Onko se mahdollista? Mainitsin aiheen ohimennen muutama viikko sitten blogitekstissäni, ja minulle ehdotettiin kommenteissa sen syvempää käsittelyä. Siispä tarttukaamme siihen tänään!

Mutta ei kuitenkaan heti ensimmäiseksi. Olen viime aikoina uppoutunut erääseen fantasiakirjasarjaan, joten ajatukseni ovat olleet osittain muualla kuin tässä tekstissä ja kirjoittaminen on viivästynyt. Pahoitteluni. Toisaalta kirjat eivät ole myöskään päästäneet unohtamaan tämän päivän aihetta kliseisten ihmissuhdekuvaustensa vuoksi. Tiedätte kyllä, mistä puhun. Perinnehän vaatii, että populaarikulttuurin tarinoissa miehen ja naisen pitää rakastua toisiinsa ja/tai heilutella peittoa. Sehän on iänikuinen juonikuvio, mutta ai että minua haukotuttaa, kun se on selkeästi tarinan kannalta merkityksetöntä tirkistelyä mieslukijoille tai -katsojille. Joku Hollywoodin sikariportaan pamppukin taisi todeta, että lisätään toimintaelokuvaan romanssi, niin saadaan naisetkin katsojiksi. Hohhoijaa. Lisää soppaan vahvojen naishahmojen puute ja Bechdelin testi, ja keitos on valmis! Huoh, entäpä jos mies ja nainen joskus viihtyisivät tarinoissa toistensa seurassa ilman seksiä ja romanssia. Tai entäpä jos tarinoiden miehet voisivat joskus kieltäytyäkin, kun heitä nyitään hihasta makuuhuoneen puolelle.

Palataanpa fiktiosta takaisin tosielämään ja postauksen pääaiheeseen. Miehen ja naisen ystävyys? Kyllä se voi toimia mielestäni, vaikka yhteiskuntamme tuntuukin välillä väittävän muuta. Käsittelen aihetta omiin, varmastikin vajavaisiin, kokemuksiini perustuen, joten kirjoittakaapa omia näkökulmianne kommentteihin, jos vain jaksatte. Niitä on kiva lukea 🙂 Kuten aiemmin kirjoitin, ystäväpiirini koostuu pääasiassa naisista, koska koen, että voin olla vapaammin oma itseni heidän seurassaan. Minun ei tarvitse ”esittää” miestä, kuten monesti miesten seurassa ollessani. Kehtaan väittää, että elämäni olisi tylsempää ja mielipiteeni yksipuolisempia, jos kaveri- ja ystäväpiirini koostuisi pelkästään miehistä.

Olen kuitenkin huomannut, että yhteiskuntamme tykkää kuitenkin heitellä kapuloita miesten ja naisten välisen ystävyyden rattaisiin. En pidä ystävieni sukupuolta kovin olennaisena, joten minua ei kiinnosta mainita siitä. Olen nähnyt yhden jos toisenkin ihmettelevän ilmeen, jos ystävieni sukupuoli on tullut ilmi syystä tai toisesta. Miesten ystäväthän ovat toisia miehiä, ja miehillä ja naisilla ei  tietenkään voi olla esimerkiksi yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Perheeni luuli joskus, että seurustelen yhden ystäväporukkani naisen kanssa. Olen kuullut toisilta miehiltä vihjailuja ja puhkikuluneita vitsejä siitä, että minun ja ystävieni välillä pitäisi olla ”jotain muutakin”. Netistä löytää miesten katkeria, naisvihaa huokuvia tilityksiä ”kaverisektoreista”, mutta siihen kuraan en koske seipäälläkään. Tajuisivatpa, että ihmisessä on muutakin kuin haarovälin anatomia. Aloin tätä kirjoittaessani miettiä, että tapahtuukohan vastaavaa usein naisillekin, joilla on miehiä ystävinään. Olen muistaakseni kuullut naisen suusta vain yhden ystävänaiselleni sanotun rivon kommentin, joka koski minua ja häntä.

Toki yhteiskunnasta riippumattomatkin ongelmat työntävät mielellään lusikkansa soppaan. Eräs päivänselvä mahdollinen ongelma on ihastuminen. Miesten ja naisten väliseen ystävyyteen liittyy ihastumisen riski, mikä voi pilata ystävyyden ihan hyvästä syystä – varsinkin, jos toinen jo tutustumisvaiheessa katselee sillä silmällä toista. Joihinkin naisiin ihastun helpommin, ja ajatus ystävyyssuhteista kyseisten naisten kanssa ei ole minulle kovin houkutteleva. Jos olen ihastunut naiseen, ja hän ei tunne samoin, niin en mielelläni jatkaisi suhdetta ystävyys- tai kaveripohjalla ilmeisistä syistä. Ei se mahdotonta ole, mutta pettymyksen sulattelu vie aikansa, ja samalla se mahdollinen kaveruus tuntuu helposti kuihtuvan, kun järjestelen pääni piuhat uudelleen. Olen kokenut tilanteen ihastumisen kohteen näkökulmasta myös, koska eräs nainen lakkasi tapaamasta minua, kun hän alkoi kiinnostua minusta, mutta minä en hänestä. Ymmärsin tilanteen, vaikka olisin halunnutkin jatkaa kaverina. Näen jo pitkään jatkuneet ystävyyssuhteet kuitenkin eri tavalla. Jos vuosien jälkeen huomaa yhtäkkiä ihastuvansa ystävään, niin sanoisin, että ihastumisesta kannattaa päästä eroon tärkeän ystäväsuhteen pelastamiseksi. (En tosin ole mikään ihmissuhdeguru, joten minun neuvojani ei ehkä kannata kuunnella.) Jos yhtäkkiä ihastuisinkin ystävääni, niin häätäisin tunteen ulos, koska en halua pilata ystävyyssuhteitani ihastumisen tuomalla painolastilla. En missään tapauksessa myöskään kertoisi ihastumisesta ystävälleni, koska en pidä sitä reiluna tekona.

Toinen mahdollinen ongelma miesten ja naisten väliselle ystävyydelle on heidän kumppaneidensa mielipiteet asiasta. Minulle ja ystävilleni siitä ei ole ainakaan tietääkseni ollut ongelmaa, mutta maailmaan mahtuu mustasukkaisia poika- ja tyttöystäviä. En koe oikeudekseni alkaa rajata kumppanini ystäviä sukupuolen perusteella. Myönnän, että täältä ulkopuolelta on kuitenkin helppo huudella, kun tunteita ei ole pelissä tällä hetkellä. Yritän kuitenkin nähdä asian niin, että jos minut vaihdettaisiin ystävämieheen, niin eipä parisuhteellamme olisi ollut tulevaisuutta muutenkaan. Olisihan ero tietenkin henkisesti rankka, mutta pääsisin siitä yli miettimällä asian noin. Ja millainen ihminen oikeastaan olisin, jos rajoittaisin kumppanini ystävyyssuhteita? En todellakaan mitenkään kehuttava.

Yllä mainituista seikoista johtuen koen uusiin naisiin tutustumisen kaveri- tai ystävyysmielessä  melko hankalaksi. Nykyiset ystävänaiseni on lähtöisin yliopistovuosieni fuksiryhmästä, jossa tutustuminen tapahtui omalla painollaan pippaloissa ja tapahtumissa ravatessa. Mutta miten sitä tutuistuisi uusiin ihmisiin nykyään kolmikymppisenä heppuna? Siinäpä tuhannen taalan kysymys, jota moni muukin täällä Lilyssä varmasti pohtii. Entäpä jos törmään naiseen, jonka kanssa synkkaa hyvin? Luulen, että tapaamisehdotustani pidetään helposti treffipyyntönä, vaikka en sitä tarkoittaisikaan. Treffipyyntöjä miesten esittämät tapaamisehdotukset usein ovat, tai ainakin kulttuurimme mukaan ovat. Mitenhän ja milloin voisi ilmaista tahdikkaasti, että minulla ei ole mitään taka-ajatuksia taustalla? Huoh, se riippuu varmasti tilanteesta ja naisesta. Tilannetajuni ei vain aina ole tilanteen tasalla, joten kiusallisen noloihin tilanteisiin on päädytty useammankin kerran 😀  Ja tämä on varmasti tuttua myös naisille. Painottaako uudelle tuttavamiehelle, että ihan kaverimielellä ollaan liikkeellä, kun hänet oluelle pyydettiin. Milloin ja miten kertoa asiasta? Eipä ole siihenkään yksinkertaista vastausta.

No menipäs tämä nyt ongelmien puimiseksi 🙂 Noh, Herra J silti suosittelee ystävyyssuhteita muidenkin kuin oman sukupuolen edustajiin yllä mainituista ongelmista huolimatta 😀 Minulle se on ollut vaivan arvoista.

Helsingin Sanomissa oli muutama päivä sitten kiinnostava artikkeli kullan arvon noususta epävarman taloustilanteen seurauksena. Koska en ole tilaaja, minun oli lompsittava kirjastoon lukemaan se. Olin hiukan pettynyt tekstin luettuani, koska siinä keskityttiin kultaan lähinnä sijoituskohteena. Huomasin artikkelilinkkiä tarkastaessani, että sehän sisältyi talousosioon, joten mitähän oikein odotin… 🙂 Jos mietit rahan sijoittamista kultaan, niin suosittelen lukemaan. Koska kullan arvo pysyy melko vakaana talouden heilahteluista huolimatta, niin kultaa on pidetty turvallisena sijoituskohteena, mutta toisaalta kullalla on vaikea kääriä isoja voittojakaan. Näin siis mutkat suoriksi referoituna. En ole kuitenkaan bisnesmies, joten keskitytäänpä yhdessä pohtimaan hiukan kullan merkitystä. Katsotaan, mihin asti päädyn mietteissäni tänään.

Kulta. Tunnette sen värin. Ei voi kiistää, etteikö kullan väri vetäisi katseita puoleensa. Onhan se imuroinut katseita puoleensa ympäri maailmaa vuosituhansien ajan. Enkä ole immuuni kullan hohteen houkuttavuudelle. Näen kullasta heijastuvien ilta-auringon säteiden säihkeen. Näen ”kullankeltaisen” metallin muuten pitkälti ”metalleilta” näyttävän metallikokoelmani keskuudessa. Se on aina läsnä ja esillä siellä. Mihin kuvan metalliin kiinnitit ensimmäiseksi huomiosi? Kupariin? Hopeaan? Kultaan?  Luultavasti kultaan. Lisäsin kuparin ja hopean mukaan kuvaan, koska ne kuuluvat kullan kanssa samaan ryhmään ja niidenkin ulkonäkö poikkeaa tavallisesta. Kuparin väri on tuttu kaikille, ja hopea puolestaan heijastaa valoa erityisen hyvin, joten se näyttää tavanomaista metallia valkoisemmalta.

Entä mistäkö kullan väri johtuu? Olen yrittänyt perehtyä aiheeseen, mutta minun rahkeeni eivät riitä täysin ymmärtämään kulta-atomin uloimpien elektronikuorten kvanttifysiikan laeista johtuvia erikoisuuksia. Tässä esimerkkivastaus kysymykseen, joten pääsette myös pähkäilemään. Lyhyesti sanottuna kullan elektronikuorten rakenne on sellainen, että se imaisee itseensä näkyvän valon sinisiä aallonpituuksia, joten keltaiset aallonpituudet pääsevät paremmin esiin. Kirjoitin parisen kuukautta sitten postauksen, jossa mainitsen cesiumin, joka on kullanväristä samasta syystä.

Ah, kulta.

Olen länsimaisen, kultaa ihastelevan kulttuurin kasvatti. Kulta on vaurautta ja joskus myös ahneutta. Kulta on arvokasta, koska se on kultaa. Eikös loppujen lopuksi olekin aika erikoista, että yhtä keltaista metallia pidetään niin suuressa arvossa? Onko kullan miellyttävä ulkonäkö vain sen seuraus? Joillakin teistä on varmasti sormessaan kultainen sormus. Mitä sormuksen kultaisuus merkitsee teille? Kihlasormuksia on tehty myös palladiumista ja platinasta, jotka ovat myös tunnettuja arvometalleja. Sehän ei voi olla terästä kuitenkaan. Voiko kihlasormus olla rahalliselta arvoltaan halpa? Minä en voisi ostaa koruliikkeen halvinta kihlasormusta, ja jotain arvometallia sen on oltava. Tai tempaisen kunnolla ja teetän sormukset jostain alkuainetaulukon oudosta metallista.

Toki kulta on harvinaista, mikä selittää osan sen hinnasta, mutta ei se ole harvinaisin metalli. Ei kullalla ole myöskään kovinkaan paljon käyttöä: osa menee koruihin, osa puolestaan elektroniikkaan, mutta valtaosa löhöää harkkoina pankkiholveissa. (Alla katsaus erään pankkiholvin harkkohyllyihin.) Se on pehmeää ja painavaa, joten arkipäivän käyttötavaroihin se ei oikein sovi, kuten teräs sopii. Kyllähän te tiedätte.

Olen myös kielinörtti, joten sanan kulta sisältäviä sanontoja on hauska miettiä. Kullanmuruseni, mitä mieltä olette kyseisistä sanoista? Voiko jotakuta sanoa vaikkapa kultaseksi naama peruslukemilla?

”Beibe, et sä mikään kullanmuru ole! Olet ehta 12 kilon kultaharkko!”

Minulle ne haiskahtavat hiukan sarkastisilta ilmauksilta. Olenko vain outo? (Kyllä olen.) No ehkä söpöä pikkulasta voi kutsua kullanmuruksi ilman oudoksuvia katseita. Ja entä jos niiden merkityksiä aletaan analysoimaan tarkemmin. Kullannuppu? Kullallako nuppu? Avautumaton kukka? Mitäh? 😀 Lapsuushan on kuulemma elämän kulta-aikaa. Kulta-aika? Taiteessahan on ollut myös kultakausia ynnä muuta.

Asiasta kolmanteen… Arvostivatko nykyisen Suomen alueella muinoin asuneet ihmiset kultaa? Vai onko ilmiö kulttuurista tuontitavaraa muualta? Aloin miettiä asiaa, ja minulla ei ole aavistustakaan.