Kysyppä tuntemaltasi mieheltä, onko hänellä kavereita. Vastaus on melko todennäköisesti, että on. Ehkäpä tunnet miehen kaverit niin hyvin, että osa heistä voisi olla jopa hänen ystäviänsä. Miehellä ystävä? Ystävä? Kysy, voisivatko miehen kaverit olla oikeastaan hänen ystäviään. Vetikö sana ”ystävä” miehen mietteliääksi?

Voivatko heteromiehet olla toistensa ystäviä?

Ensiksi on varmaan parasta määritellä termistö selkeyden vuoksi. Miten erotan kaveruuden ja ystävyyden toisistaan? Luultavasi samalla tavalla kuin monet muutkin: ystävyyssuhde on syvempi kuin kaveruus. En kuitenkaan aio keskittyä semantiikkaan, vaan keskityn tänään heteromiesten suhteisiin toisiin heteromiehiin. Kun kirjoitan alla ”miehistä”, niin tarkoitan heteromiehiä  toiston välttämiseksi. Minulla ei kokemusta homomiesten ystävyyssuhteista toisten homo- tai heteromiesten kanssa, joten en aio kommentoida sitä tietämättömyyteni takia. Netta kirjoitti erinomaisen tekstin (Miksi kaveruus ei syvene ystävyydeksi?) ystävyyssuhteiden muodostamisen vaikeudesta ja ehdotti minulle aiheen pohtimista miesnäkökulmasta. Olen syönyt liikaa lakritsia ja juonut liikaa kolaa tänään, joten pureudutaampa miehiin niiden energisoimana.

Eräs mies on ollut kaverini yli 20 vuotta, mutta emmin kutsua häntä ystäväkseni. Voin puhua hänelle vaikkapa mielenterveydestäni ja jakaa muitakin huoliani, mitä miehet eivät perinteisesti ”saisi” tehdä, koska toiselle miehelle ei saisi paljastaa ”heikkoutta”. Mutta silti häntä on vaikea pitää ystävänäni. Pahus, onpa huolestuttavaa huomata kulttuurin vaikutus näin konkreettisesti omassa käytöksessäni.

(Pysähdyin tässä vaiheessa laittamaan piuhojen liitäntöjä uusiksi aivoissani.) Kutsun häntä tästedes ystäväkseni. It’s what needs to happen.

Tiedätte varmasti taustalla olevat syyt. Syvällisempää suhdetta kahden miehen välillä on pidetty epäillyttävänä, koska niihin yhdistetään helposti feminiinisyys ja homous. Naisillahan on useammin syvällisempiä ystävyyssuhteita toisten naisten kanssa, joten miesten on vältettävä sitä. Heteromiehen on myös vältettävä homoksi epäilyä. Eikös heteroseksuaalinen miehuus olekin välillä ummehtunutta? Homous ja feminiinisyys ovat perinteisesti olleet haukkumasanoina heteromiesten keskuudessa. Jos jokin asia on ”homoa”, niin ei sillä mitään positiviisia konnotaatiota ole. Tunteista puhuminen on ollut tabu, ja normeista poikkeaminen on saattanut johtaa jopa väkivaltaan.

Miesten kaveruus on monesti melko pinnallista puheenaiheiden osalta, kuten tiedätte. Puhe keskittyy vaikkapa harrastuksiin tai johonkin yhteiseen toimintaan. En tarkoita, että ne olisivat huonoja puheenaiheita, mutta voi pohtia, mistä aiheista ei puhuta. Monesti asiaan kuuluu harmiton läpänheitto, joskus taas homofobisten ja seksististen ”vitsien” jakamista omaa heteroseksuaalisuutta korostaen – erityisesti nuorten miesten keskuudessa. Suosittelen edelleen tutustumista Arto Jokisen kirjaan Panssaroitu maskuliinisuus, joka pureutuu paljon kattavammin miesten suhteista toisiinsa. Miesryhmissä on hierarkia, jossa ”toiset ovat miehekkäämpiä kuin toiset”, ja niissä on oltava varuillaan, että mitään ”naismaista” tai ”homomaista” ei paljastuisi miehestä. Miehen on näytettävä toisille miehille, että kykenee ”saamaan” naisia ynnä muuta… Ah! Kuinka esittää miestä!  Tiedätte varmaan miehet, jotka suuttuvat tai alkavat inttämään baarissa saatuaan pakit naiselta. On sanottu, että kyseiset miehet hermostuvat, koska heiltä viedään mahdollisuus todistaa oma miehuutensa naisen kautta. Se taitaa pitää ainakin osittain paikkaansa. Tulee myös olo, että he pitävät naista oliona, jolla ei ole omaa tahtoa. Miesryhmissä tavallaan kilpaillaan siitä, kuka on ”kovin kundi” naisten, rahan, vallan, taidon, lihasten jne. suhteen. Tämä miesten keskinäinen kilpailu ei varsinaisesti helpota syvällisempien suhteiden muodostumista miesten välille.

Tunnen tämän paineen esittää ”miestä” usein ollessani miesporukoissa, varsinkin jos seurassa on minulle vieraita miehiä. Ja se on kuluttavaa henkisesti, koska tabuina pidetyt aiheet on sensuroitava. Se on ärsyttävää, koska näköjään välitän ”miehuudesta”. Se on selkeästi isketty niin syvälle minuun, että siitä ei noin vain pääse eroon. Tykkään kyseenalaistaa heteroseksuaalisen miehuuden normeja elämässäni, mutta hitto tämän työmaan kokoa… Myönnän myös, että olen varmaan turhan varovainen ja en edes anna mahdollisuutta toisille miehille. Onhan sitä olemassa miehiä, jotka pyyhkivät pyllynsä yllä mainitulla miehen muotilla. Luottamukseni saaminen kestää kuitenkin kauan, ja se vaatii aikansa, että voin olla varma, että ”heikkouksiani” ei aleta käyttää aseena minua vastaan. Ja murehdin näköjään ”heikkouksiani” myös… Huoh. Tämän seurauksena kaveripiirini koostuu pääasiassa naisista, koska heidän seurassaan en koe painetta esiintyä ”miehenä”, vaan voin olla vapaammin oma itseni. Kulttuurimme aiheuttaa ongelmia myös miesten ja naisten väliselle ystävyydelle, mutta siitä lisää ehkä myöhemmin. Ilmoittakaapa, jos aihe kiinnostaa teitä 🙂

Naiset eivät aina ole kovin tervetulleita miesporukoihin. Erityisesti miesvaltaiset videopeliyhteisöt ovat olleet viime vuosina tapetilla, koska niihin mukaan haluavat naiset saavat osakseen häirintää. Miisa Nuorgamilla on varmasti yhtä sun toista sanottavaa siitä. Pitää muuten mainita sivuhuomiona tässä eräs ärsyttävä havaintoni nettikeskusteluista. Olette varmaan myös huomanneet niitä seuratessanne, että jos joku sanoo jotain, jonka voi silmiä siristämällä juuri ja juuri tulkita kaksimielisesti, niin paikalle ilmestyy usein miehiä vääntäämään siitä ummehtuneita ja kuluneita kaksimielisiä vitsejä, jotka eivät varsinaisesti helpota alkuperäisen aiheen seuraamista.

Koska miehet eivät pysty käsittelemään tunne-elämäänsä toisten miesten kanssa tai monesti edes itse, niin kaikki kaadetaan helposti tyttöystävien ja vaimojen niskaan. Kuulostaako kivalta? No ei varmasti. Ettäkö naisen pitäisi olla vastuussa miehenkin tunne-elämästä? Ja miehet, kukaan ei ole kieltämässä meiltä tunne-elämämme jakamista kumppaneidemme kanssa. Ajattelin vain, voisiko henkistä tukea saada toisilta miehiltä, jotta kumppanin ei aina tarvitsisi taipua siihen. Entäpä avun hakeminen ammattilaiselta tarpeen tullen? Siitä ei varmaankaan olisi haittaa parisuhteillemme.

Miehillä ei ole ystäviä, ja naisten on kannettava sen taakka. Linkkasin tämän tekstin eräässä aiemmassa postauksessani, mutta se on niin hyvä, että sitä kehtaa jakaa useamminkin. Se keskittyy amerikkalaisiin miehiin, mutta suomalaiset miehet ovat varmasti tarjonneet teille vastaavia huonoja kokemuksia.

Kuten yllä mainitussa artikkelissa mainitaan, toivoa paremmasta kuitenkin on. Suomalainen esimerkkihän on vaikkapa Miessakit ry, joka patistelee miehiä puhumaan ongelmistaan avoimemmin ympäristössä, joka ei tuomitse. Ja olen nähnyt tilanteita, joissa yhden miehen rohkaistuttua puhumaan muidenkin panssarit alkavat avautua. Olette myös ehkä nähneet Miesten vuoro -elokuvan. Kun se jää viimeinkin sulaa…

Psst! Unohdin varmasti yhden jos toisenkin näkökulman, joten muistuttakaapa minua niistä kommenteissa 🙂

Hyvät lukijat, korkkaan tekstini kynsiongelmallani. Pulaa aiheistako? Pyh! Halkesiko Herra J:ltä kynsi? Kyllä halkesi, perhana. Näette kuvassa vasemman peukalon kynnessäni olevan pitkittäisen juovan, jossa kynsi on ohentunut. Kynteni siis halkeaa todella helposti kahteen osaan juovaa pitkin.

Onpahan pieni (mutta erittäin ärsyttävä) vaiva. Peukalonkynsi on pakko pitää koko ajan lyhyenä, mutta silti sen reunaan muodostunut lovi tarttuu usein kiinni yhteen sun toiseen vaatteeseen ja repii halkeamaa helposti isommaksi – välillä aika ilkeän näköisesti.

Onko vaiva tuttu teillekin? Olen kärsinyt siitä kolmen vuoden ajan, mutta se ei ole vaivannut niin paljoa, että jaksaisin poiketa lääkärille. Kynnen kasvu on selkeästi häiriintynyt, ja toivottavasti se paranisi joskus tulevaisuudessa. On nääs tarpeeksi monta repeämää koettu vaikkapa avaimia taskusta kaiveltaessa. Ja sitten tekstini pääaiheeseen.

Kesä on murtanut itsetuntoni työllistymisen suhteen. Kävin toissapäivänä keskustelemassa mahdollisesta työkokeilupaikasta, ja ai että minua hävettää, miten huonosti hoidin sen. Itsevarmuuteni ja uskoni omaan osaamiseni on ollut pakkasella kesän helteistä huolimatta, eikä se tietenkään ole paras tilanne yritettäessä tehdä vaikutusta potentiaaliseen työnantajaan. Minulle ehdotettiin osallistumista startup-yritykseen, ja olisin melko varmasti pystynyt vaadittaviin tehtäviin ainakin osittain, mutta kuunnellessani heidän bisnesideaansa rohkeuteni ja itsevarmuuteni valui lahkeestani ulos. Panikoin ja totesin heille, että tehtävä ei ollut minulle. Häpesin itseäni niin paljon, että lysähdin kotona sohvalle itkemään tilanteeni toivottomuutta. (Ei sitä paikkaa ollut tarkoitettu minulle, kun mietin sitä näin paria päivää myöhemmin.)

Tilanteeni ei onneksi ole kuitenkaan toivoton, vaan käyn tällä hetkellä ammatinvalintapsykologin juttusilla. Kartoitamme ainakin työkykyäni ja alan työkokemuksen hommaamista vapaaehtoistyöstä sekä ammatillista kuntoutusta. Kuntoutuksen kautta saisi myös työhönvalmentajan, joka olisi varmasti hyödyllinen tilanteessani. Löytyisköhän näillä konsteilla työnantaja, joka ymmärtäisi tilanteeni ja epäröintini ja tarjoaisi silti mahdollisuuden… Tosin minun huijarisyndroomakin on nykyään huijarisyndrooma², joten minusta tuntuu, että saisin välittömät potkut ”osaamattomuuteni” vuoksi, jos joku ”erehtyy” palkkaamaan minut. Pahus tätä työsarkaa…

Kesät ovat muutenkin nihkeää aikaa minulle. Lapsena vietin ison osan kesistä yksin, kuten olen joskus aiemmin kertonut. Minulla oli kavereita koulussa, mutta ei juuri koulun ulkopuolella, jotenka kesät kuluivat siis suurimmaksi osaksi omissa oloissani. Kesäyksinäisyys on myös jatkunut aikuisuuteen jonkin verran, ja tämä kesä ei ole ollut poikkeus. Minulla on nykyään kavereita, mutta heillä on kesäisin runsaasti menoa, joten en kehtaa juuri ehdotella tapaamisia. Kokeilin ehdottaa elokuulle dokkari-iltaa, mutta se siirtyi näillä näkymin syyskuulle. Heinä- ja elokuu ovat siis hiljaisia, mikä ei tietenkään auta yllä mainittujen negatiivisten ajatusten häätämiseen. Kun on jumissa neljän seinän sisällä, niin lopputuloksen arvaavat kaikki. Toki voisin käydä aktiivisemmin eri tapahtumissa yksinkin, mutta se aiheuttaa minulle usein voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen. Olen yksin – siis ulkopuolinen – ihmisjoukon keskellä. Se on henkisesti kuluttavaa minulle, joten olen mieluummin yksin ”yksin” kuin ihmisjoukossa.

Masennuksesta tuttu lamaannus on sentään pysynyt poissa (JES!) – vaikka fiilis on ollut mollivoittoinen. Toimintakykyni on säilynyt ja pystyn lenkkeilemään ja selviämään arkiaskareista. Eikä mielialani ole synkkä päivästä toiseen, vaan hyvin nukuttu yö auttaa aina. Jos en mieti työnhakua, niin eipä mielialassani ole oikeastaan kummempaa valittamista. Minulla ei ole pakonomaista tarvetta paeta huonoa oloa esimerkiksi videopelien maailmaan, kuten masennukseni aikana tein. Ja onneksi elämässäni on myös asioita, joista tulee vielä hyvä fiilis 🙂 Esimerkkinä vaikkapa Lilyn bloggarien hyvät ja inspiroivat blogitekstit piristävät päivääni aina – kuten myös alkuaine- ja ylenpalttinen tiedenörtteilyni. Olen täydentänyt kokoelmaani esimerkiksi elektrolyysin avulla valmistetulla nikkelikristallilla 🙂 (Ammattilaiskuvaaja olisi muuten kiva välillä…)