole kiinnostunut? En ajattelut alkaa valehtelemaan olevani kiinnostunut kyseisistä töistä mahdollisissa haastatteluissa. Toki hoidan homman kuin homman kunnolla, jos siitä maksetaan asiallinen palkka, mutta siinä kaikki. Työpaikkailmoitusten perusteella pitäisi olla vain niin inspiroituneen motivoitunut ja älyllisen stimuloitunut jokaisessa työssä. Pitäisikö minun miettiä palkattomia työkokeiluja? Onko osaamiseni siis niin olematonta, että minun täytyisi tehdä ilmaiseksi töitä? Eräs uravalmentaja sanoi, että jättää mainitsematta CV:ssä, että jokin tietty työpätkä onkin työkokeilu. Minusta se kuulostaa valehtelulta tiedon pimittämisenä, mutta tätä se nykyään näyttäisi olevan. Entä estääkö masennustaustani työpaikan saamisen? Kuinka paljon minun on valehdeltava CV:ni työhistoriassa olevasta masennukseni aiheuttamasta aukosta?

Seuraava blogipostaus summaa ajatukseni työnhausta kokonaisuutena aika hyvin: https://www.lily.fi/blogit/blurred-esquisse/tyottoman-avautuminen. Lisäksi pitäisi olla kaikenlaisia verkostoja ja sosiaalisen median profiileja. Rekryammattilaiset paasaavat verkostoitumisesta, mutta entä jos haluan introverttinä vain sen työpaikan. Enkö ansaitse työpaikkaa verkostojen puutteen takia? Kai joidenkin intresseihin sopii, että työnhaku on mahdollisimman hankalaa. Ymmärrän myös, että pitäisi erottautua massasta, mutta tuntuu siltä, että rahkeeni eivät tunnu riittävän siihen. Hylsyt pahentavat myös huijarisyndroomaani, joten luottamus omaan osaamiseni murenee tasaiseen tahtiin.

Eniten minua kuitenkin huolettaa apea mielialani. Eräs masennukseeni johtaneista syistä oli se, että en nähnyt itselläni tulevaisuutta valmistumisen jälkeen. Olin varma, että en saisi koulutustani vastaavaa työtä ja että joutuisin palaamaan mopin varteen. Nyt tämä masennuksen vääristämä ajatusmalli on tavallaan toteutumassa. Kuten yllä kirjoitin, olen alkanut eristäytyä muista työttömyyteni aiheuttaman häpeän takia, joten suuntani ei ole kaikkein ideaalisin tosiaan. Luin myös jostain, että jos tipahtaa nuorena masennuksen takia työelämästä, niin ei isohkolla todennäköisyydellä palaa enää. En muista tarkkaa lukua, mutta huolestuttavan iso prosentti masentuneista nuorista tippuu työelämästä täysin. Olenko yksi heistä?  Ja lopuksi eräs ”huippuvinkki” minulta ihan ilmaiseksi! Hei sinä! Älä sairastu masennukseen ja putoa työelämästä ja opiskeluista, koska se ei näytä hyvältä CV:ssäsi.

Ai että häpeän työttömyyttäni. Ei pitäisi, mutta häpeän silti.Yritän tavallisesti pitää tekstieni sävyn positiivisena, mutta nyt se ei vain onnistu. Pahoitteluni siitä, seuraavassa tekstissäni on positiivisempi meininki.