Löysin keskiviikkoiltana itseni Helsingin Kulttuuritalolta reilun 1000 tiedefanin seasta valmiina loikkaamaan kosmisiin sfääreihin. Ja mikä loikka siitä lopulta tulikaan!  Tajuntaamme laajentivat professori Brian Cox ja koomikko Robin Ince, jotka olivat saapuneet sateiseen Helsinkiin tiedettä ja huumoria sisältävän luentonsa kanssa. He ovat aikamoinen tehoduo. Saimme unohtaa muutaman tunnin ajaksi arkiset huolemme ja syventyä kosmokseen. Kuulimme maailmankaikkeuden synnystä, tähdistä, elämän synnystä, mustista aukoista, ajan olemuksesta ynnä muusta. Väliin oli ripoteltu Brianin ja Robinin keskinäistä naljailua ja huumoria, mikä tasapainotti runsasta faktatykitystä. Luento olisi tosin toiminut ilmankin sitä, koska Brian pitäisi karismallaan ja osaamisellaan yleisön otteessaan, vaikka hän kertoisi maalin kuivumisesta. Sekin olisi mieleenkiintoista hänen suustansa kuultuna.

My man, Brian Cox.

Brian Cox on manchesteriläinen fyysikko, joka nousi Britanniasssa kuuluisuuteen laadukkaiden tiededokkariensa myötä – The Wonders of the Solar System ensimmäisinä niistä. Tietääkseni suurin osa hänen dokkareistaan on esitetty Ylen kanavilla. (En seuraa suomalaista televisiota juurikaan, joten olen pihalla kotimaisesta televisiosta.) Tosin Brianin viimeisin dokkarisarja, The Planets, päätyi tänne kaiketi kansainvälisenä versiona (Prisma: Planeetat), jossa hänet korvattu tuntemattomammalla tutkijakavalkadilla. Osaavat hekin toki asiansa, mutta he eivät ole Brian Cox 😀  Sarjan viimeinen osa on tätä kirjoittaessani vielä nähtävissä Ylen Areenassa. Jos teitä kiinnostaa tutustua Brianin ja Robinin tuotantoon, niin suosittelen tutustumaan BBC:n The Infinite Monkey Cage -radio-ohjelmaan, jossa he perehtyvät erilaisiin tiedeaiheisiin asiantuntijoiden kanssa.

Itse esitys oli mielestäni erinomainen, joskin hiukan yllätyksetön. Tähtitiede on sen verran tuttua minulle, että aivosoluni eivät saa shokkihoitoa suuremmalle yleisölle tarkoitetussa esityksessä. Toki on myös muistettava, että olen fanittanut Brian Coxia jo vuosia, joten hänet maneerinsa ja tyylinsä ovat tuttuja. Ei se huono juttu ollut kuitenkaan, vaan huulillani oli kestohymy juurikin sen vuoksi – luento oli ehtaa Briania. Hän on erittäin taitava esiintyjä, ja hänen puheensa on selkeää ja helposti ymmärrettävää, vaikka englanti ei sujuisikaan täydellisesti. Oli vaikuttavaa seurata hänen esiintymistään, koska se näytti olevan niin helppoa hänelle. Toki taustalla on varmasti vuosien harjoittelu ja rutiini, mutta silti…

En keksi suurempaa kritisoitavaa esityksestä, mutta parista pikkujutusta voisin mainita. Aika tuntui loppuvan kesken, joten esityksen loppu jäi hiukan tyngäksi. Odotin kuulevani enemmän maailmankaikkeuden tulevaisuudesta, mutta siihen ei juurikaan perehdytty. (Ok, se on aika synkkä nykykäsityksen mukaan, joten yleisöä ei ehkä haluttu masentaa 😀 )  Mustiin aukkoihin keskityttiin puolestaan hieman liiankin paljon. Missä punaiset jättiläiset ja neutronitähdet? Toisaalta ymmärrän syyn siihen – mustat aukothan kurkkivat usein taustalla tähtitieteestä puhuttaessa. Anna koululaisten valita tähtitieteeseen liittyvä ryhmätyöaihe ja totea, kuinka mustat aukot keräävät potin. Myönnän toki myös, että ovathan ne mielenkiintoisia, arkielämän näkökulmasta täysin mielettömiä taivaankappaleita. Se, että valokaan ei pääse karkuun mustasta aukosta, on varmaankin kaikkien tiedossa, mutta mustan aukon läheisyydessä tapahtuu kaikenlaista muutakin outoa.

Muistatte ehkä Interstellar-elokuvan mustan aukon, jonka ulkonäko pohjautui tarkkoihin laskelmiin ohjaajan visiolla höystettynä. Brian korotti panoksia ja esitti vielä tarkempaan simulaatioon perustuvan videon mustasta aukosta. Se oli lyhyesti sanottuna vaikuttava. Valo taipuu mustan aukon ympärillä, joten vaikkapa mustan aukon takana olevat tähdet näkyvät myös. Aika hidastuu mustaa aukkoa lähestyttäessä, mika johtaa kaikenlaisiin kummallisuuksiin. Käyt viettämässä kellosi mukaan muutaman tunnin mustan aukon läheisyydessä, ja minulla aikaa saattaa kulua päiviä tai viikkoja ”samaan aikaan”.

Palatkaamme takaisin mustista aukoista blogiini. Näyttää siltä, että Brian ja Robin eivät enää lähde vastaavanlaisille kiertueille, joten tämä taisi olla ainoa mahdollisuus nähdä heitä täällä. Harmi! Suosittelisin esityksen näkemistä livenä, mutta minkäs teet… On tyydyttävä dokkareihin, radio-ohjelmiin ja Youtubeen. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin lähteä lukemaan fysiikkaa Manchesterin yliopistoon, jossa Brian on professorina, mutta se on ehkä liikaa jopa kaltaiselleni fanille.

Emme muuten taida päästä täysin eroon Brianista vielä seuraavassa blogitekstissänikään… Koettakaa kestää fanitustani 🙂

”Sommaren är kort”, lauloi Tomas Ledin. Olenko ainoa, joka muistaa sen koulun ruotsin tunneilta? Vai sattumankohan kautta sain ruotsinopettajikseni Ledin-faneja… Ajatukseni harhailevat välittömästi Ledinin kautta italian tunteihin, joiden kautta tuli tutustuttua italoiskelmään ja tajuttua, kuinka suomalaisista klassikoista löytää välillä italialaista dna:ta. Katri Helenan Vasten auringon siltaa? Gigliola Cinquettin Alle Porte Del Sole. Loretta Goggin Maledetta Primavera? Tunnistat varmasti sen. Makuasioista on turha kiistellä, mutta Loretta pyyhkii Paulalla lattiaa tässä tapauksessa – se on fakta 🙂 Maledetta Primavera soi tätä kirjoittaessani, ja laulan itsekseni ilmakaraokea. (Onneksi kukaan ei ole näkemässä.) Voi muistella menneiden keväiden ihastuksia, joista ei tullut mitään.

…

Hetkinen, missäs olimmekaan?  Pois vanhat ihastukset! Oloni on kuitenkin edelleen haikea, koska syksy on näköjään täällä taas. Kuulaat, aurinkoiset, syysaamut ovat kivoja toki, mutta suosikkivuodenaikani ovat loppukevät ja alkukesä. Luonnon heräämistä on ihana seurata, ja ensimmäiset lämpimät päivät, jolloin voin vetäistä shortsit ja fivefingersit jalkoihini, tuntuvat niin hyviltä.

Mutta kesä tuli ja meni silmänräpäyksessä, kuten aina aikuisena. Mitäkö kesääni pääasiassa kuului? Lenkkeilyä, ulkoilua, väsynyttä työnhakua ja lorvailua Youtubessa ja videopelien maailmassa valloittamassa nojatuolikenraalina fantasiamaailmaa ja ihastelemassa antiikin Kreikkaa. Siinäpä kesäni lyhykäisyydessään, siitä ei jäänyt hirveästi jälkipolville kerrottavaa. Blogissanikin on ollut hiukan hiljaisempaa parin kuukauden ajan. Mitään kesäfiilistä ei oikein muodostu työttömyyteni vuoksi, kun se muistutti jatkuvasti olemassaolostaan takaraivossani. Ei lomailla ja lorvailla, vaan haetaan töitä! Huoh, viimeisestä oikeasta kesälomastani on aikaa vuosia.

Nyt minulle on kuitenkin tarjolla kiinnostavalta vaikuttava viestintäalan työkokeilupaikka, kunhan työkkäri saisi tarkastettua paikan sopivuuden. Ei se ole työtä, josta saisi palkkaa, mutta mielialani on ollut tavallista pirteämpi tällä viikolla 🙂 Käsissäni on hyvä mahdollisuus taitojeni harjoitteluun ja kertaamiseen, ja tästä ura uudella alalla ehkä aukeaa. Toivottavasti en kuitenkaan jäisi työkokeilujen tai -harjoitteluiden kehään jumiin, vaan saisin palkkaakin elämiseen jossain vaiheessa. Tämänhetkisessä tilanteessani on hassua myös se, että minulle olisi myös tarjolla koulutuspaikka ja toinen työkokeilupaikka vähemmän kiinnostavasta paikasta. Elämä! Mitä oikein puuhaat? Ensiksi et anna mitään pitkään aikaan. Sitten päätät tarjota samaan aikaan useampaa paikkaa, joista on pakko valita yksi. Häh?

Työkokeilu jännittää tietenkin. Osaan varmasti homman, mutta aiemmin mainitsemani ylikierroksilla käyvä huijarisyndroomani saa epäilemään. Olen ollut niin kauan poissa työelämästä, että on ollut hyvin aikaa murehtia puutteitani. Ei kuitenkaan anneta niille valtaa. Osaan. Varmasti. Homman.

Olen myös täpinöissäni professori Brian Coxista, joka saapuu ensi viikolla tähtitiedeshow’nsa kanssa Kulttuuritalolle. Onko mies tuttu teillekin? Hän on tieteen superstara Briteissä tällä hetkellä. Keikasta lisää myöhemmin 🙂